Esikoiskirjailija Aki Ollikainen nousi kohisten kotimaisen kirjallisuuden Parnassolle voitettuaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan Nälkävuosi. Teos nousi myös Finlandia-ehdokkaaksi.
– Totta kai se on merkittävä ponnahduslauta, sillä palkinnot ja ehdokkuudet tuovat myös näkyvyyttä. Taloudellisesti 15 000 euron palkinto mahdollistaa, että voin ensi vuoden keskittyä seuraavan kirjan kirjoittamiseen, Sammatissa Eeva Joenpellon entisessä kotitalossa perheineen asuva, 39-vuotias esikoiskirjailija Ollikainen tyytyväisenä toteaa.
WSOY:n kirjallisuussäätiön myöntämä kausi kirjailijatalossa mahdollisti toimittajana Kolarissa työskennelleelle Ollikaiselle unelman toteuttamisen, heittäytymisen vapaaksi kirjailijaksi.
Idea Haapajärven hautausmaalla
Nälkävuosi on tiivis, historiallista aihepiiriä sanataiteen parhaiden perinteiden keinoin kuvaava syvän emotionaalinen pienoisromaani. Ollikaisen hallittu ja tavattoman kaunis kieli ovat kirjallisuuden juhlavalaistusta. Kirja on ”ihmisen tarina, sen kautta mitä hän on – ei sen kautta, miltä hän ulospäin näyttää. Ei mikään sosiaalinen raportti”, Ollikainen kuvaa teostaan.
Hän on tarttunut rankaan historialliseen aiheeseen. Idea Nälkävuosi-kirjaan kehkeytyi Haapajärven jouluisella hautausmaalla.
– Kävimme siellä viemässä kynttilöitä vaimon sukulaisten haudoille. Yksi hautamuistomerkki oli hyljätyn tuntuinen, sitä ei valaissut yksikään kynttilä. Se oli nälkävuosina kuolleille pystytetty muistokivi. Se pysäytti, ja aloin miettimään, millaisia ihmisiä nuo nälkään, kylmään ja tauteihin kuolleet oikein olivat. Kokemus oli voimakas ja herätti syvää myötätuntoa. Aluksi he hahmottuivat minulle vain kasvottomana, harmaana joukkona. Piti oikein pinnistellä, että pystyin kuvittelemaan heidät yksilöinä. Halusin kirjoittaa jollekin heistä tarinan – ikään kuin nostaa heidät esiin unohduksen yöstä.
– Näen itse tarinassa yhtymäkohtia tähänkin päivään. Nälänhätä on yhä akuutti ongelma. Vaikkapa Afrikan sarvi on nykyään henkisesti yhtä lähellä tai kaukana Helsingistä kuin Sisä-Suomen syrjäseudut olivat 1860-luvulla. Eikä eriarvoisuutta etsiäkseen tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.
Vaivaistalo-Suomen rakenneongelmat
Nälkävuosina 1867–68 kuoli arviolta 140 000 suomalaista. Varsinaisia katovuosia Suomessa olivat vuodet 1862, 1865 ja 1867, sääolojen suistuessa täysin raiteiltaan.
Ristiinalainen talonpoika Mikko Nuutilainen merkitsi muistikirjaansa helluntaina 11. kesäkuuta 1867:
”Järvet ja lammet ovat vielä jäässä ja luntakin on vielä paikoin eikä puissa näy vielä edes lehtien alkuja. Vasta kauraa on hieman kylvetty. Helmikuun 2. päivänä elohopea hyytyi pesäänsä ja täysi talvi tuli jo lokakuussa. Vielä vapunpäivänä ei ollut merkkiäkään kesästä ja toukokuun lopussa ajettiin hevosilla jäillä.”
Suomi sai oman markan 1865. Uuden rahayksikön vakauttamiseksi ei haluttu ostaa viljaa ulkomaisella lainalla. Kato kohtasi syksyllä 1867 koko Pohjois-Euroopan lisäksi myös Pohjois-Venäjällä sekä Espanjassa ja Portugalissa.
Suomalaiset lihan ja voin tuottajat myivät tuotteensa halpaan hintaan ulkomaille saadakseen viljaa. Leipäviljaa korvattiin petulla, vehkajuurilla, puimajätteillä, oljilla ja akanoilla.
Sammal- ja jäkäläleivän valmistus sekä sienten kerääminen arveluttivat. Syyskuun alun pakkasyöt tuhosivat sienisadonkin.
Kehitysmaan tasolla rimpuilevan vaivaistalo-Suomen rakenteellisten ongelmien taustalla vaikuttivat muun muassa köyhien alueiden voimakas väestönkasvu, riippuvuus tuontiviljasta, huonot kulku- ja viestintäyhteydet, valtiontalouden ainainen epävakaus, yksipuolinen elinkeinorakenne, alkeellinen avustus- ja hätäapujärjestelmä, heikko sivistystaso, karjatalouden vähäisyys ja alkeellisuus, ruokaviljan salapoltto, yksipuolinen ja tehoton viljelyskulttuuri, kaskiviljelyn kriisiytyminen itäisessä Suomessa, jyrkät elintaso- ja luokkaerot sekä täydellinen epädemokraattisuus.
Aki Ollikaisen laajempi haastattelu ja nälkävuosien laajempi taustoitus löytyvät perjantaina 14. joulukuuta ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdestä.