Artikkeli julkaistiin Viikkolehdessä 6.11.2009, jolloin eräät tekstikohdat menivät sekaisin. Teksti julkaistaan alla kokonaisuudessaan korjattuna.
Laskettuani kädestäni Ville-Juhani Sutisen toimittaman pienen kirjasen Utopiasosialistit (Savukeidas 2009) päällimmäisin tunteeni oli suuri suru. Kun vertaan tämän kirjan ja muun asiantuntemukseni perusteella 1800-luvun sosialististen ideoiden ja sosialistisen keskustelun rikkautta 1900-lukuun, näyttäytyy viimeksi mainittu lähes täydellisen pysähtyneisyyden vuosisatana.
Pysähtyminen johtui tietysti Venäjän vallankumouksen ajautumisesta bolševistiseen diktatuuriin. Neuvosto-Venäjällä ja myöhemmin Neuvostoliiton ideologisen hegemonian laajassa valtapiirissä ajauduttiin kaiken vapaan keskustelun kieltävään yhden totuuden dogmatismiin, joka ideologian lisäksi koski yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja harjoitettavaa politiikkaa.
Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa oli luonnollista kysyä, onko ylipäänsä oikein, että maata voi omistaa yksityisesti.Vuokraako pääoma työtä vai työ pääomaa? Tämä tietysti säilyy sosialismia koskevana perimmäisenä kysymyksenä.
Neuvostoleirin ulkopuolisen sosialismin kohtalo ei ollut paljon parempi. Se menetti yhteiskunnallisen aloitteensa paljolti juuri Neuvosto-Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton ja sen valtapiirin vuoksi. Niiden ”sosialismista” oli helppo tehdä uskottava ja vaikuttava pelote, joka pakotti läntisen sosialismin lähinnä vain työväenliikkeen taloudellisen ja sosiaalipoliittisen etujärjestötoiminnan liturgiseksi nimikkeeksi ilman laajempia yhteiskuntapoliittisia uudistuspyrkimyksiä, tai edes vakavaa keskustelua sellaisista. Sosialismi yhteiskuntapoliittisten vaihtoehtojen etsintänä joutui suljetuksi kylmän sodan niin sanotun kapitalismin ja niin sanotun sosialismin vastakkaisuuden ja vaihtoehdottomuuden rautahäkkiin.
Utopiasosialistit osin onneton tekele
Niin tervetullut ja ilahduttava kuin Sutisen kirja onkin, on se monessa mielessä myös onneton tekele. Kirjaan on käännetty näytteitä useilta 1800-luvulla kirjoittaneilta sosialistisilta ajattelijoilta. Jokainen kirjoittaja on myös esitelty lyhyellä johdannolla. Johdannot kuitenkin suhteuttavat tekstit varsin puutteellisesti siihen intellektuaaliseen ja poliittiseen ympäristöön, jossa ne ovat syntyneet. Irrallisina ja sirpalemaisinakin tekstit kuitenkin antavat ajattelemisen aihetta.
Voimakkaimmin protestoin kirjan nimeä vastaan. Utopistisosialistit oli Karl Marxin ja sittemmin marxilaisten ja marxilais-leninistien käyttämä vähättelevä nimi kaikista Marxia varhaisemmista sosialistisista ajattelijoista. He asettivat vastakkain haihattelevan utopistisen sosialismin ja tieteellisen sosialismin, joka Darwinin paljastaman lajien syntyhistorian tavoin esitti teorian yhteiskuntamuotojen kehityshistoriasta ja ennusti sosialismin tulemisen yhteiskunnallisen evoluution vääjäämättömänä tosiasiana.
Tietysti Marx oli nero, ja tottahan hän teki valtavan elämäntyön tutkiessaan yhteiskuntia ja etenkin niiden taloudelliseen kehitykseen liittyviä tosiasioita. Silti Marxin ja hänen seuraajiensa usko heidän omien sosialismia koskevien käsitystensä tieteellisyyteen oli petollinen hybris.
