Björn Wahlroosin uusi kirja on Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta.
Se on puhdasoppinen alkeisoppikirja markkinauskovaisten ristiretkelle entistä ”vapaamman” ja kovemman markkinatalouden puolesta politiikkaa ja hyvinvointivaltiota vastaan.
Kun tässä pyhässä sodassa ”markkinat valitsevat sijoittajista voittajat ja kitkevät pois häviäjät”, Wahlroos esittelee vain rikkaita sijoittajia ja voittajia, vaikka ei ole voittajia ilman köyhiä häviäjiä.
Taloudellinen valta
Taloustieteilijä Nicholas Georgescu-Roegenin luonnehtii valtaa niin, että ”jokainen eliittiryhmä luo aina uuden sosiaalis-poliittisen mytologian, jonka avulla tilanne pysyy hallinnassa ja jonka avulla eliitti pystyy ylistämään itse tuottamiensa hallinnollisten palvelujen arvoa rahvaan silmissä saaden sillä tavalla omien etujensa kaikkinaisen lisääntymisen näyttämään itsestään selvältä.”
Maailman taloudellisen eliitin jumaltarusto, jossa rahavalta puetaan yleisen edun valekaapuun, on kansantaloustiede. Siitä Wahlroos löytää oikeutuksen muita ”lahjakkaampien” ihmisten rahojen jopa kymmenentuhatta kertaa duunarin palkkaa paremmalle ”tuottavuudelle”. Se on porvariston ”inhimillistä pääomaa”. Se on ahneutta, viekkautta, röyhkeyttä ja iso ripaus onnea. Finanssikapitalismi ja rahastovalta eivät tee tilaa sille inhimilliselle pääomalle, jota edustavat työtä tekevät itsenäiset yrittäjät.
Emu, siivetön lintu
Wahlroos pitää virheenä sitä, että Suomi liittyi Emuun ja luopui omasta rahapolitiikasta.
Missä hän oli ja mitä mieltä hän oli silloin, kun markasta luovuttiin?
Kokoomusta edustavien poppamiesten Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen Suomelle rummuttaman sadetanssin yhteydessä on kovin vähän puhuttu siitä, miten edullista oli Ruotsille – kansanäänestyksen tuloksen perusteella ja vastoin maan poliittisen eliitin ja sen median kantaa – jäädä ulos Emusta. Siitäkin syystä Ruotsin talous voi meitä paremmin.
Wahlroos analysoi aivan oikein, että Emun kautta on EU:n talouspolitiikasta kitketty pois joustot ja taloudellinen kasvu, jota kapitalismi tarvitsee näivetyksen torjuntaan. Hän muistuttaa niistä eduista, joita liittyi vanhan ajan devalvaatio–inflaatio -sykleihin mutta asettuu puolustamaan Emuun kuuluvia sisäisen devalvaation pakkoja ja saksalaista talouskuria. ”On saatettava työmarkkinat kilpailuoikeuden piiriin ja lakkautettava kartellit kuten yleissitovat työehtosopimukset.”
EU:ssa sisäinen devalvaatio on työttömyyttä, palkkojen ja eläke-etujen leikkauksia, julkisten palvelujen alasajoa sekä niiden kilpailuttamista, ulkoistamista, liikelaitostamista, yhtiöittämistä ja yksityistämistä. Se on ollut yksisilmäistä inflaation vastaista taistelua. Inflaatiosta jäljempänä.
Emun mukanaan tuoma sisäisen devalvaation pakko on kysymys, johon ei Suomen – eikä EU:nkaan – vasemmistolla ole esitettävänään uskottavaa vaihtoehtoa. Ennen vaaleja puhutaan kyllä elvytyksestä (velalla), mutta vaalien jälkeen Suomessa toimeenpannaan sisäinen devalvaatio. Poliitikot ovat menettäneet vallan itsenäiseen päätöksentekoon.
