Arvoisa isotäti. Kirjoitan tätä kirjettä 94 vuotta kuolemasi jälkeen. Se ei enää tavoita sinua, mutta itsekin sain tietää sinusta jotain vasta muutama vuosi sitten kun törmäsin nimeesi Suomen sotasurmat 1914–1922 -tiedostosta. Suvussa sinusta ei oikeastaan puhuttu, mutta myöhemmin kysyttäessä asiaa kierreltiin, välteltiin ja kaunisteltiin. Mitään syytä tähän ei enää ole vaikka asiaa on peitelty (ja pelätty?) kaikki nämä vuodet. Sota jatkui pitkään teidän elämänne jälkeen ja koteloitui syvälle.
93 vuotta kuolemasi jälkeen sinun toverittareistasi on kirjoitettu tutkimus, tai oikeastaan vain niistä, jotka selvisivät hengissä, vaikkakin vankiloihin ja leireihin. Tässä kirjassa [Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Tammi 2011] kerrotaan vain Hämeenlinnan leiristä. Muitakin oli.
Saattaa olla parempikin ettet saa tätä kirjettä, koska et olisi varmaan ollut varautunut niihin sanoihin, joita teidän vastustajanne sodassa myöhemmin rauhan tultua käyttivät. Ehkä et olisi pitänyt häveliäänä tyttönä myöskään herrojen ja heidän renkiensä rumasta puheesta.
En ehkä olisi kirjaa lukenut ellen olisi nähnyt siinä kuvaasi. Sanotaan sinun olevan tuntemattoman ja toisen kanssasi olevan serkkusi Rauha Sinisalon. Olet kyllä ihan sisaresi näköinen ja samannäköinen kuin häneltä säilyneessä sota-ajan arkussa olleissa valokuvissa. Ai niin, et tiedäkään, että kyse on toisesta sota-ajasta eli yli 20 vuotta kuolemasi jälkeen, kun sinun sisarenpoikasi kaatui ihan toisessa sodassa. Se arkku on nyt hallussani, mutta vieläkin osin penkomatta.
Kuva on otettu Lahdessa 20. 4. 1918. Teillä on jonkinlaiset punakaartilaispuserot päällä ja kravatit. Rauhalla on jalassaan miehen housut, ja se oli kuulemma syy surmaamiseen heti tavattaessa. ”Housukaartiin” kuulumisesta ei sinussa ole perustetta, koska sinulla on pukimena hame. Molemmilla on kuvatekstin mukaan ”lanteilla aseet”. Sinun aseesi näyttää kyllä pikkuriikkiseltä puukolta ja Rauhan koristetikarilta. Rauhalla on kädessään kukkakimppu ja päässä venäläiseltä näyttävä lippalakki.
Olen jostain lukenut arvailusta, että olisitte yrittäneet päästä Venäjälle ja käyneet sitä ennen valokuvaajalla. Venäjän sijasta päädyitte Lahden soramonttuun. Sitä ennen on arveltu Rauhan olleen jonkin aikaa Lahden naiskaartin päällikkönäkin.
Paljoa ei tiedetä, mitä teistä ajateltiin niiden miesten päissä ja sanottiin puheissa, jotka varsinaisella rintamalla taistelivat teitä vastaan. Toiset sanovat, että ette olleet kovin sotaisia, mutta toiset sanovat, että olisitte taistelleet urhoollisesti ja yllättävän rohkeasti varsinkin Tampereella. Jotain on kuitenkin jäänyt kirjoihin ja kansiin, varsinkin valtiorikosoikeuksien akteihin eli asiakirjoihin.
Ette varmaan olisi kuunnelleet punastumatta, kun teitä kutsuttiin nimillä laidasta laitaan ja motiiveitannekaan ei ole missään esitetty. Monesti puhutaan, että olitte tavallisia tyttöjä ja vähän viattomiakin, syyttä syytettyjäkin, mutta voisihan olla, että olittekin tavattomia ja vähän radikaalejakin.
Oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on kyllä jonkin verran merkintöjä radikaalisuudesta ja tiedossa on, että monet nuoret tytöt taistelivat myös naisten vapautuksen puolesta. Näitä perusteluja puolustukseksi ei kuitenkaan ehkä kirjattu ylös? Eikä se olisi varmaan ollut eduksikaan syytetyille.
Jotkut teistä eivät siloitellun historiakuvan mukaan todennäköisesti olleet ymmärtäneet mihin olivat ryhtyneet ja olivat siten olosuhteiden viattomia uhreja. Mutta oliko muitakin? Oliko niitä ”pelkästään” aatteen vuoksi sotaan lähteneitä, jopa peräti radikaalifeministejä?
Oikeudessa oli tietysti ihan tiukkojakin syytteitä: eräälle vaadittiin rangaistusta valtiopetoksesta, koska oli liittynyt punakaartiin tietoisena punakaartin tarkoituksesta laittomalla tavalla muuttaa maan hallitusmuoto ja yhteiskuntajärjestys. Laillinen järjestys on tietysti porvarillinen järjestys ja vastakkain asetettiin punainen epäkulttuuri ja oikea perinteinen kulttuuri.
Oikeudessa itseään puolustavat aktivistinaiset korostivat, että tämä on ollut laillista toimintaa: ”Puoluetoiminta on puhtain asein ajettuna jaloa toimintaa eikä siinä ole mitään rikosta olemassa ja köyhä on se Suomen nainen, joka ei puoluetoimintaa kannata. Henkinen puoluetyöskentely kehittää hyviä taipumuksiamme, välinpitämättömyys raa´istuttaa”.
Paljon joukoissanne oli niin sanottuja tavallisia naisia, palvelijattaria ja tehtaalaisia, mutta valkoisten kuvausten mukaan myös ”häilyviä tyhjäntoimittajia, velttoja yllyttelijöitä, kiihottajia, kuljeksivaa elämää viettäneitä kiivaanpuoleisia ja laiskoja irtolaisia”, sellaisia jotka olivat olleet ”koko ikänsä paikkakunnan kauhuna”, ”hänen lapsensa on ryssän tai mustalaisen kanssa tehty”. Kuitenkin osa vangituista oli alaikäisiä, joidenkin lähteiden mukaan vangeista jopa 47 prosenttia.
Oikeuden kokoonpano oli aika kirjava hovioikeuden notariosta varatuomareihin ja lakitieteen opiskelijoista kansakoulunopettajiin ja yhteiskoulun vahtimestariin. Presidenteistä Svinhufvud ja Kekkonen toimivat ”teurastusjoukkueen” päälliköinä.
Suomessa tuli valtaan porvaristo ja sen häntänä porvariskirjailijat. Yhdessä kunnianarvoisan papiston kanssa he oikein kilpailivat kuka keksii pahimmat nimitykset naiskaartilaisista. Muuan suuri kirjailija, joka kannatti ankaria rangaistuksia, kutsui teitä ”susinartuiksi”. Hän vertasi teitä susiin, jotka tuli tappaa, ettei yhteiskunta saastuisi. Taisi ukkoparka vain pelätä teitä?
Olitte kuulemma lisäksi ”eukkoja ja pikku impiä”. Joitakin teistä kutsuttiin ”rahvaan amatsoneiksi”. Muuatta valkoista naissotilasta kutsuttiin ”Lempäälän amatsoniksi, jolla oli ikävä tapa ammuskella vihollisia” ja muuatta punaista kuvattiin määreellä ”nuori amatsooni, joka ei kauneutensa mutta nähtävästi oikean puheensa kautta tekee hyvän vaikutuksen”. Mutta toisin kuin ne ammoiset amatsoonit, te ette taistelleet rinnat paljaina, ehkä kylmän talvenkin takia, mutta paljaiksi monet teistä riisuttiin ja häväistiin ennen mestaamista.
