Elokuvahullu. Se määrittää hyvin Peter von Baghia (s. 1943). Hänen elämänsä ilot ja surut koskevat elokuvaa – melkeinpä henkilökohtaisetkin. Sanavalmis von Bagh tunnetaan laajalti puheistaan ”elämää suuremmista elokuvista”.
Elokuvahistorian professorina von Bagh on toiminut vuodesta 2001 saakka Taideteollisessa korkeakoulussa, joka on nyttemmin osa Aalto-yliopistoa. Akateemista taiteiden opetusta – sen nykymuodossaan – hän ei rakasta vaan kritisoi. Professuuriaan hän silti hoitaa lähetystehtävän tavoin.
– Miksi sen pitää olla niin, että sitä saa kaikki edut, kun osallistuu tähän maisteri- ja tohtoritehtailuun. Tässähän puhutaan kuitenkin tulevista taitelijoista.
Von Baghin kaikkien ansioiden ja tekemisen paikkojen luettelo olisi pitkä. Vanhojen laatuelokuvien puolesta puhujalle on sopinut hyvin Sodankylän elokuvajuhlien festivaalijohtajuus alusta asti (1986–), samoin taiteellinen johtajuus Bolognan Il Cinema Ritrovato -festivaalilla Italiassa vuodesta 2001.
Yksi hänen keskeisimmistä kulttuuria koskevan keskustelun kanavistaan on ollut Suomen vanhimman elokuvalehden Filmihullun päätoimittajuus vuodesta 1971. Pääkirjoituksissaan hän suomii väsymättä maamme kulttuurieliittiä ymmärtämättömyydestä.
Tässä haastattelussa hän ei halua arvioida suomalaista elokuvaa.
”Suomalaisen todellisuuden edessä ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvamme lähin tavoite ja pitkän linjan tarkoitus on pääsy kansainvälisille markkinoille enemmän trendikkään sisältötuotannon ja toteutuksen teollisen standardisoinnin kuin todellisen luovuuden keinoin.”
Tämä jokin aika sitten julkaistu pala pääkirjoitusta saattaisi olla mistä tahansa Filmihullusta 2000-luvulta. Siinä kiteytyy ehkä tahdikkaimmin von Baghin käsitys Suomen elokuvan tilasta.
Jäähyväiset filmille
”Vanhan liiton mies” kuvaa von Baghia parhaiten. Hengessään hän on surrut jo jonkin aikaa filmin hautajaisia – vaikka jaksaa vieläkin puhua sata vuotta vanhan filmitaiteen puolesta.
Kyse on teknologisesta murroksesta, jossa digitekniikka on syrjäyttämässä valottamiseen perustuvan filmitekniikan. Eikä kysymys ole pelkästään tekniikasta vaan koko elokuvan muotoon ja kerrontaan vaikuttavasta muutoksesta.
Vaikka von Bagh myöntää digitekniikalla saatavan aikaan uutta, ehkäpä vallankumouksellistakin, on hän vanhan valon taiteen miehiä. Hän puhuu ääni värähtäen lumosta, jonka valtaan filmitekniikalla tehty kankaalle heijastettu elokuva hänet ja kaltaisensa saa.
Hän sanoo, ettei ole teknisesti niin etevä, että osaisi sanoa, mistä digielokuvan ja filmin vaikutusero johtuu:
– Aki Kaurismäki sen on minusta parhaiten kiteyttänyt. Filmi on valoa, digitekniikka sähköä.
Valon taiteen ystävänä von Bagh laittaa tulisia hiiliä erityisesti niiden aitioon, jotka kehuvat filmille kuvattujen leffojen digiversioita alkuperäisiä paremmiksi.
– Siinä siirtovaiheessa häviää jotain filmille omintakeista. Sanoisin, että kysymys on tunteiden hukkumisesta.
Filmin elävien kuvien valon värähtelyssä ja tietyssä rakeisuudessa on tyyliä. Kyse ei ole todellisuuden jäljentämisestä vaan sen kommentoinnista – kameran, linssien ja valaistuksen pensselinvedoilla.
Von Bagh vertaa filmitallenteista luopumista satoja vuosia vanhojen kuvataideperinteiden ja teosten hylkäämiseen:
– Olen tätä verrannut siihen, että on kysymys samasta asiasta, jos Ateneumista kaikki taulut pantaisiin kellariin ja niistä olisi vain kopiokuvat seinillä. Sellaiset hyvät kuvat, että hölmöt menisivät halpaan kuitenkin.
Suomi on elokuvien ja elokuvateattereiden digitalisoinnissa eturivin maita. Kiivas tahti kauhistuttaa von Baghia.
– Siinä mielessä tämä on hurjaa, että kulttuuriväki ei ole missään määrin tullut tässä asiassa esille. Ei ole yhtäkään repliikkiä Suomessa esitetty, vaikka näin valtavasta asiasta on kysymys.
Elokuva ei von Baghin mukaan olekaan koskaan päässyt taiteiden joukkoon Suomessa.
Uuttera dokumenttien tekijä
Vaikka elokuvan ja kirjallisuuden moniottelija von Bagh tunnetaan ennen kaikkea vanhan fiktiivisen filmin puolesta puhujana ja selittäjänä, elokuva-alalla hänen suurimmat saavutuksena – elokuvakirjojen lisäksi – ovat itse ohjatut ja käsikirjoitetut dokumenttielokuvat.
Niistä hän ei itsekään ole paljon huudellut.
– Dokumenttini ovat olleet sellainen varjeltu salaisuus, aivan kuin minä jotakin rikosta salaisin.
