Klassikoiden uudelleen kirjoittaminen on aina haasteellista, tällä kertaa tekijät onnistuivat täydellisesti niin kielellisen ilottelun kuin herkullisen kuvituksen osalta.
Kaikki me tunnemme sadun kiltistä ja avuliaasta Punahilkasta, joka päätyi isoäitinsä kanssa suden vatsaan, josta neuvokas metsämies heidät pelasti.
Satu tihkuu mahdollisuuksia lukea sitä monenlaisen symboliikan läpi. Juuri siksi se on säilyttänyt kiinnostavuutensa sukupolvesta toiseen, vaikka eivät sairaat isoäidit tänä päivänä ole lastenlasten eväskorien varassa, eivätkä puunhakkaajat kulje kirves olalla kylillä. Isoäidit on suljettu hoivakoteihin ja puunhakkaajan hommat hoituvat metsäkoneilla – ehkä näistä lähtökohdista syntyy tämän päivän klassikkosatuja tuleville sukupolville siirrettäviksi.
”Olipa kerran skidi giltsi, joka oli niin nasta pimu, et kaikki diggaili sitä ihan kybällä.”
Innostuksen aihe on tekijöiden ratkaisu kirjoittaa satu stadin slangilla. Lukemisen helpottamiseksi on kirjan loppuun koottu sanasto slangisanojen suomentamiseksi.
Stadin slangia olisi syytä ryhtyä kohtelemaan samalla arvostuksella kuin muitakin murteita, yleensä se herättää lähinnä huvittuneisuutta, ulkopaikkakuntalaisissa kummastusta: mitä tuokin luulee puhuvansa.
Työläiskirjallisuuden jatkumoa
”Olipa kerran skidi giltsi, joka oli niin nasta pimu, et kaikki diggaili sitä ihan kybällä. Kaikkein eniten siit lämpes kuitenki sen oma bulimutsi, joka halus antaa sille kaikkee kliffaa. Bulimutsi oli dusannu punasest sammarist skotsan, ja koska tää giltsi näytti se daijus tosi södeltä, jengi alko kutsuu sitä Punikseks.”
Punis on perusteltua asettaa siihen helsinkiläisen työläiskirjallisuuden jatkumoon, jossa helsinkiläisen alaluokan kielenä pidetty slangi on siirretty kaunokirjallisuuden maailmaan. Tämä ei ehkä ole ollut tekijöiden tietoinen valinta, mutta mielestäni oikeutettu luokittelu teoksen kielellisen ilmaisun vuoksi.
Kuvituksessa on niin ikään yhdistetty lähtökohtana olevan sadun aineksia onnistuneesti tämän päivän ilmiöihin: bulimutsi katsoo telkkaria kaukosäädin kädessään, jaagarin aseena ovat Fiskarsin sakset.
Punis on 2000-luvun stadilais-giltsi, joka toteaa stroorin lopuksi:
” Punis pohti: fiksumpaa bostailla näköjää kartsalla, ku skuuges kaikki menee skidisti överiks!” Kaupunkilaiselle metsä on tuntematon ja pelottava paikka, kaupungin valaistut kadut ja porttikongit tuntuvat sen rinnalla turvallisilta.
Toivottavasti tämä kirja löytää tiensä stadilaisiin koteihin, päiväkoteihin ja kirjastoihin siirtämään rikasta kieliperinnettä uudelle sukupolvelle. Mut ei liian skideille, ku voi alkaa skagaa ja spiidaan!
Andrei Huhtala (skrivaus) ja Sanna Mander (artsu): Punis – snadisti kuumottava stoori. Schildts & Söderström, 2015. 26 sivua.