Teatteriohjaaja Atro Kahiluodon tuorein Tulilla-esitys perustuu suomalaisen eräkirjallisuuden isän Aarne Erkki Järvisen tarinoihin.
– Itsekin olen Järvisen tekstejä nuorena lukenut. Usein on käynyt mielessä, pystyisikö niistä tekemään jotain merkityksellistä, Kahiluoto kertoo.
Teatterikonteksti tuntui kuitenkin mahdottomalta, kunnes teatteriksi keksittiin kota. Sinne mahtuu noin 50 katsojaa.
– Se on tarinankerrontaa elävän tulen äärellä, vähän kuin leirinuotioympäristössä. Ei sitä tarvitse ruveta kauheasti dramatisoimaan tai tekemään teatteriksi, kun käytössä ovat leiritulien ikiaikaiset keinot.
Järvisen vaikutus
näkyy yhä
Tulilla käsittelee suomalaisten luontosuhdetta etsien luontoon liittyvien mielikuvien alkujuuria.
– Järvinen oli aikoinaan aivan tavattoman luettu kirjailija. Uskon sen vaikuttaneen kollektiiviseen tajuntaamme siitä, miten näemme alkuperäisen tai koskemattoman luonnon. Emme varmasti edes tunnista kaikkia saamiamme vaikutteita.
Kahiluodon mukaan esityksen ytimessä on muisti – ihmiskunnan, kansakunnan ja yhteiskunnan.
– Järvisenkin kertomuksissakin joku vanha erämies kertoo menneisyydestään Järviselle, jota me taas tässä kerromme eteenpäin.
Puhumme yhtä,
teemme toista
Järvisen perintö hämmentää ristiriitaisuudellaan. Luonnon kauneutta ja erämetsiä ylistänyt ja niiden katoamista surkutellut kirjailija oli samalla yksi Lapin erämaiden hakkuiden pääsuunnittelijoista.
– Hän toisaalta ylisti luonnon kauneutta ja erämetsiä ja suri niiden katoamista, mutta kuitenkin oli keskeinen henkilö hakkuusuunnitelmissa puhuen voimakkaasti erämaiden hyötykäytön puolesta. Siinä on jotain kauhean inhimillistä, teemme kaikki koko ajan ihan samaa. Se on semmoinen hämmästyttävä kyky toimia täysin ristiriitaisesti näkemättä siinä mitään ristiriitaa.
Kahiluoto huomauttaa, ettei Euroopan viimeisten suurten erämaiden hävityksestä ole aikaa kuin 60-70 vuotta.
– Silloin kun Järvistä nuorena luin, metsiä vielä hakattiin ja teitä tehtiin, prosessi oli käynnissä viimeisillään. Nyt erämaat ovat vähän sellaista lopullista menneisyyttä.
Metsään mennään
suremaan
Mitä esitys kertoo suomalaisten luontosuhteesta?
– Iskusanoina voisi poimia ajatuksen luonnon koskemattomuudesta perustilana. Myös tietynlainen ihmiskeskeisyys, että luontoa tarkastellaan aina ihmisen lähtökohdista ja tarpeista käsin silloinkin, kun se ajatellaan koskemattomana.
Kahiluodon mukaan suomalaiset myös näkevät luonnossa alitajuisesti jonkinlaista traagisuutta.
– En tiedä onko se hyvä vai paha, mutta siihen liittyy tunne kaiken katoavaisuudesta. Metsäänhän mennään myös suremaan ja pakoon, tällaisia sävyjä.
Rehellisempää
kuin pittoreskius
Esityksessä kerrotaan kuusi eri tarinaa, Kahiluodon sanoin enemmän tai vähemmän täydellisinä.
– Tämä on hirveän yksinkertainen muoto. Tarinoiden välissä kerrotaan vähän Järvisestä ja persoonastaan, lyhyellä väliajalla juodaan nokipannukahveja. Tulen äärelle keräydyttäessä tulee vahva yhteisöllisyyden tunne.
Vakiintuneen – vaiko vanhentuneen – käsityksen mukaan taiteen nimissä ei saisi kysellä viestin perään, mutta sellainenkin esityksellä on.
– Haluaisin saada ihmiset ajattelemaan luontoa, sen tilaa ja sitä, mitä on tapahtunut aika lyhyessä ajassa. Väittäisin, että koskemattomat erämaat elävät suomalaisissa, vaikkei niitä ole enää olemassakaan. Se on jotain, mitä voimme kokoontua jakamaan.
Miksi miljööksi valikoitui urbaani Suvilahti?
– Olisihan sen kodan voinut viedä johonkin pöpelikköön, mutta koen esityksen toteutuvan siinä, että mennään asfaltilta sisään ja palataan asfaltille. Se on jotenkin rehellisempää kuin viedä rakennelma jollekin pittoreskille metsäpläntille.
Tulilla. Esitystaiteen seura ja Muinaisteatteriyhdistys. Ohjaus: Atro Kahiluoto. Esiintyjät: Jaap Klevering, Joni Kuokkanen ja Merja Pennanen. Esitykset 16.6.–29.6. Helsingin Suvilahdessa, Kalasatamassa ja Tervasaaressa.