Useimmat niistä ovat Yleisradiolle tehtyjä. Ansiokkaimpia niistä ovat isot televisiosarjat: esimerkiksi Oi kallis Suomenmaa (16-osainen versio, 1999), Sininen laulu – itsenäisen Suomen taiteiden tarina (12-osainen tv-sarja, 2003–04), josta on julkaistu myös kirja (WSOY 2007) ja helmenä Ohjaaja matkalla ihmiseksi: Mikko Niskasen tarina 1–3 (2010)
Ainutkertaisuudessaan ehkä arvokkaimpia ovat von Baghin kymmenet televisioelokuvat suomalaisista merkkihenkilöistä: esimerkiksi Olavi Virta (1972), Repe – sirpaleita Reino Helismaan elämästä (1979), Tapsa – viiltoja reissumiehen elämästä (1980), Yhdeksän hetkeä Urho Kekkosen elämästä (1985) ja Otto Ville Kuusinen – Mies varjossa (1994).
Kulttuurisesti erityisiä niistä ovat huolella tehdyt Lähikuvat 1–19 (1983–1992) suomalaisista populaarimuusikoista: esimerkiksi Matti Jurvasta, Esa Pakarisesta, Metro-tytöistä, Tuomari Nurmiosta, Remu Aaltosesta ja Rauli Somerjoesta.
Dokumenteistaan von Bagh on ammentanut lukuisia sanontoja. Syvällisesti populaarikulttuuria arvostava on fraasi: ”iskelmä on kansakunnan salainen muisti”.
Von Bagh sanoo, ettei hän itsekään ole oikein tajunnut dokumenttielokuviensa arvoa – kunnes niitä on 2010-luvulla alettu kysyä ulkomaisille festivaaleille. Tänä vuonna niitä on esitetty Rotterdamissa ja Buenos Airesissa.
– Ylessä ei kukaan koskaan ole ajatellut, että näitä kukaan viitsisi katsoa. Itsekin olin tavallaan lyhistynyt ajatukseen, ettei näistä dokumenteista ole mitään hyötyä missään muualla.
Von Bagh oli itse paikalla sekä Alankomaissa että Argentiinassa, kun hänen dokumenttejaan esitettiin. Hän on vieläkin ymmällä, miten innostuneita hänen elokuvistaan ja Suomesta oltiin.
– En ole aikaisemmin huomannut, että nämä dokumentit voivat toimia ulkomaalaisille Suomen käyntikorttina. Ja Buenos Airesissa keskusteltiin Otto-Ville Kuusinen -elokuvasta oppineemmin ja fiksummin kuin täällä ikinä.
”Epäilyttävä professori”
Professuuristaan von Baghilla on ristiriitaiset käsitykset. Hän tuli akateemiseen maailmaan ulkoakateemisena elokuva-asiantuntijana. Hän sanoo olevansa kaikilla muillakin aloilla käytännössä itseoppinut:
– Elokuvan tekijänäkin. Ei minulla ole tunninkaan koulutusta millään alueella, ei edes kesäkurssia.
Toki hänellä on elokuvaa käsittelevä tutkielma nuoruuden maisterintutkinnostaan ja professuurinsa hoidon aikana viimeistelty väitöskirja, mutta muuten akateeminen ura puuttuu.
– Opettajana pidän itseäni aika epäilyttävänä tapauksena. En tiedä, onko minusta opiskelijoille mitään hyötyä. Siirrän sitä omaa elokuvaentusiasmiani. Yritän synnyttää samaa entusiasmia vanhoihin elokuviin. Se on nykyisin melkein missio tähän nuoreen tekijäpolveen.
Hän sanoo opettavansa ilman tieteellisiä metodeja.
– Joillekin opiskelijoille tämmöinen metodittomuus on hyväkin asia. Joillekin olen epäilemättä turha tyyppi. Mutta saattaa siitä olla silti hyötyä, kun he joutuvat katsomaan elokuvia. Enhän minä edes tiedä, millaisia ovat järjestäytyneemmät tavat opettaa.
Von Bagh sanoo, että häntä kiinnostaa oikeastaan vain elokuvan käsityöläistaito.
– Minä olen ollut kaikin tavoin yliopistolle haitallinen henkilö siinä suhteessa, että minua ei ole kiinnostanut akateemisten karriäärien luominen.
Hän väittää, ettei taideyliopistoissa ole akateemista perustietoa juuri kenelläkään.
– On syvästi keinotekoista, kun tehdään joitain tutkielmia. Se on ihan sellaista liimailua. Kummatkaan, eivät opettajat eivätkä oppilaat, tiedä mistä on kysymys.
Kun von Baghilta kysyy, mikä elokuvasta tekee sellaisen, että siitä tulee nuoren pojan hullaantumisen kautta aikuisen miehen elämäntyö, hän sanoo kysymyksen oleva haastattelun helpoin:
– Elokuvahan sisältää kaiken, kaikki taiteetkin. Elokuvien kautta minä nuuhkin historian ominaislaatua ja tilanteita ja luen siinä sivussa sitten kirjoja. Se on erityisen hieno oikotie ymmärrykseen.
Elokuvahulluudessaan von Bagh sanoo olevansa yhä samanlainen kuin teinikäisenä.
– Luokkatovereistani olen varmaan vähiten muuttunut. Muutkin ehkä höyrysivät samoista asioista, mutta niillä ovat tulleet tosielämän realiteetit eteen – mutta minulla eivät näköjään ole.