Sayn laissa unohtuu kysyntä
”Nalle” on jäänyt rahapolitiikassa hämmästyttävällä tavalla ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulussa opettamiensa vanhojen oppien sekä vangiksi että vartijaksi. Hän uskoo edelleen rahan kolmatta sataa vuotta vanhaan kvantiteettiteoriaan ja toista sataa vuotta vanhaan Sayn lakiin.
Sayn lain mukaan tarjonta luo aina oman kysyntänsä. Englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes hylkäsi tämän tarjonta-automaatin talouden tasapainottamisessa ja nosti tarjonnan rinnalle kysynnän tärkeyden. Wahlroosia kiusaa se, että Keynesin seuraajat edustavat sellaista vasemmistolaista elinvoimaa, ettei heitä voi hävittää – niin kuin ei torakoitakaan – vetämällä vessan pytystä alas.
Rahapolitiikassa Wahlroos kiinnittää itsensä 1700-luvulla syntyneeseen monetaristiseen perinteeseen, jota edustaa rahan kvantiteettiteoria: MV=PT (rahan määrä x rahan kiertonopeus = hintataso x taloudellisen toimeliaisuuden määrä).
Kvantiteettiteoria ei
tunne virtuaalirahaa
John Kenneth Galbraith ilmaisee asian selkeästi: ”Prosessi, jolla pankit luovat rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii.”
Jostakin syystä Euroopan suurimpiin pankkeihin kuuluvan (ja Ruotsin valtion erityissuojelukohteen) Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroosin mieli hylkii – 279 000 euron vuosipalkkiolla – tätä pankkivaltaa. Hän kirjoittaa, että keskuspankit laskevat liikkeelle uuden rahan. Kun sama mies kirjoittaa myös, että ”globalisaatio ja finanssi-innovaatiot ovat kasvattaneet maailman rahoitusmarkkinat moninkertaisiksi”, kvantiteettiteorian pohja pettää. Todellisuudessa yksityiset pankit ovat luoneet rahaa tyhjästä tuotteistamalla ne velat, joista raha syntyy, moneen kertaan. Raha on aina jonkun velkaa sille, joka sillä operoi.
Suoranaista myrkkyä reaalitaloudelle on ollut se rahan tuotanto rahasta, joka on tehty velkojen arvopaperistamisella (securitisation) ja maailman rikkaimpiin ihmisiin kuuluvan Warren Buffetin nimeämillä ”talouden joukkotuhoaseilla” eli johdannaisilla. Sen lisäksi pankit käyttävät hallussaan olevia (asiakkaidensa ja keskuspankkien) rahoja vivuttamiseen eli ne ostavat pienellä omalla pääomalla ja suurella lainaosuudella finanssituotteita, joiden arvonnousun ne ottavat kokonaan itselleen sijoittamansa vähäisen oman pääoman tuottona.
Pankit eivät tuota appelsiineja, joiden kaupankäynnillä Wahlroos kuvaa talouden toimintaa vaan ne tekevät rahaa rahasta. Kun Nordean konsernijohtaja Christian Clausen vastusti ankarasti kansoille maksuun tulevien pankkiriskien minimointia eli ns. Liikasen komitean ehdotusta pankkien jakamista talletuspankkeihin, joiden talletukset turvataan, ja investointipankkeihin, joiden riskit jäävät niiden itsensä maksettaviksi, hän oli myös Wahlroosin asialla. ”Nallen” tänä vuonna Sammolta saamat 19,5 miljoonan aliverotetut osinkotuotot hänen ”inhimillisestä pääomastaan” ovat peräisin myös Nordean kasinopeleistä.
Pankit synnyttävät keskuspankkien tilinpidon ulottumattomiin rahaa, joka on kiinnittynyt johonkin finanssituotteeseen sen rahan äitipankin taseessa. Jos rahasta tehdyt tuotteet eivät mene kaupaksi, tämä itse tehty raha on silloin vain kuvitteellista eli virtuaalista. Hyvän kuvan virtuaalirahatuotteiden kaupankäynnistä saa siitä, että maailman pörssien ja sitä kautta reaalitalouden ulkopuolelle on laskettu liikkeelle kaksitoista (12) kertaa enemmän arpajaisiin rinnastettavaa virtuaalista johdannaisrahaa ja sen lisäksi tuntematon määrä moneen kertaan arvopaperistettua velkaa.
Nämä finanssituotteet ovat eräänlaista rahan sinilevää, joka on näin suurina määrinä esiintyessään myrkkyä reaalitaloudelle.
Keskuspankkien bittiraha
Kun keskuspankki luo rahaa tyhjästä lisäämällä taseensa molemmille puolille saman summan, sekin raha lähtee kiertoon pankkien välityksellä.
EU:ssa keskuspankkiraha on valunut pankeista reaalitalouden sijasta finanssitalouteen, jossa sillä on elvytetty muun yhteiskunnan näkökulmasta hyödyttömiä ja tarpeettomia sijoituksia rahatalouteen. Ei siis ihme, että Wahlroos tukee näitä Euroopan keskuspankin (EKP) toimia.
EKP laskee seuraavan puolentoista vuoden aikana pankkien kautta liikkeelle katteetonta bittirahaa yli biljoona (12 nollaa) euroa. Pankit saavat päättää, ohjataanko näitä julkisia varoja valtioille nykyistä halvemmaksi velaksi vai jatkuuko pörssielvytys ja rahan joukkopako tuottavista investoinneista finanssituotteisiin.
Inflaatiolle olisi kysyntää
Rahan kvantiteettiteoriaan uskovalla Wahlroosilla on merkillinen näkemys inflaation (ja siihen liittyen deflaation) olemuksesta. Inflaatio on hänelle vain rahataloudellinen ilmiö: rahasta on ylitarjontaa eli sitä on liian paljon kierrossa, eikä tavaroiden tai palvelusten hinnoilla ole vaikutusta inflaatioon (tai deflaatioon).
On ilmeistä, ettei maailmassa ole paluuta kriisin ja romahduksen pelon varjosta talouden normaalitilaan ilman nykyistä suurempaa rahan arvoa huonontavaa inflaatiota. Puolitoista kertaa maailman kansantuotetta (BKT) suurempaa valtioiden ulkoista velkaantumista ei pystytä hoitamaan nykyisellä deflaation kovettamalla rahalla. Inflaatiota tarvitaan myös sulattamaan yksityisten pankkien taseiden myrkylliset finanssituotepakasteet niin että pankit voivat tulla toimeen omillaan ilman keskuspankkien niille antamaa pysyvää tekohengitystä.
Wahlrooskin lienee periaatteessa tämän inflaatiopuolueen miehiä niin kuin yllättävän monet rahoitusalan ammattilaiset.
Enemmän kapitalismia
Kaiken kaikkiaan Wahlroosin kirja ei ole ihan huono. Siinä paljastuu tämän ajan hegemonisen vallan torakka-ajattelu, ja se vastaa kysymykseen ”missä on se rahan mahti, joka puuttuu kansalta”.
Kirjoittajan mukaan ”mikäli haluamme parantaa maailmaa, tarvitsemme enemmän emmekä vähemmän kapitalismia”. Enemmän kapitalismia olisi muun muassa se, että maapallon väestönkasvuun suhtauduttaisiin kuin hiilidioksidiin; että nuorille pareille huutokaupattaisiin perheen lisääntymisoikeuksia. Enemmän kapitalismia olisi siis se, että vain rikkaat saisivat tehdä lapsia.
Kapitalismiin kuuluvat riskit, kriisit ja romahdukset. Se, mikä menee ylös, tulee myös alas, sanoo Galbraith. Kun ”Nallen” mielestä ”nyt me olemme jo oppineet, mitä kriisin sattuessa pitää tehdä”, se on toiveajattelua.
Kapitalismin kriisi yllättää aina uudelleen ja uudelleen.
Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta. Otava 2014. 367 sivua.