Käsite ”tieteellinen sosialismi” on tietysti myös uskonvarmuudessaan epätieteellinen, sillä aidot tieteenharjoittajat ymmärtävät aina pätevimpienkin teorioidensa hypoteettisen luonteen. Sitä paitsi, myös useat muut varhaiset sosialistit perustivat käsityksensä tieteeseen. On siis aika lopettaa puhe utopiasosialisteista ja tieteellisistä sosialisteista, ja sen sijaan puhua varhaisista sosialisteista.
Sutinen on sisällyttänyt kirjaansa pari otetta myös Karl Kautskyn teksteistä – anteeksi pyydellen, sillä hän tietää, ettei Kautskya voi kutsua utopiasosialistiksi. Kautskyhan juuri oli marxilaisuuden ensimmäinen kanonisoija ja koko pitkän elämänsä ajan tuon kaanonin mustasukkainen ja ylivertaisen vaikutusvaltainen vartija. Varhainen sosialisti Kautsky tietenkin oli, kuten oli Marxkin.
Yksityinen vai yhteinen maa?
Varhainen sosialismi kehittyi dialogissa liberalismin kanssa, joka oli 1700-luvun vapausaate suhteessa siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen, jota Ranskan vallankumouksen jälkeen kutsuttiin nimellä ancien régime. Sekä omaa maata havittelevien maanviljelijöiden että yritystoiminnan vapautta havittelevien porvareiden oli helppo kannattaa liberalismin taloudellisia tavoitteita feodaalista ja merkantilistista järjestystä vastaan. Poliittista liberalismia, kansalaisoikeuksia ja tasavaltaa, oli helppo kannattaa köyhempienkin. Mutta omistamattomien näkökulmasta liberalismin taloudellinen ohjelma herätti suuria kysymysmerkkejä.
Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa oli luonnollista kysyä, onko ylipäänsä oikein, että maata voi omistaa yksityisesti. Eikö sen tulisi olla yhteisessä omistuksessa? Tämän kysymyksen esitti jo vuonna 1775 Luonnon lakikirjassaan Etienne Gabriel Morelly. Hänen sosialistinen vastauksensa oli, ettei maa eikä mikään muukaan tuotannossa tarvittava pääoma, voi olla kenenkään yksityistä omaisuutta.
Tuotantopääomien omistamiseen perustuvan riiston tai epäoikeudenmukaisen tulonjaon näkeminen yhteiskunnallisena vääryytenä ei siis tullut poliittiseen ja filosofiseen keskusteluun vasta Marxin mukana. Marx oli varhaisista sosialisteista kuitenkin se, joka selvimmin kiinnitti huomiota modernien tuotantoprosessien sosiaaliseen luonteeseen, joka syntyy aina työnjaon, markkinoiden, tuotantoprosesseissa käytettävän teknologiaosaamisen ja aiemmin kasattujen pääomien yhteisvaikutuksena. Siihen, mikä niissä on kunkin ansio ja siten oikeudenmukainen tulonjako, Marx vastasi niin sanotussa työnarvoteoriassaan. Koska tuotantoprosessit ovat luonteeltaan sosiaalisia, niihin osaa ottavien ansioita ei voida eritellä. Kaikki työ on yhtä arvokasta, työtunnit ratkaisevat.
Tämä Marxin vastaus on tietysti käytännön kannalta robusti, mutta eetoksena se ilmaisee edelleen parhaiten sosialismin ytimen, kun sosialismi ymmärretään poliittisesta liberalismista nousevaksi, mutta samalla sen taloudelliset oikeudenmukaisuuskäsitykset ylittäväksi yhteiskuntapoliittiseksi filosofiaksi.
Varhaisissa sosialisteissa oli suunnitelmatalouden kannattajia, mutta myös sen kiivaita vastustajia. Tämä jako kietoutui yhteen valtiollista valtaa koskevien joko hajautusta tai keskitystä puolustavien näkemysten kanssa.
