Stefan Bremer

Kuvassa vasemmalta Marjut Maristo (edessä), Niko Saarela, Pekka Valkeejärvi, Susie-karhu, Henry Hanikka, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

Surun lapset

Anni-Helena Leppälä

Tarinana Kaikki isäni hotellit on sekä traaginen, että aivan hillittömän hauska. Kyseessä on varsinainen nauruterapia-annos, mutta jokin KOM-teatterin toteutuksessa lirisee. Tarina on kyllä oikea, näyttelijät tietävät ainakin suurimman osan ajasta mitä ovat tekemässä, lavasteet ja valot toimivat oivasti ja yleisö hykertelee odottavaisesti, mutta jotain näytelmästä puuttuu.

Väliaikaan asti Kaikki isäni hotellit on pienoisessa nosteessa ja miellyttävää seurattavaa, väliajan jälkeinen notkahdus kuitenkin laskee niin tunnelmaa kuin odotuksiakin. Noin kymmenen minuutin mittainen lähes tyhjä ja paikoillaan polkeva kohtaus hämmentää katsojan. Kyse saattaa toki olla vain ensimmäisten esitysten kankeudesta, näytelmä voi hyvinkin tiivistyä esityskertojen karttuessa.

Visuaalisesti Kaikki isäni hotellit on mielenkiintoinen ja kekseliäs.

Kaikki isäni hotellit on massiivinen teos, jonka näyttämölle saattaminen ei toki ole sieltä helpoimmasta päästä. Johanna Freudlich on onnistunut ohjauksessa paikoittain, mutta tarina ei pysy kunnolla koossa.

Rankimmat kohtaukset, joissa traagisuus yltää niin korkealle, että se muuttuu nauruksi ovat KOM-teatterin versiossa hukutettu kaoottisen hysteeristen joukkokohtausten alle. Välillä vaikuttaa siltä, että yleisön kyky kokea on aliarvioitu.

Sisarusrakkautta

Varsinaisesti tarina kietoutuu neljän sisaruksen Lilly (Marjut Maristo), Frank (Juho Milonff), Franny (Vilma Melasniemi) ja John (Niko Saarela) ympärille, heidän yrittäessään selvitä toisinaan hyvinkin kaoottisesta elämästään edes jokseenkin tervejärkisinä. Sisarusrakkauskin saa tässä nelikossa aikaansa mitä moninaisimpia muotoja.

Kaiken yllä kelluu Suru, joka ei tunnu koskaan jättävän perhettä rauhaan.

Näytelmässä on paljon tuplaroolituksia, joista suurin osa on täysin ymmärrettäviä. Laura Malmivaaran käyttäminen, sekä Mary-äidin,että Susie-karhun roolissa luo kuitenkin omituisen oidipaalisen valon näytelmän loppuosaan. Tämä lienee tarkoituksenmukaista ottaen huomioon, kuinka monenlaisten niin kutsutusti vinoutuneiden seksuaalikäsitysten kanssa näytelmässä ollaan liikkeellä.

Visuaalisesti Kaikki isäni hotellit on mielenkiintoinen ja kekseliäs. Lavastus avaa uusia ovia niin kirjaimellisesti kuin ajatuksenkin tasolla. Viimeisen yllätyksensä lavasteet tarjoavat vasta hieman ennen loppukumarruksia. Kimmo Viskarin luoma visuaalinen ilme on askeettinen, mutta moniulotteinen ja toimiva.

Kaikki isäni hotellit ei ole huono näytelmä, mutta KOM-teatterilta on tottunut vaatimaan tiukempia ja onnistuneempia paketteja.

keskustele aiheesta

Tulosta

jaa

Facebook
Google
del.icio.us
MySpace
Twitter
Lähetä sähköpostina