Kustannusosakeyhtiö TA-Tieto Oy on julkaissut viime vuosina uudestaan Karl Marxin teoksen Pääoma kaikki kolme osaa. Kirjan alaotsikoksi on nyt laitettu – kuten pitääkin – ”Poliittisen taloustieteen arvostelua”; ei siis enää ”Kansantaloustieteen arvostelua”. Vieläkin oikeammin olisi ollut käyttää sanaa ”kritiikki” tai ”kritiikkiä” tai ”arviointia”.
Englannin kielen sanalla political economy tai saksan kielen sanalla politische Ökonomie Marx ei viitannut missään tapauksessa vain taloustieteeseen vaan ennen kaikkea silloisen taloustieteen taustalla olleeseen hegemoniseen talousfilosofiaan sekä samalla myös siihen taloudelliseen todellisuuteen, jota taloustiede käsittelee. Tuolle sekä ajatteluun että todellisuuteen viittaavalle käsitteelle on tosin lähes mahdotonta keksiä hyvää suomenkielistä vastinetta.
Olivatpa SKP:tä lähellä olevan TA-Tieto Oy:n motiivit mitkä hyvänsä kirjan uuden painoksen kieliasun tarkistuttamiselle ja kirjan uuden painoksen julkaisemiselle, kustantaja on tehnyt merkittävän kulttuuriteon. Marx on yhteiskuntatieteeseen paljon herätteitä antanut klassikko. On enemmän kuin suotavaa, että suomalaisilla on klassikoista käytössään kunnollisia suomennoksia.
Jos haluamme tehdä kapitalismille jotakin, meidän pitää tehdä se ihan itse.
Jokaisen Pääoman uuden osan julkaisemisen yhteydessä Karl Marx -seura ja Demokraattinen sivistysliitto järjestivät Pääoma-seminaarin. Ensimmäinen oli Helsingin yliopistolla, toinen Tampereen yliopistolla ja kolmas Turussa Åbo Akademin ylioppilaskunnan Kårenilla. Tampereella järjestäjänä oli myös Marxilaisen yhteiskuntatieteen seura.
Nyt TA-Tieto on julkaissut seminaarien alustusten pohjalta kootun antologian, jossa kaksikymmentäyksi kirjoittajaa esittää käsityksensä kirjan otsikkoaiheesta ”Marxin pääoman ajankohtaisuus”.
Mitään muuta meillä ei ole paitsi oma järkemme
Kirjan ylivoimaisesti hauskinta – mutta ei sen takia suinkaan vähiten pätevää – luettavaa ovat Hannu Taanilan kaksi artikkelia, joiden pohjalla olleet esitelmät pidettiin ensimmäinen Helsingissä ja toinen Turussa. Hannu jakaa Marxin kahteen eri ”olemiseen”, joista ensimmäisessä Marx on tunnustettu tiedeyhteisöön kuuluvaksi varteenotettavaksi tutkijaksi. Toisessa olemisessaan Marx on muutettu ja ryöstöviljelty poliittisten ideologioitten ikoniksi, mihin ovat syyllistyneet sekä kommunistit että antikommunistit.
Toisessa olemisessa, toteaa Taanila, ”Marxista valmistettiin Stalinin keksimän marxismi-leninismin isä … Se Marx oli vähälahjainen, eriomaisen monimutkaisuusrajoitteinen eli yksinkertainen hölmö, joka ei tiennyt mitään sen enempää Karl Marxista kuin kapitalismistakaan.” Marxismi-leninismin tehtävänä oli kapitalismin kumoaminen, mutta ”kapitalismin vaivoihin marxismi-leninismi tepsi saman verran kuin jakoavain flunssaan”.
”Marxismi-leninismissä … ei kapitalismin konkreettiseen olemukseen juuri kajottukaan. Ei haluttu, ei uskallettu, ei osattu. Kapitalismin arkijärjellinen esittely ja analysointi olisi karmealla tavalla kosolti tuhonnut marxismi-leninismin ja konkreettisen ns. reaalisosialismin opinkappaleita, teorioita, väittämiä, luulemia.” ”… kapitalismista tehtiin … pahuuden yleinen … ilmentymä ja rituaalisen marmattamisen kohde. Tärkeintä oli hokea, että kapitalismi on kriisissä. Siitä puhe mistä puute.”
Hannu on tietenkin oikeassa. Neuvostomarxismin tehtävistä tärkein oli legitimoida kommunistinen diktatuuri ja toiseksi tärkeintä oli legitimoida demonisoidut viholliskuvat – ja niitähän riitti sekä valtion sisällä että sen ulkopuolella. Tässä tehtävässään neuvostomarxismi saattoi tietysti onnistua vain tiukkana oikeaoppineisuuden järjestelmänä. Sen mistä tahansa yksityiskohdasta keskustelun avaaminen oli joko oikeisto- tai vasemmistopoikkeamaa, joka vei harjoittajansa helposti rangaistussiirtolaan Siperiaan.
Toisessa esitelmässään Taanila pohtii kapitalismin syrjäyttämisen – vallankumouksen? – näköaloja siinä todellisuudessa, jossa nyt elämme. Hän päättelee, että voiton suhdeluvun laskeva tendenssi – johon monet marxilaiset ovat panneet toivonsa – ei todennäköisesti tuota semmoista kriisiä, joka sinänsä lopettaisi kapitalismin, koska se saa aina uusia muotoja vanhojen tuhoutuessa. Vallankumousta eivät myöskään tee työttömät, köyhät ja syrjäytyneet minään vallankumouksellisena luokkana. Hannu rohkenee jopa epäillä, onko mitään vallankumouksellista luokkaa koskaan ollutkaan.
”On kaiketi selvää” toteaa Taanila, ”että Marxin kapitalismin kumoamista tai kumoutumista koskevilla ennustuksilla ei ole mitään virkaa, mitään käyttöä. Ne ovatkin Marxin tuotannossa mitätön läjä sivukiveä.” Sitten tulee Hannun credo: ”Olennaista on se, että Marx on antanut meille kapitalismin käsitteen, kuvauksen ja analyysin.”
Jos ja kun meillä on kapitalismin käsite, sanoo Taanila, ”me voimme asettaa kapitalismin itsellemme toiseksi (niinkuin Hegel sanoisi) eli objektiksi ja sitten, paitsi nähdä mitä meille tapahtuu, myös alkaa toimia niin, että meille tapahtuisi edes hieman toisin. Käsite on tietoiseksi eli vapaaksi tulemista.”
”Mitään muuta meillä ei ole paitsi oma järkemme. Jos haluamme tehdä kapitalismille jotakin, meidän pitää tehdä se ihan itse. Se on arkista raadollista ja väsyttävää. Siinä ei pelkällä marxilaisuudella pärjää. Marx on hommansa tehnyt. Nyt on meidän vuoromme.”
Nuo sanat ovat komea päätös Taanilan toiselle alustukselle ja samalla koko kirjalle. Ne jättävät lukijan kuitenkin hämmentyneenä kyselemään monia kysymyksiä. Oliko se todellakin Marx, joka antoi meille kapitalismin käsitteen? Hän kuvasi ja analysoi sitä perusteellisesti, mutta oliko analyysi tyhjentävä? Ymmärrämmekö sittenkään hänen avullaan tuota olentoa, siis kapitalismia, loppuun asti? Osuiko hän aina edes kohdalleen, vai veikö harhaan? Ajateltavaa ja keskusteltavaa siis riittää senkin jälkeen kun on Pääoman lukenut.
Intellektuaalinen yhteys Marxiin ei avaudu
Jari Heinonen, yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereelta, piti Pääoma-seminaarissa alustuksen otsikolla: ”Uuden hyvinvointimallin rakentaminen: Marxin näkökulmaa tarvitaan”. Hän totesi, että ”Voidaan puhua liberaalista, korporatiivisesta ja pohjoismaisesta hyvinvointimallista.” ”Erityisesti työväenliike ja ammattiyhdistysliike ovat vaikuttaneet mallien toimintatapaan ja laajuuteen.”
Suomalaisesta yhteiskunnasta Heinonen totesi, että ”hyvinvointimallin kehitys on käynyt läpi reilussa sadassa vuodessa kolme eri vaihetta. Sääty-yhteiskunnasta on edetty pienviljelijäprojektin kautta pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Muutos mallista toiseen on tapahtunut sarjana jatkuvia ja syvällisiä rakennemuutoksia.”
Nykyinen malli ei kuitenkaan ole kyennyt ratkaisemaan kipeimpiä yhteiskunnallisia ongelmia, joista eräät ovat viime vuosikymmeninä pahentuneet. ”Suomalainen yhteiskunta on kasvavien erojen ja sosiaalisten ongelmien yhteiskunta. Samalla se on myös kovenevien arvojen ja lisääntyvien leimojen yhteiskunta.” ”Huono-osaisten ja köyhien määrä Suomessa on köyhyysrajaan perustuvan arvion mukaan noin 700 000.”
Heinonen siis näkee, että hyvinvointimallien kehityksessä on ollut pitkään”emansipatorinen momentti”, joka on kuljettanut eteenpäin kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, mutta nyt kehitys on pysähtynyt tai on taantumassa. Hän toteaa, että ”pitkäjänteinen yhteiskuntien menestys ei nouse kovalta uusliberalistiselta oikeistolaiselta pohjalta. Pikemminkin tasa-arvoiset yhteiskunnat pärjäävät paremmin kuin sellaiset yhteiskunnat, joissa eroja tietoisesti kasvatetaan ja luokkaerot syvenevät. Hyvinvointi, koulutus, ihmisten osallisuus ja demokratia sekä hyvä ympäristö ovat tärkeimpiä tulevaisuuden menestystekijöitä.”
Heinosen jutun luettuani minulle jää sellainen käsitys, että hänen vetoamisensa Marxin apuun uuden tai uudistettavan hyvinvointimallin rakentamisessa on jotenkin päälle liimattua: intellektuaalinen yhteys Marxiin ei avaudu. Kun hän juttunsa lopussa tarjoaa myös Antonio Gramscin ja Paolo Freiren apua, se tuntuu paljon luontevammalta.
Ovatko kapitalismi ja riisto totta?
Marxilla kapitalismin käsite liittyy kiinteästi työnantajakapitalistin ja työntekijän suhteen analyysiin, jossa riisto toteutuu siinä, että kapitalisti ottaa tuotetusta (ja myydystä) arvosta haltuunsa kaiken ja maksaa palkkana arvon tuottajille (eli työläisille) uudesta arvosta vain sen välttämättömän osan, jonka nämä tarvitsevat työkykynsä uusimiseen. Marx kutsuu lisäarvoksi sitä uuden arvon osaa, joka jää kapitalistille.
Ovatko kapitalismi ja riisto totta? Tietysti ne ovat. Onko totta, että kapitalistinen riisto oli teollisen vallankumouksen alkuaikoina ja monta vuosikymmeniä sen jälkeen intensiivisempää kuin myöhemmin ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen rakennetuissa hyvinvointiyhteiskunnissa? Kyllä vaan.
Mitkä ovat olleet keinot, joilla tuo sosiaalisesti ja taloudellisesti tasa-arvoistava kehitys on tapahtunut? Keinoja on ollut pääasiassa kaksi. Ensinnäkin ammattiyhdistysliike on kasvaneella joukkovoimallaan ja julkisen säällisen mielipiteen tukemana hankkinut itselleen aseman, jossa se on voinut tehdä yrityksiä (ja siis kapitalisteja) sitova sopimuksia palkoista ja työehdoista. Toiseksi poliittinen vasemmisto on, usein keskustan ja joskus oikeistonkin tukemana, saanut aikaan valtavan määrän lainsäädäntöä, jolla on edistetty työsuojelua ja kansalaisten sosiaaliturvaa. Kummassakin tapauksessa on ollut kysymys gramscilaisittain hegemonisista prosesseista, joissa yleinen mielipide on asettunut kannattamaan uudistuksia. Uudistukset ovat merkinneet lisääntyvän BKT-osuuden kuljettamista valtion ja kuntien hyvinvointiohjelmien kautta.
Itse asiassa ne ajat, jolloin kapitalisti ”paikallisen sopimisen” avulla saattoi päättää yksinvaltaisesti riiston asteesta, ovat kaukana takana päin. Nykyisin tulonjakoprosessissa (eli tuotetun uuden arvon jakamisprosessissa) on aina kolme osapuolta: ay-liike (siis palkkatyön tekijät), työnantajajärjestöt (edustaen myös kapitalistista intressiä) sekä julkinen valta (edustaen demokratiaa, kansalaisia ja kansalaisuutta). Kannattaa panna merkille, että aivan siitä riippumatta, ollaanko tekemässä tupoa tai niin sanottua yhteiskuntasopimusta, julkinen valta on aina tulonjakoprosessissa läsnä jo olemassa olevan lainsäädännön muodossa – koskee se sitten veroja, sosiaaliturvaa tai mitä tahansa.
Edistyksellisen politiikan on oltava globaalia
Onko totta, että globaali kapitalismi uhkaa pohjoismaista hyvinvointimallia? Tätä kysymystä Heinonen ei artikkelissaan esitä, mutta sen esittävät epäsuorasti yhteiskuntapolitiikan tutkijat Antti Ronkainen ja Joel Kaitila omassa asiantuntevassa artikkelissaan ”Luokkapolitiikka finanssikapitalismin kriisissä”. Vastaus ei tietenkään voi olla muu kuin myönteinen. Mekanismeja on useammanlaisia, mutta ennen kaikkea on kysymys yritystoiminnan hakeutumisesta maihin, joissa on saatavissa halpaa työvoimaa ja/tai edullisesti raaka-aineita, sekä nyttemmin myös ostokykyisiä markkinoita. Peilikuvana tämä on merkinnyt yritysten karkaamista pohjoismaisen hyvinvointimallin maista ”Kiinaan”. Hyvinvointiyhteiskunnissa tämä on merkinnyt työttömyyttä ja lisärasitusta sosiaaliturvajärjestelmälle.
