Perin harvalta meistä on joskus lapsuudessa jäänyt kokematta se, miltä tuntuu, kun kielen panee talvipakkasessa suksisauvan päässä olevaan huurteiseen metalliniittiin, jäiseen ovenkahvaan, metallikaiteeseen tai johonkin vastaavaan.
Sen tietää etukäteen, että kieli takertuu kiinni, mutta sitä on vain kokeiltava. Kun kieli sitten tarttuu metalliin, pelästyy niin, että hätäännyksissään riuhtaisee kielen metallista irti. Ja senhän taas tietää, miten siinä käy: kielestä repeää palanen nahkaa.
Toinen hyvin tavallinen kokemus lapsuudesta – varsinkin pojilla – on viehätys, minkä ehjät ikkunaruudut tarjoavat. Jos ikkuna on avattava ja kaksiruutuinen, ruutujen välissä oleva puinen pokaosa kiihottaa mieltä niin paljon, että jos ei osukaan välipuuhun, ikkunalasi helisee sirpaleiksi. Senhän tietää miten siinäkin aikaa myöten käy. Mutta riski on silti uskallettava ottaa.
Kun ihminen asettaa itselleen jonkun riman, on se ylitettävä. Sitä painii loppujen lopuksi itsensä kanssa koko elämän ajan. Mutta kun itsensä kanssa painii, jää joka tapauksessa aina häviölle.
Itsensä kanssa painimisesta kertoo myös japanilaisen Yukio Mishiman (1925–1970) romaani Kunnia on katkera juoma. Se on hyvin tiivis yhtä uhkaavasti eteenpäin vyöryvä kokonaisuus kuin elämä itse: se vyöryy koko ajan kohti kuolemaa.
Lapsia murhamielellä
Noboru Kuroda on 13-vuotias poika, jonka leskeksi jäänyt äiti Fusako seurustelee Rakujo-nimisen suuren rahtilaivan toisen perämiehen Ryuzi Tsukazakin kanssa. Noboru vakoilee ilkeästi äitinsä ja tämän rakastajan puuhia ja selostaa tarinansa poikajoukolle, jonka jäsen on.
Lukija arvaa kaikista vihjauksista, että tuloksena ei voi olla muuta kuin kielinahkojen repeilyä ja ikkunaruutujen helinää. Ja näin tapahtuukin, eikä kysymys suinkaan ole enää leikistä.
Lapsetkin voivat olla raakoja murhamiehiä ja rikollisia, ja heidän leikeistään saattaa koitua valtavia tuhoja. Mutta Mishiman kirjan poikajoukko tekee kaiken laskelmoidusti ja kylmästi harkiten. He päättävät nylkeä Ryuzin, koska tämä luopuu merestä , laivoista ja kunniasta naisen vuoksi. Hetki on vielä herkullinen: vähän ennen kuin Ryuzista on tulossa Norobun isä. Pojat tietävät, että alle 14-vuotiaita ei rikoslain mukaan rangaista, ja se on heidän tilaisuutensa riman ylitykseen.
Pojat kovettavat sydämensä, jotta he voisivat täyttää maailman ihmisverellä, sisälmysten höyryillä ja kuoleman huuruilla – se on heidän käsityksensä siitä, miten kunniaan päästään käsiksi. Sakin mielestä maailmassa on liikaa pehmeitä tunteita ja lässyttäviä äitejä ja isiä, liian vähän aukiviillettyjä kurkkuja ja silvottuja sydämiä.
Mishiman kertomus on täynnä itseään toteuttavia ennustuksia, traagisia kirkaisuja ja jääkylmän uhkapelin asetelmia. Fatalistinen ruletti naksuttaa kohtaloita umpeen kuin taksimittari. Onneksi tämä on vain romaani.
Pienet asiat edellä
Kunnia on katkera juoma on melkein ärsyttävän taidokkaasti kirjoitettu kertomus. Sen runko on hyvin erikoinen ja yksityiskohdat ovat vieläkin erikoisempia. Mishiman tyyli on paljolti länsimainen, mutta silti kaikesta näkee, että taustalla on tuhansien vuosien japanilainen elämän ja kulttuurin perinne.
Japanilainen proosa ja runous hakevat aiheensa usein syvän murheen ja tuskan ytimestä. Japanilainen kirjallisuus on myös hyvin usein särkyneitten sydänten lyriikkaa. Tämä lyriikka on äärimmäisen yksinkertaista, mutta samalla mahtavaa, ainutkertaista ja liikuttavaa – Mishiman romaani on erinomainen esimerkki.
