Olin kuullut hänen olevan Havannassa, mutta ettei hän sairastamisensa vuoksi halua tavata ketään.
Tiesin missä hän yleensä majoittui: ihanassa huvilassa kaukana kaupungin keskustasta.
Soitin hänen vaimolleen Mercedekselle, joka rauhoitteli minua. Sairastamishuhut olivat liikkeellä vain pitämässä tunkeilijat loitolla. Minut Mercedes toivotti lämpimästi tervetulleeksi:
– Gabo ilahtuu tavatessaan sinut.
Seuraavana kuuman kosteana aamuna kuljin palmujen reunustamaa pihatietä ja koputin huvilan oveen.
Tiesin Márquezin sairastavan imusolmukesyöpää ja käyvän läpi rankkoja solumyrkkyhoitoja.
Olin kuullut hänen terveytensä olevan hyvin heikko, kerrottiin hänen jopa kirjoittaneen sydäntäsärkevän jäähyväiskirjeen ystävilleen ja elämälleen. Odotin tapaavani kuolemansairaan miehen.
Mercedes avasi oven ja kehotti hymyillen minua käymään sisään. Yllätyksekseni hän sanoi: Gabo tulee pian, kun lopettaa tennismatsinsa.
Istuin olohuoneen valkoisella sohvalla, kun Gabo hetken kuluttua tuli sisään. Hyväkuntoisen näköisenä ja suihkunraikkaana tuuheine viiksineen.
Hän oli pukeutunut keltaiseen kuubalaispaitaan, löysiin vaaleisiin housuihin ja kangastossuihin, kuin hahmo Viscontin elokuvasta.
Joimme jääkahvia. Gabo sanoi tuntevansa itsensä häkistään karanneeksi linnuksi ja paljon nuoremmaksi miltä näyttää.
– Iän myötä huomaan, ettei ruumistamme ole tehty kestämään niin kauan kuin haluaisimme elää, hän lisäsi.
Hän ehdotti, että toimisimme kuten englantilaiset, jotka eivät koskaan puhu sairauksista, koska se on epäkohteliasta.
Stephanie Wildesin englanninkielisestä käännöksestä kääntänyt Anna Paju.
Ignacio Ramonetin koko essee on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 7.11. Sen voi lukea 2,50 euroa maksavasta näköislehdestä.