Osa teistä kuulemma luotti punakaartin tarjoamiin etuihin, osa toimi sairaanhoitajina ilman mitään koulutusta (kuten myös yleisesikunnan ambulanssiosaston johtaja F.A. Hyrsky, koska ammattilaiset liittyivät yleensä valkoisiin) ja ”osa liittyi pelkästään aatteen sanelemana” (Pekkalainen), osa sosiaalisen paineen vuoksi ja osa pakotettiin mukaan.
Kauniita punakaartilaistyttöjä kutsuttiin usein laupeudensisariksi ja lemmensisariksi. Tämä jälkimmäinen määre ei viitanne lääketieteelliseen kyvykkyyteen. Lisäksi olitte ”lierihattuisia raivottaria”, ”epärationaalisia antinaisia, joiden henki haisee juodulta vereltä”. Kuulemma vain osa teistä kantoi asetta ja osallistui taisteluihin ja että kaikki aseen saaneet eivät käyttäneet sitä kertaakaan.
Sinusta en tiedä. Kovin raivoisilta ette ainakaan kuvassa näytä olevan, pikemminkin ujoilta nuorilta tytöiltä, vaikka sotaisaa rekvisiittaa kuvassa onkin.
Sukunimesi kuulostaa ruotsalaiselta, mutta se on kyllä vanha hausjärveläinen nimi. Seppä Backbergin jälkeläiset ovat perustaneet oikein Backberg-seuran, joka toimii aktiivisesti tänään. Olisi kyllä kannattanut olla ruotsinkielinen sodan jälkeen, koska aika moni arveli, ettei sellainen voi olla punainen joka puhuu ruotsiakin. Ruotsinkielisyys edusti näet sivistynyttä länttä raakaa ja alkukantaista itää vastaan.
Et ehkä tiedä, että vieläkin monet romanit (tai mustalaiset kuten on aina sanottu) ovat saaneet ruotsinkielisen sivistyssukunimen syntymälahjaksi paikalliselta papilta.
Oikeudessa toverittaresi eivät aina saaneet suunvuoroa ja syyttäjäpuolikin käytti usein tiettyjä kaavoja papereissaan. Rikoksina oli kirjattu punakaartin tavoitteiden edistäminen ja papereissa lukee perusteluina usein ”Tunnetaan”, ”Tiedetään”, ”Luullaan”. Oikeudelle tietoja antoivat suojeluskunnan jäsenet, talolliset ja jopa yhteiskoulun talonmies.
Kuulemma kohtalosi sinetöi leirillä vieraillut Hausjärven suojeluskunnan retkue. Paikalliset suojeluskunnat puhdistivat oman pitäjänsä, kokosivat vangitut ja kuulustelivat nämä. He myös lähettivät vangittuja vankileiriin, jossa sitten suojeluskunnan laatimien kuulustelujen ja lausuntojen pohjalta vangitut kuulusteltiin uudelleen ja tuomittiin. Osa haki leireiltä tuttuja punakaartilaisia kotipaikkakunnalle tuomittavaksi. Osa vain pantiin sorakuoppaan sen suuremmin perustelematta.
Osa niin sanotuista perusteluista oli huhuja, joita ”keitettiin huhukeittiöissä”. ”Häntä ei täällä kaivata”, ”oltas hyvin kiitollisia, kun ei ikinä tarvittis Kokemäellä häntä katsella”, ”paras tulla poisperatuksi”, ”syytetty esiintyi röyhkeästi ja julkeasti, nauroi mielenosoituksellisesti”, ”hän on lyhyesti sanottuna aikansa elänyt henkilö”, ”veltto ja laiska yllyttelijä”, ”on tunnettu yleensä häijynilkiseksi ihmiseksi sekä myöskin varsinkin punakaartin aikoina viettänyt epäpuhdasta elämää ja päätyönä on ollut lähinnä ryssien kanssa maleksiminen”.