Uhkarohkeaksi voisi sanoa sitä suomalaista romaanikirjailijaa, joka viljelisi samoja konsteja kuin japanilaiset mestarit. Suuret asiat sivuutetaan pelkällä ilmoituslauseella, josta lukijan on tajuttava asian vakavuus ja merkittävyys, kun taas pienet asiat saavat osakseen hellää huolenpitoa.
Tulee mieleen ranskalaisen vuoden 2014 nobelistin Patrick Modianon proosateokset, joissa yksityiskohdista rakennetaan hienoja kokonaisuuksia ja tunnelmia. Tämä tekniikka – joka tietysti vaatii myös lukijan hyvää oivaltamista ja yhdistelykykyä – ja sen vuorottaisuus proosassa käytettynä on omiaan Mishiman kirjalle. Maisemat, vakavien asioitten tapahtumapaikat ja ympäristötekijät hän kuvaa pikkutarkasti ja elegantisti, ja näitä jaksoja vasten kuohuvat kliimaksit tarvitsevat vain hyvin pienen tilan.
Eeva-Liisa Manner (1921–1995) on onnistunut suomennoksessaan loistavasti detaljeja – joita todella on paljon – myöten. Mannerin suomennos on tehty Alfred A. Knopfin englanninnoksesta The Sailor Who Fell from Grace with the Sea (New York 1963). Japanilainen alkuteos Gogo no eiko ilmestyi samana vuonna.
Kirjassa on runsaasti laiva- ja meriterminologiaa, outoja sanoja ja käsitteitä, jotka suomeksi menevät aivan kohdalleen.
Manner on kirjoittanut hyvän ja kriittisen selostuksen Mishiman romaanin englantilaisesta laitoksesta Mies joka joutui meren vihoihin kulttuuriaikakausjulkaisu Aikaan (3/70). Samassa numerossa on myös Mannerin essee nobelisti Yasunari Kawabatan (1899–1972) pääteoksesta sekä Veikko Polameren (1946–1979) suomennokset japanilaisen Issan (1763–1827) yhdeksästä haiusta.
Valtavan tuotannon kirjailija
Yukio Mishima oli kuollessaan vain 45-vuotias, mutta hänen tuotantonsa oli melkoinen: yli sata teosta, romaaneja, no-näytelmiä ja runoja. Mishima julkaisi kaunokirjallisia teoksia vuodesta 1944 lähtien. Mishima, oikealta nimeltään Kimitake Hiraoka, kirjoitti erikoisesti vieraudesta ja toiseudesta.
Merkittäviä kirjallisia vaikuttajia hänelle olivat Markiisi de Sade ja Jean Genet.
Mishima arvosti Japanin keisarillista menneisyyttä ja Bushidoon kuuluvaa samuraietiikkaa. Hän kirjoitti kommentaarin Yamamoto Tsunemoton samuraiopin klassikkoon Hagakure.
Mishima koki Japanin antautumisen toisessa maailmansodassa häpeällisenä. Hän perusti 1968 äärioikeistolaisen kiihkoisänmaallisen yksityisarmeijan Tatenokain, Kilvenkantajat, joka pyrki vaalimaan samuraihenkeä ja tukemaan Japanin armeijaa.
Epäonnistunut vallankaappaus ja itsemurha
Mishima valtasi 25. 11. 1970 Kilvenkantajiensa kanssa Japanin itäisen itsepuolustusvoimien päämajan komentavan kenraalin toimiston osoittaakseen mieltään armeijan vähentyneen vaikutusvallan johdosta. Mielenosoituksen päätteeksi Mishima suoritti toimiston parvekkeella samuraiperinteiden mukaisen näyttävän itsemurhan, seppukun yritettyään epäonnistunutta sotilasvallankaappausta yhdessä seuraajansa Masakatsu Moritan kanssa konservatiivisen yhteiskuntajärjestyksen palauttamiseksi.
Mishimaa kaavailtiin aikoinaan myös tulevaksi nobelistiksi. Maansa kirjallisista traditioista kiinnostunut Mishima uudisti klassista no-näytelmää. Suomeksi hänen näytelmistään on esitetty Markiisitar de Sade, Erään naamion tunnustuksia ja no-näytelmistään Hanjo ja Sadannes yö.
Mishiman mahtavasta proosatuotannosta on suomennettu neljä romaania: Aaltojen pauhu, Kultainen temppeli, Juhlan jälkeen ja Kunnia on katkera juoma.