Toimittaja ja tietokirjailija Heikki Saari on kirjoittanut kotiryssistä kirjan, jonka tietopohja perustuu julkaistuihin tutkimuksiin ja muistelmiin sekä uusiin haastatteluihin.
Yksi haastatelluista on entinen kansanedustaja Jaakko ”Jakke” Laakso, joka ei pyri kiistämään KGB-yhteyksiään, mutta latelee eräitä asioita, jotka saattavat kuulostaa hieman oudoilta.
”Sanottiin, että taistolaiset olivat NKP:n käskyläisiä. Päinvastoin me olimme ainoa voima, joka uskalsi vastustaa NKP:ta”, Laakso väittää ja perustelee: ”Se näkyi muun muassa suhtautumisessa tulopolitiikkaan, jota NKP kannatti, koska se vahvisti Kekkosen asemaa.”
Toisena todisteena Laakso nostaa esiin aseiden ostamiset Neuvostoliitosta: ”Me olimme ainoa porukka, joka vastusti sitä, eivätkä neuvostotoverit siitä tykänneet.”
Juuri tuota viimeksi mainittua asiaa tiukkasin aikoinaan eräältä Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n edustajalta. Kysyin häneltä, että miksi te sallitte taistolaisten vastustaa aseostoja eduskunnassa, mutta vaaditte SKP:n enemmistöä niitä kannattamaan?
Vastaus kuului näin: ”Jukka, sinä et ymmärrä politiikkaa. Taistolaiset saavat vastustaa asekauppoja, jotta heidän kannatuksensa kasvaisi. Enemmistön pitäisi niitä tukea, jotta ostot Neuvostoliitosta toteutuisivat.”
Tutkimuskirjallisuudessa juuri SKP:n vähemmistön kuuliaisuutta Moskovalle on pidetty keskeisenä seikkana, joka erotti sen itsenäisyyteen pyrkivästä enemmistöstä. Ja jatkoihan NKP puolueen vähemmistön rahoittamista vielä sen jälkeenkin, kun avustukset puolueen enemmistölle oli lopetettu.
Mutta puhuu Laakso ihan asiaakin, muun muassa kumoamalla käsityksen, jonka mukaan kotiryssät edustivat ”puoluelinjaa”. Kotiryssät olivat KGB:stä. ”Puoluelinja” hoiti suhteita SKP:hen. Periaatteessa KGB ei saanut olla yhteydessä suomalaisiin kommunisteihin, ei ainakaan värväysmielessä.
Vain pelkkää suhdetoimintaa?
Kirjansa alussa Saari esittelee kotiryssän prototyyppinä Boris Jartsevin. Hän oli Stalinin erikoisasiamies, joka vaatimattomalla menetyksellä yritti ottaa yhteyttä Suomen johtoon kohentaakseen Neuvostoliiton lähtöasemia tulevassa suursodassa.
Sotien yli livahdettuaan Saari ryhtyy tekemään pikaversiota maamme poliittisesta historiasta kotiryssillä lomitettuna. Viktor Vladimirov ja Albert Akulov saavat kirjaan oman lukunsa. Vähäisemmät tekijät niputetaan.
Vladimirov ja Akulov kuuluvat niihin kotiryssiin, jotka ovat julkaisseet muistelmat vuosistaan Suomessa. Saari lainaa tovereita surutta. Tosin hän varottaa myös muistelmien mahdollisista rajoituksista.
Vladimirovilta hän nappaa kotiryssäjärjestelmän ytimen: kysymys oli molemminpuoleisesta vuorovaikutuksesta, jota molemmat yrittivät käyttää hyväkseen.
Todella kauniisti sanottu ja olihan siinä sitäkin. Kirjan nimessä puhutaan jopa suomalaisesta suhdetoiminnasta neuvostoaikaan. Oliko todella niin, että Suomi karkotti maasta KGB:n upseereita pelkästään ”vuorovaikutuksen” ja ”suhdetoiminnan” johdosta? Akulovkin sai lähtöpassit. Eikä unohtaa kannata sitäkään, että koko KGB:n johtajat eli residentit olivat Helsingissä yleensä juuri poliittisen linjan miehiä.
Mukavat miehet vakoilupuuhissa
Saaren kirjassa pistetään kuitenkin varsinainen vakoilu muiden kuin PR-linjan KGB-upseerien piikkiin. Totta onkin, että kotiryssäjärjestelmästä saattoi olla joskus suomalaisillekin hyötyä, mutta palvelusta saattoi seurata aina pyyntö vastapalveluksesta.
Mutta lähtökohtaisesti PR-linjallakin oli kysymys tiedustelusta ja Suomen sisäisiin aisoihin vaikuttamisesta, siis vakoilusta. Kotiryssät saattoivat olla sivistyneitä ja mukavia miehiä, mutta he tietenkin ajoivat aina maansa etuja. Max Jakobson ilmaisi tämän tyylikkäästi todetessaan omasta kotiryssästään Vladimirovista, että kenraalin ”asetakin alla sykki lämmin venäläinen sydän”.
Mielestäni Saari on himpun verran liian hyväuskoinen suhteessaan KBG-miesten muistelmiin, vaikka itsekin siitä varoittaa. Sama pätee eräisiin hänen haastattelemiinsa henkilöihin nähden.
Kirjassa luonnehditaan kotiryssätoimintaa ”suhteellisen vaarattomaksi”. Mutta miten olisi maan käynyt, jos kotiryssät olisivat saaneet esimerkiksi ajettua rankasti alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen Suomen presidentiksi, mitä he ponnekkaasti puuhasivat? Kotiryssien ulottuvilla saattoi olla isompia asioita kuin GRU:n muiden linjojen.
Kotiryssät olivat tietysti sitä vaarallisempia mitä vähemmän suomalainen osapuoli tiesi kumppaninsa todellisesta taustasta. Monet olivat täysin pihalla, kertoo kirjassa haastateltu Supon entinen päällikkö Seppo Tiitinen.
Kaviaari, sampi
ja muut herkut
Kirjansa lopulla Saari väittää: ”Tiedustelu on aivan eri asia kuin suoranainen vakoilu.” Tulin kerran kysyneeksi eräältä huumorintajuiselta armeijan tiedustelupäällikkönä toimineelta kenraalilta, mitä eroa on tiedustelulla ja vakoilulla. Röhönaurun saattelemana kenraali vastasi:
– Tiedustelusta palkitaan, vakoilusta joutuu vankilaan.
Edellä esittämistäni huomioista huolimatta Kotiryssät on monin tavoin ansiokas kooste kotiryssätoiminnasta. Tosin kirjan sisältö on osin hyvin ristiriitaista, mikä johtuu muun muassa haastateltujen erilaisista näkökulmista.
Heikki Saaren kirjaa onkin syytä lukea ajatuksella ja pohtia, että oliko kotiryssäjärjestelmä vain vaaratonta rupattelua. On hyvä muistaa sekin, että ”legendaarisin” kotiryssä Viktor Vladimirov toimi Suomen komennustensa välillä KGB:n salamurha- ja sabotaasiosaston päällikkönä.
Kotiryssillä oli myös reilusti rahaa käytössään. Kymmenien kotiryssien mies Seppo Sarlund kertoo kirjassa:
”Siihen aikaan jo lähetystösihteeritasollakin tarjottiin usein kaviaaria, sampea ja muita herkkuja, joten paluumatkalla ei tarvinnut poiketa nakkikioskilla.”
Heikki saari: Kotiryssät. Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan. Minerva 2014. 300 sivua.