Naimaton 23-vuotias Ruusa Amanda Sauranen mestattiin ja syyksi kirjattiin epäsiveellisyys. ”Punaisen mädätyksen turmelemat naiset ovat unohtaneet asemansa naisena” (Kianto), ja tällainen villi ja luonnoton nainen on eläintä alemmaksi vajonnut ihmislaji, kuten muutkin ”sairaan roistot varkaat ja huorat”. ”Langenneista naisista tihkui ympäristöönsä siveettömyyttä, joka vaaransi muutenkin heikkouteen taipuvaisten miesten siveyden”. Muuan oli irtolaisnainen, ”vaikka ei ole rikollisen näköinen”, muuan esiintyi miehen vaatteissa.
Pastori Rentolan mukaan punaiset ovat saastainen roistokarja ja ”rikollinen rotu”. Punaiset ovat eläimellisiä raakalaisia, joille ylemmät arvot olivat täysin vieraita. Mutta silti hän teki myös hengellistä työtä vankien parissa: ”Oli niin ihanaa keskustella kuolemaantuomitun kanssa… kuolemaantuomittujen ja elinkautisten keskuudessa pidetyt kokoukset ihania”.
Papisto yritti selittää kristillisen tekemättömyytensä jälkeen teitä vielä omilla sanoillaan. Tässä kirjassa ei ole kovin paljon tätä puolta, mutta löysin kirjahyllystäni muutaman heidän heti teidän sotanne jälkeen kirjoittaman kirjan. Pappi-psykologi L. Åström kuvaa kirjassaan Valtiollisia seikkailijoita. Psykopatologista ja yhteiskunta-sielutieteellistä valaisua Punakaartiliikkeestä (Kustannusosakeyhtiö Kirja 1918) teitä mielenvikaisiksi seuraavin määrein: joukkohullut, siveellisesti vähämieliset, veijarit, maailmanparantajat ja riitahullut sekä seikkailijat.
”Vaikkakin kysymyksessä olisivat henkisesti terveet ihmiset, saa heidän toimintansa sairaaloisen luonteen… nykyaikaisissa oloissa henkiset kulkutaudit ovat mahdollisia, jos mieliä on ennakolta pitkät ajat kiihoitettu… hulluuden voimakkuus ilmenee meilläkin siinä, ett’ sivistyneitäkin henkilöitä on ollut mukana… voi hyvin käsittää että verenhimoisten vaistojen pinnalle nousemisen täytyy olla lopputuloksena… syy on osin myös umpimielisessä suomalaisessa luonteessa… siveellisesti vähämielinen on epäyhteiskunnallisen ihmisen perikuva… on mielisairaita, jotka tunnetaan riitahullujen, kverulanttien, nimellä. Heidät kuvataan itsepäisiksi, kiihkoisiksi, häikäilemättömiksi luonteiksi… missään paranos-muodossa harha-aatteet eivät liene vaikeampia maallikon huomata kuin kverulanttien tyypissä”.
Papiston tehtävänä oli myöhemmän kirkkohistorian mukaan olla vain kirjurina. Sinunkin kohdallasi kirjattu ”mestattu” on kuulemma vain papiston käyttämä. Koskakohan toteutuisi kait teidänkin hartaasti helvetin ensimmäisessä porstuassa toivomanne haave että ”vartijoista tulisi inhimillisiä ja papeista kristittyjä” (Oscar Wilde)?
Voi olla että nipistelisit itseäsi, jos lukisit näitä kuvauksia itsestäsi ja toverittareistasi. Mutta mistä sen tietää. Me voimme vain arvailla ja lukea teitä rivien välistä. Enkä nyt tarkoita riveillä teitä kulkemassa riveissä sorakuopan reunalle.
Kirjeen kirjoitti sisaresi Elin Backbergin tyttärenpoika Pekka Hongisto talvella 2012.
Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Tammi 2011. 504 sivua.