7.7.2009 09.55

Lehtikuva/ SHANNON STAPLETON

Myös ennakkoluulottomat liberaalit esittävät vartenotettavaa kapitalismikritiikkiä, mutta vasemmiston on yllettävä liberalismista eteenpäin, kirjoittaa Kalevi Suomela. Kuvassa alennusmyyntikylttejä New Yorkissa.

Kapitalismikritiikki ei riitä

Kalevi Suomela

TIISTAINA 30. kesäkuuta KU raportoi sympaattisesti Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokouksesta. Kesken kautensa eronnutta puheenjohtaja Martti Korhosta kiitettiin. Kilpakumppani ja yksimielinen puoluevaltuusto toivottivat menestystä uudelle puheenjohtajalle. Oleellisinta oli, että tunnetuista puolueen sisäisistä erimielisyyksistä huolimatta kaikki julistivat päättäväisyyttään toimia samaan maaliin pelaavana tiiminä, ja vetosivat tässä suhteessa kaikkiin puolueen toimijoihin. Mielipide-erot halutaan nyt kääntää rakentavaksi voimavaraksi?

Kiinnitin KU:n raportissa erityistä huomiota siihen, mitä Vasemmistonuorten toisen varapuheenjohtajan Milla Pyykkösen raportoitiin sanoneen. Hän ”toivoi, että puolueessa opeteltaisiin taas, kuinka rakentaa toimintatapoja yhteiskunnallisen kapitalismikritiikin perustalle. Samalla hän totesi kuitenkin, että kokonaisvaltaista maailmanselitystä ei enää nykymaailmassa tarvita.”

Luulen ymmärtäväni, mitä Milla Pyykkönen tarkoitti torjumallaan ’kokonaisvaltaisella maailmanselityksellä’: kanonisoitua Karl Marxin auktoriteettiin vetoavaa oppirakennelmaa, joka vaatii itselleen ainoan oikean tulkinnan asemaa ei vain filosofian, historian, taloustieteen ja sosiologian vaan kaikkien luonnontieteidenkin alueilla; ja uskottelee kannattajilleen edustavansa tämän vuoksi kiistämätöntä tulevaisuuden totuutta kaikissa politiikan kysymyksissä. Milla Pyykkösen tavoin minäkin torjun ’kokonaisvaltaisen maailmanselityksen’ kaipuun tuossa totaalisessa (ja totalitarismin legitimoineessa) merkityksessä.

MUTTA JOSSAKIN paljon vähemmän röyhkeässä, avoimen tieteellisen ja filosofisen keskustelun edessä nöyrässä sekä demokratiaa ja avointa kansalaiskeskustelua aktiivisesti arvostavassa merkityksessä ihmiset kaipaavat ja tarvitsevat ’kokonaisvaltaisia maailmanselityksiä’. Kutsun niitä poliittisiksi filosofioiksi.

’Yhteiskunnallinen kapitalismikritiikki’ ei yksin riitä poliittiseksi filosofiaksi. Sellaisen täytyy olla jotakin positiivista ja tarjota arviointiperusteet kritisoimilleen muille poliittisille filosofioille ja poliittisille käytännöille – sekä ennen kaikkea antaa selkeät perusteet omille yhteiskunnallisille tavoitteilleen. Siksi minun ajatuksissani vasemmisto ei voi luopua sosialismin käsitteestä, vaikka se historian tuolle sanalle antamien ymmärtämistapojen takia edellyttääkin paljon poisoppimista ja uudelleen ajattelua. 1900-luvun poliittisen historian valossa nuo tehtävät voivat tuntua jopa ylivoimaisilta, mutta vasemmistolla ei taida olla vaihtoehtoa.

Poliittinen liberalismi kehittyi legitimoimaan sen yhteiskunnallisen järjestyksen, jota edellytti siirtyminen feodalismista ja merkantilismista teollistuvaan markkinatalouteen. Liberalismi toi mukanaan paljon uudistuksia, joita ihmiskunnan kokonaisuudessaan on syytä pitää (osin vieläkin tosin vain tavoitteiden tasolla) saavutettuina luovuttamattomina oikeuksina ja etuina. Tällaisia uudistuksia ovat olleet ennen kaikkea kaikkien ihmisten periaatteellinen tasa-arvo, yleismaailmalliset ihmisoikeudet, oikeusvaltio ja demokratia.

LIBERALISMIN ONGELMALLINEN perintö liittyy sen talousfilosofiaan. Talous ja politiikka (julkisen vallankäytön merkityksessä) on haluttu pitää ehdottomasti toisistaan erillään. Liberalismin mukaan talouden tuli perustua yksityisen omaisuuden vahvaan suojaan, yksityiseen sopimisoikeuteen ja talouden itsesäätöisyyteen. Kuten historiasta tiedämme nämä opit ovat tuottaneet lukemattomissa, jatkuvasti uusiutuvissa ja aina eri muodon saavissa sosiaalisissa ja maantieteellisissä keskusta-periferia-asetelmissa rikkaiden rikastumista ja köyhien taloudellista riistoa. Tänä päivänä mekanismi toimii globaalissa mittakaavassa.

Liberalismi on perustellut talousfilosofiaansa kahdella keskeisellä argumentilla, jotka ovat molemmat virheellisiä. ”Näkymättömän käden” argumentin mukaan sosiaaliset erot tasoittuvan kilpailun seurauksena ja ajan mittaan kaikki vaurastuvat. Lähtökohtaisesti olemassa olleet sosiaaliset erot, jatkuvasti tuotetut uudet teknologiset innovaatiot ja jatkuvasti laajentuvat markkinat ovat pikemminkin varmistaneet, että tuloerot ovat lisääntyneet ja lisääntyvät jatkuvasti. Parin viime vuosisadan aikana maailmaan on tuotettu paljon todellista kurjuutta ja sietämätöntä köyhyyttä. Keskusta-periferia-asetelmat ovat jatkuvasti uusiutuneet.

Jos argumentti ”näkymättömästä kädestä” pätee, se pätee niin monen vuosisadan viiveellä, että monien sukupolvien ajat miljoonat ja jälleen miljoonat ihmiset joutuvat tulevaisuudessakin elämään sietämättömän köyhyyden takia kurjan elämän. Turhaan, koska maailmalla olisi muuhunkin varaa.

Toinen taloudellista liberalismia perusteleva myytti liittyy yksityisen ihmisen suorituksen palkitsemiseen, ansioitumiseen ja ansaintaan. Sen mukaan se, mitä yksityinen ihminen työllään muokkaa, tulee hänen omakseen. Argumentti on todella tekopyhä, kun sillä puolustetaan tämän päivän työ- ja tavaramarkkinoiden sopimusoikeutta. Sillä oli jokin kantavuus oloissa, joissa maataloudelle raivattiin ei-kenenkään maata. Tämän päivän ositetun työn, vaihdannan ja markkinoiden loppuun asti hallitsemassa maailmassa ansion ja ansainnan moraalille on syytä hakea kestävämpi perusta.

SOSIALISTISEN AJATTELUN suuri historiallinen virhe on ollut takertuminen tuotantovälineiden yksityisen omistusoikeuden kumoamisen ideaan ja markkinoiden korvaamiseen suunnitelmataloudella. Näin asetetun tavoitteen valossa se mittaamattoman arvokas työ, jota työväenliike teki hyvinvointivaltioiden rakentamiseksi, on kannattajienkin silmissä näyttäytynyt vain ”kapitalismin” paikkailulta. Mutta jos historiaa ei katsota juridisen omistusoikeuden vaan demokraattisen omistajuuden silmälasien läpi, niin silloin se talouden pelisääntöjen luominen, joista demokraattisissa hyvinvointivaltioissa päätettiin poliittisesti toisen maailmansodan jälkeen, näyttäytyy – niin kuin pitää – sosialistisen politiikan saavutuksina.

Sosialistisen ajattelun ydin on sen tosiasian tiedostaminen yhteiskuntamoraalin ja -politiikan perustaksi, että modernissa pitkälle viedyn työnjaon ja kaikki elämäntarpeet kattavien markkinoiden maailmassa ihmiset ovat peruuttamattomasti toisistaan – ja siis yhteisön pelisäännöistä – riippuvaisia. Tämän takia elämän ”infrastruktuurin” muodostavat välttämättä monet julkiset palvelut etenkin koulutuksen ja sosiaaliturvan alueilla. Modernin sosialismin on syytä myöntää, että kilpailuun perustuva markkinatalous on tehokkain taloudellisen toiminnan organisaatiomuoto. Mutta markkinat – ja etenkin työmarkkinat – tarvitsevat paljon demokraattisesti sovittavia pelisääntöjä tuottaakseen kaikille tasa-arvoa, terveellisyyttä ja turvallisuutta. Julkisten palvelujen lisäksi on myös paljon muita asioita esimerkiksi kulttuurin alueella, joita ei pidä ainakaan kokonaan markkinoistaa.

ON MIELENKIINTOISTA, miten lähelle näitä sosialistisia ajatuksia tulevat eräät ennakkoluulottomat liberaalit. Otan esimerkiksi Bill Clintonin hallinnon työministerinä toimineen Robert B. Reichin, joka on sittemmin toiminut, ja toimii edelleen Kalifornian yliopiston professorina Berkeleyssä. Hänen työministeriaikanaan kirjoittamansa poliittinen bestseller The Work of Nations taisi ilmestyä suomennoksenakin. Hiljattain on ilmestynyt hänen uusi kirjansa Supercapitalism.

Sen keskeinen väite ja huolen aihe on, että kapitalismin kulttuuri on 70-luvun puolivälin jälkeen yhä enemmän syrjäyttänyt demokratian kulttuurin. Vauraissa maissa kuluttaja ja sijoittaja ovat ihmisten suuressa enemmistössä ottaneet ylivallan kansalaisesta. Politiikka ei edes kiinnosta ihmisiä muuta kuin näytelmällisenä viihteenä. Kehitys on merkinnyt tulo- ja varallisuuserojen huikeaa lisääntymistä, monien ”julkisten hyvien” rapautumista, ekologista tuhoa sekä valtavaa köyhyyden ja epävarmojen työsuhteiden lisääntymistä vauraissakin maissa.

Reichin kirja on hätähuuto demokratian pelastamisen ja suojelemisen puolesta sitä tukahduttavan kapitalistisen kulttuurin kuristusotteelta. Kirja ei lupaa siitä helppoa kamppailua. Se päättyy lauseeseen:

”Ensimmäinen askel, joka usein on vaikein, on panna ajattelumme järjestykseen.”

Reich siis muotoilee aikamme suuren kaikkia koskettavan yhteiskunnallisen haasteen samoin kuin Milla Pyykkönen vasemmiston haasteen: on kysymys yhteiskunnallisesta kapitalismikritiikistä.

Reichin näkemykseen on helppo yhtyä ja hänen analyysinsa kapitalismin kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas. Hänen nojautumisensa kapitalismikritiikissään liberalismin demokraattisiin arvoihin on myös jotakin, johon vasemmiston on helppo – ja aivan välttämätöntä! – yhtyä. Vasemmiston on kuitenkin nähtävä, että sillä on olemassa oma ideologinen perintönsä, jonka jalostaminen nykyaikaan merkitsee kehitystä liberalismista eteenpäin, liberalismin positiivista ylittämistä.