Onko totta, että pohjoismaiset hyvinvointimallit on rakennettu BKT:n kasvun kaudella toisen maailmansodan jälkeisinä kultaisina vuosikymmeninä, ja että malli joutuu lisääntyviin vaikeuksiin hitaan kasvun ja taantuman vuosikymmeninä – siis juuri nyt? Kyllä. Eräänlaisen globaalin osmoosi-ilmiön lisäksi pohjoismaista hyvinvointimallia uhkaa siis myös konjuktuuri.
Käsitykseni on, että edistyksellisen politiikan on oltava globaalia. Meidän paras, vaikuttavin ja tehokkain tapamme vaikuttaa globaaleihin pelisääntöihin toteutuu sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä Euroopan unionin kautta ja sen avulla. Kysymys on siis siitä, miten EU:n politiikkaa kehitetään globaalina toimijana. Tämä on erinomaisen käytännöllinen lähtökohta, joka ei sivuuta meidän omaa kansallista intressiämme. Mutta on asialla tietysti toinenkin puolensa. Eikö olisi epäinhimillistä kuvitella, että maailma ei kehittyisi lisääntyvän tasa-arvoisuuden suuntaan? Emme halunne kieltää kaikkien ihmisten periaatteellista tasa-arvoa ja kaikkien kansojen oikeutta kehitykseen.
Marxista on siis meille hyötyä kuten Jari Heinonen toivoo ”uuden hyvinvointimallin rakentamisessa”, jos ymmärrämme kapitalismin Marxin tavoin pääoman harjoittamana riistona. Silloin me ymmärrämme haluta rakentaa vähemmän kapitalistisia yhteiskuntamalleja sekä paikallisesti että globaalisti – ja rahoitusmarkkinoiden villin kehityksen takiahan globaali perspektiivi on tulossa päivä päivältä tärkeämmäksi.
Mitkään hyvinvointimallit eivät ole suuntautuneet markkinatalouden lopettamiseen, vaikka ne ovat edellyttäneet useiden hyvinvointipalveluiden ottamista julkisyhteisöjen hoidettaviksi. Meidän tuleekin ymmärtää, että markkinatalouden kutsuminen kapitalismiksi on ideologista hämärtämistä, johon omista syistään syyllistyvät sekä oikeistolaiset että vasemmistolaiset ja ymmärtämättömyyttään suuri yleisö. Jari Heinosen sekä Antti Ronkaisen ja Leo Kaitilan artikkelit johdattelevat lukijan tässä asiassa ymmärryksen äärelle, mutta eivät valitettavasti avaa asiaa.
Loput puhuvat aiheen sivusta tai toistavat vanhaa
Onko kirjassa muita artikkeleita, jotka auttavat ymmärtämään Marxin tai hänen Pääoma -teoksensa ajankohtaisuutta? Eipä oikeastaan. Marx-seuran tilaisuuksissa pitivät oppineita esitelmiä muiden muassa Vesa Oittinen, Sixten Korkman, Leena Näre ja Suvi Salmenniemi, Pertti Honkanen, Harri Melin, Mikko Lahtinen, Camilla Kantola, Timo Toivonen, Jan-Otto Andersson ja Matti Vesa Volanen. Heidän juttunsa ovat kukin omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta ne puhuvat aiheen sivusta tai toistavat vanhaa ja yleisesti tunnettua.
TA-Tieto Oy on kuten jo edellä totesin SKP:tä lähellä oleva, ilmeisesti puolueen omistama, kustantaja. Ilmentääkö kirjan kustantaminen tämän entisistä taistolaisista ja marxislais-leniniläisistä koostuvan puolueen halua päästä irti menneisyytensä imagosta? Epäilemättä kyllä. Mutta onko kirja siinä pyrkimyksessä uskottava? Eipä juuri. Varsinkin Vesa Oittisen, Seppo Ruotsalaisen, Pertti Multasen ja Andreas Fagerholmin jutut ovat edelleen totista marxilais-leniniläistä torven soittoa. Sitäkin hämmästyttävämpää on, että Hannu Taanilalle annettiin peräti kaksi puheenvuoroa kirjaa pohjustaneissa seminaareissa.
Marxin Pääoman ajankohtaisuus. Toimittanut Yrjö Hakanen. TA-Tieto Oy 2015, 243 sivua.