Se oli siitä kummallista aikaa, että vasemmistolaisuus oli trendikästä. Lyhyeksi ajaksi 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa politiikka ryöpsähti voimalla myös kuvataiteisiin.
Poliittinen taide syntyi samasta henkisestä murroksesta, joka näkyi vallitsevien arvojen kyseenalaistamisena muillakin elämänaloilla. Euroopan hullu vuosi 1968, Vanhan valtaus, Vietnamin sota, reporadio, kolmas maailma, yhden asian liikkeet, Lapualaisooppera.
Tuskin varsinainen suurpääoma yöuniaan menetti, mutta tavallinen arvokonservatiivi porvari saattoi välillä jopa nukkua huonosti. Ainakin hän provosoitui, kun provosoitiin.
Sikamessias vei Harro Koskisen syytteeseen jumalanpilkasta.
Provokaatioihin sisältyi huumoria, ironiaa, oivalluksia ja yllättäviä rinnastuksia. Kun puoluekantaisuus alkoi 70-luvulla kasvaa, rupesi poliittisen kuvataiteen raikkain käyttövoima ehtymään.
Suomalainen poliittinen taide ei syntynyt umpiossa, vaan tuntosarvet sojottivat maailmalle. Kuvakieleltään se ei ollut mitenkään yhtenäistä. Vaikutteita otettiin monista taidesuuntauksista, kuten pop-taiteesta, undergroundista ja fotorealismista.
Vaikutteet tulivat siis nimenomaan lännestä. Totisempien tovereiden neuvostovaikutteinen sosialistinen realismi oli vähäisemmässä osassa, vaikka sitäkin löytyi.
Punasaapas, Sikamessias
Näyttelyssä on vuodelta 1968 Harro Koskisen teos, jossa sirpin ja vasaroin koristettu punasaapas murskaa kansoille solidaarisuutta osoittavan aktivistin. Yksi mielenosoittajan pitelemistä lipuista on Tšekkoslovakian.
Mutta kun Koskinen kävi kotimaisten arvosymbolien kimppuun, konservatiivit ripustivat hänet ristinpuulle lunastamaan kaikkien synnit. Sikamessias vei hänet oikeuteen jumalanpilkasta ja tuomioksi tuli sakkoja niin Koskiselle kuin teoksen näyttelyynsä hyväksyneelle Nuorten näyttelyn arvostelulautakunnallekin.
Kerran leimattu mies oli helppo nostaa tikun nokkaan uudelleen. Seuraava syyte Koskiselle tuli Suomen lipun häpäisystä Suomalainen elämänmuoto -sarjassa. Syyte kuitenkin kaatui raastuvassa.
Sarjasta ovat nähtävissä Amos Andersonissa muun muassa valuva, reikäinen, mureneva ja tahriutunut Suomen lippu.
Legendaarista Sikamessiasta ei näyttelyssä valitettavasti ole, mutta on sentään Sikapoliisivaakuna.
Koskiselta on myös sarja yhtiölogoja tyyliin Smell (Shellin logosta).
Ankkataiteilija ennen ankkoja
Aikaa myöten poliittinen taide sai teoreetikkonsa. Haluttiin esittää ”totuudenmukainen kuva taistelevasta työväenliikkeestä ja suomalaisesta työläisestä, kohottaa työläisten itsetuntoa ja vahvistaa ymmärrystä vallankumouksen mahdollistajana”.
Sittemmin ankkataiteilijana tunnetuksi tullut Kaj Stenvall luonnehti: ”Tärkeäksi muodostui kuvata kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevaa ristiriitaa työn ja pääoman välillä, taistella työväenluokan rinnalla ja sen ehdoilla imperialismin vastaisessa rintamassa rauhan, demokratian ja sosialismin puolesta.”
Stenvall tuli ”perinteisen työväenluokan” ulkopuolelta. Näyttelytekstissä hän toteaa, että ”ideologia oli helppo omaksua kirjoituksista”.
Stenvallilta on näyttelyssä useita töitä. Niistä löytyy huumoriakin, kuten Leikki sikseen -maalauksesta, jossa duunarien käsissä olevat työkalut kuin sattumalta muodostavat ikonisen sirppi ja vasara -asetelman.
Stenvallin maalauksissa on jo jotain samaa kuin myöhemmissä ankkatauluissa. Taustamaisemien värit ovat juuri sen verran liian puhtoisia ja kirkkaita, että ne nostavat tarkasti maalatut taulut sittenkin irti realismista.
Taiteilijoista kuvantekijöiksi
Monet poliittisista taiteilijoista halusivat hylätä taiteilija-nimityksen porvarillisena ja kutsua mieluummin itseään kuvantekijöiksi. Tällä haluttiin sanoa, että taiteilija on samanarvoinen kuin työläinen, osa proletariaattia.
Taide haluttiin tuoda gallerioista lähemmäksi kansaa. Esittämispaikkojen lisäksi tätä alettiin vaatia myös esitystavalta. Otettiin päämääräksi, että työläinen voi ilman taidekoulutustakin ymmärtää tekijän tarkoituksen.
Looginen seuraus oli siirtyminen arkirealismiin. Matti Helenius – jolta esillä on taitavia lyijykynäpiirroksia ja grafiikanlehtiä työläisistä ja työttömyydestä – sanoo näyttelytekstissä vasta myöhemmin oivaltaneensa, että ”ehkäpä työläinen ei haluakaan katsoa päivätyötään enää kotinsa seinältä”.
Heleniukselta on esillä myös mainiosti nimetty teos Ei lotolla vaan luokkataistelulla.
Samasta muistuttaa Stenvallin maalaus Kansaneläkeläiset, pitäkää varanne!, jossa ikäihmisten selän takana näkyy kyltti ”Bingosali”.
Yleisesti voi sanoa, että huumoria ja ironiaa sisältävät teokset ovat säilyttäneet paremmin teränsä kuin kovin totiset esitykset.
Mielenkiintoinen on kuitenkin Niilo Hyttisen Kehitysaluesarja. Tyhjenevien syrjäseutujen vakavien ihmisten ympäristössä on elementtejä, jotka antavat teoksille surrealistisia piirteitä.
Pelkkää nostalgiaako?
Näyttelyn voi katsoa nostalgiapläjäyksenä, mutta kyllä se käy vuoropuhelua nykypäivänkin kanssa.
Voi pohtia, mitä on poliittinen taide. Näissä töissä se tarkoittaa vasemmistolaisuutta, ja niinhän se usein ymmärretään muutenkin. Mutta missä määrin politiikkaa sisältyy muuhun taiteeseen?
Neljäkymmentä vuotta sitten poliittinen taide onnistui provosoinnissa hyvin, vaikka nykypäivän katsannossa useimmat työt kuitenkin ovat melko kilttejä. Vaakunoiden ja lippujen ironinen käsittely riitti viemään tekijän raastupaan.
Mitä tarvitaan provosointiin tänään? Tarvitaanko toiset kohteet vai kovemmat keinot?
Kaikkiaan näyttelyssä on runsaat 80 teosta neljältätoista taiteilijalta. Teosten syntyaikana kaikki tekijät olivat suhteellisen tai varsin nuoria.
Kenen joukoissa seisot? Amos Andersonin taidemuseossa (Yrjönkatu 27, Hki) 7.5. saakka. Ma, to ja pe 10–18, ke 10–20, la-su 11–17, ti suljettu. Pääsiäisenä poikkeusajat.