Anarkia oli varhaisten sosialistien sanastossa keskeinen käsite. Vastustajien ja jälkimaailman silmissä anarkialla on vahvasti negatiivinen kaiku. Se yhdistetään nykyisin pääasiassa epäjärjestyksen lietsontaan ja väkivaltaisiin attentaatteihin. Useille 1800-luvun sosialisteille se kuitenkin tuntuu edustaneen hajautuksen ja desentralisoinnin periaatteita sekä talouspolitiikassa omistamista koskien että valtio-opissa vallanjakoa koskien – ihmisten yksilöllisen vapauden ja heidän oikeuksiensa turvaksi.
Tästä näkökulmasta 1700- ja 1800-lukujen sosialistinen anarkismi voidaan nähdä paitsi ancien régimen kritiikkinä myös sekä kehittymässä olevien demokraattisten instituutioiden vapauskritiikkinä että kapitalistiselle markkinataloudelle vaihtoehtoisen sosiaalisen markkinatalouden ideointina. Tässä suhteessa merkittäviä ajattelijoita olivat sekä valistuksen voimaan luottanut englantilainen Robert Owen että varsinkin venäläinen Mihail Bakunin. Väkevin kirjoittaja tässä suhteessa oli kuitenkin venäläinen Pjotr Kropotkin, joka poliittista vainoa paetessaan joutui viettämään suurimman osan elämästään maanpaossa Länsi-Euroopassa.
”Eikö kaikkea teollisuutta ja kauppaa hallitseva valtio olisi jatkuva uhka vapaudelle ja rauhalle, ja osaisiko se edes johtaa taloutta?” huudahti Kropotkin jo 1800-luvun puolella julkaistussa kirjoituksessaan. Vuonna 1917 Kropotkin palasi Venäjälle helmikuun vallankumouksen jälkeen jo 75-vuotiaana ja osallistui aluksi innostuneena Kerenskin hallinnon uudistusten ideointiin, mutta pettyi pian ja vetäytyi kokonaan poliittisesta toiminnasta. Kirjoittamista hän silti jatkoi. Yli kolmekymmentä vuotta jatkunut sosialistisen kirjailijan ura jäi kesken hänen kuollessaan vuonna 1921.
Kontrafaktuaalista historian pohdiskelua
Vuokraako pääoma työtä vai työ pääomaa? Tämä tietysti säilyy sosialismia koskevana perimmäisenä kysymyksenä. Ja miten sellainen maailma organisoituu, joka tavoittelee jälkimmäistä vaihtoehtoa? Osuustoiminta kaikissa muodoissaan olisi epäilemättä yksi nykyaikainen vastaus. On viehättävä ajatusleikki yrittää kuvitella, millaisiksi maailman poliittiset ja taloudelliset instituutiot olisivat kehittyneet sadan viime vuoden aikana, jos autoritaarinen kommunistinen diktatuuri ei olisi noussut hallitsemaan mielikuvaa sosialistien tavoitteista.
Demokratian institutionaaliset muodot tuskin poikkeaisivat kovin paljon nykyisistä, mutta poliittisella kartalla olisi todennäköisesti nykyistä runsaampi ja monipuolisempi määrä sosialistisia puolueita. Olisiko maailmansotien välisen ajan autoritaarinen fasismi vältetty? Hyvinvointivaltio olisi todennäköisesti kehitetty niihin muotoihin, joka sillä on nykyisin. Olisiko niitä nyt kuitenkin enemmän maailmassa? Ja palvelisivatko ne nykyisiä paremmin kansalaisten sosiaalisen tasa-arvon turvaajina? Sujuisiko globalisaation hallinta nykyistä paremmin? Taloussyklien ja -kriisien hallinnassa? Taloudellisen tasa-arvon edistämisessä? Luonnon suojelemisessa?
Joku voi pitää tällaista kontrafaktuaalista historian pohdiskelua täysin turhana. Tärkeätä onkin, että me tunnemme historian realistisesti niin kuin se oli. Tulevaisuus on kuitenkin avoin. Sen haasteiden ja mahdollisuuksien visioimiseen historian kontrafaktuaalinen pohdiskelu voi antaa arvokkaita virikkeitä. Sosialististen aatteiden kannalta on myös erittäin tärkeätä yrittää ymmärtää, miksi me olemme siinä missä me olemme.