Työ on valtaa ja alamaisuutta, hyvinvointia ja kurjuutta, sankaritarinoita ja näkymättömiä puurtajia. Viime vuonna Amos Andersonin taidemuseossa avautunut Työtäkö?-näyttely on vaalien jälkeen uudelleen ajankohtainen. Leikkauksien Suomessa työhön liitetään erilaisia merkityksiä kuin hyvinvoinnin aikana.
Kuvataiteen tohtori, tutkija Jyrki Siukosen kuratoimassa näyttelyssä hahmotellaan suomalaisen työn kuvaa koskenlaskijoista pätkätyöläisiin.
Työn luonne
Työntekijä on pahimmillaan talkoolainen, joka tekee työtä muutaman euron päiväpalkalla.
Kahdessa kerroksessa esillä oleva näyttely koostuu maalauksista, valokuvista, veistoksista ja audiovisuaalisesta taiteesta.
Teoksista voi nähdä, kuinka työn luonne ja raaka-aine on muuttunut radikaalisti. Kansallisromanttista Suomea rakennettiin jylhän luonnon helmassa. Suomalaisen työmiehen riihen rikkautta kuvaa varsin klassiseen tapaan Pekka Halosen Tukinuittajat (1925).
Nykytaiteessa luonto on edelleen suosittu aihe, mutta elinkeinon ja hyvinvoinnin tarjoamisen sijaan taide kuvaa tyypillisesti tuhoutuvan ympäristön aiheuttamaa ahdistusta. Työn sankari ei enää saa leipäänsä rikkaasta luonnosta. Työ syntyy jostain paljon epämääräisemmästä – nokkelasta ilmaisusta ja vireästä ensivaikutelmasta. Aino-Marjatta Mäen ja Jaakko Karhulan CV-baarissa (2013) taiteilijat yrittävät puhua itselleen työpaikan minuutissa. Palopuhe on yhtä lyhyt kuin työurakin. Ääneen luetellut cv:t ovat täynnä silpputöitä promotytöstä muuttomieheen.
Työnantajapuolen näkökulma on esillä Mäen ja Karhulan ääni-installaatiossa Never cross a picket line (2013) (suom. älä koskaan ryhdy rikkuriksi). Teosta varten on haastateltu ammattiliittojen ja henkilöstövuokrausfirmojen edustajia. Siinä missä tekijä on epävarmoilla markkinoilla, työnantaja jaksaa uskoa, että ”työ tekijäänsä kiittää”, ja että vauraus etsiytyy hyvän työntekijän kukkaroon. Teoksessa haastateltavat puhuvat osin toistensa päälle. Syntyy vaikutelma laajasta rintamasta, jonka edessä yksittäisellä työläisellä on vain vähän sananvaltaa.
Myyttien työläinen
Työhön liittyvät stereotypiat asettavat työntekijöille erilaisia vaatimuksia. Tuomo Mannisen valokuvat purkavat myyttejä ja tuovat erilaisia työyhteisöjä esiin. Ryhmämuotokuvissa poseeraavat 1990-luvun lama-ajan työporukat. Helsingin kaupunginhallitus ja varastomiehet ovat asettuneet siisteihin ryhmiin valokuvaa varten.
Oiva lisä näyttelylle olisi ollut myös Mannisen valokuva Professorien vaimot. Koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ovat saaneet erityisesti yliopistotyöläiset varpailleen. Vaimojen ryhmävalokuva tuo oivallisesti esiin niitä ennakkoluuloja, joita erityisesti professoreihin ammattiryhmänä liitetään: toscanalaisten pylväiden katveessa istuvat vaimot kangastelevat elitististä maailmaa. Kuva on kuitenkin kangastus eikä vastaa todellisuutta.
Mannisen valokuva voidaan nähdä kommenttina tiedemaailman puolesta. Pahimmassa kauhukuvassa tiede on varakkaan, konservatiivisen ja syntymärikkaan eliitin etuoikeus, jonka tekemiseen tavallisella tietotyöläisellä ei ole varaa.
Professorien rinnalla myös taiteilijan työhön liitetään runsaasti myyttejä, jotka ovat räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Romantiikan jäljiltä taiteilijan yllä on leijunut pitkään neromyytin henki. Sitä hengittävät muun muassa Albert Edelfeltin ja Akseli Gallen-Kallelan maalaamat kapellimestari Robert Kajanuksen muotokuvat.
Kalle Turakka-Purhosen Elämäni Tekniikan maailmassa -installaatiossa (2012) myyttejä silputaan urakalla. Turakka-Purhonen luo humoristisen omakuvan itsestään ansaitsemassa rahaa Tekniikan maailma -lehden mallina. Ansaituilla rahoilla harjoitetaan varsinaista ammattia, taiteen tekemistä. Omaelämänkerrallinen installaatio on tahattoman hauska. Samalla se kertoo taiteilijan ammatin realiteeteista. Taiteen edistämiskeskuksen tekemän Taiteilijan asema 2010 -selvityksen mukaan yli 30 prosenttia kuvataiteilijoista on pienituloisia. Lisäksi kuvataiteilijanaisten euro on kutistunut 76 senttiin.
Talkoolaisten Suomi
Talkoolaisuus on jälleen framilla: nyt laitetaan Suomea kuntoon. Nykypäivän talkoolaiset ovat kuitenkin hyvin erilaisia kuin salskeat kulta-ajan Suomea kyntävät sankarihahmot. Talkootyöhön kelpaavat erityisesti naiset. Nainen keittelee kahvia Pekka Halosen Kahvinkeittäjässä (1906) ja hoivaa Tuomo Mannisen valokuvassa Kätilöitä, Kätilöopiston sairaala (1996).
Erityisen räikeä esimerkki naisten ja miesten työn arvostamisen eroista on Aarne Nopsasen maalaus Keskiviikkokerho (1959). Teoksessa arvovaltaiset kerholaiset ovat harmaisiin parhaisiinsa pukeutuneita keski-ikäisiä miehiä.
Työtäkö?-näyttely kuvaa elävästi niitä käsityksiä, joita suomalaiseen työhön liitetään. Nykypäivän epätasa-arvoa luovat rakenteet kytkeytyvät sukupuoleen, koulutukseen, ikään, etniseen taustaan ja yhteiskuntaluokkaan. Näyttely onnistuu puhumaan monipuolisesti työn kuvasta. Maahanmuuttajataustaisten työläisten kuvaa näyttelyssä ei kuitenkaan nähdä.
Erittäin selväksi tulee silti se, että suomalainen työelämä ei ole onnistunut jättämään heikosti työllään toimeentulevaa luokkaa historiaan. Työntekijä on pahimmillaan talkoolainen, joka tekee työtä muutaman euron päiväpalkalla.
Työn menneisyys ja nykyisyys kohtaavat kipeällä tavalla Jussi Valtakarin puuveistoksissa. Romuluiset puu-ukot ovat uuden ajan huutolaisia: vaivaisukkojen rivissä seisoo feissareita ja mainosmiehiä, erilaisia tuntityöntekijöitä ja provisiopalkollisia. Museon neljännessä kerroksessa Valtakarin hahmot on asetettu puoliympyrään, kuin työpaikan palaveriin. Yksi on kääntänyt selkänsä muille. Teoksen nimi kiteyttää kireän tunnelman: Jos vituttaa, paina V.
Työtäkö? Työn muuttuvat kuvat. Tukkijätkästä pätkätöihin 17. 8. saakka, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki.