Suomen historiassa usein muistetaan hieman myöhempi ”kreivin aika” 1637–1640, jolloin Kustaa II Aadolfin luottomies Pietari (Per) Brahe hallitsi Suomen kenraalikuvernöörinä. Kreivin aika oli tunnettua edistyksen ja kehityksen aikaa Suomessa ja muun muassa Turun Akatemia perustettiin 1640.
Silti jo aikaisempi Kustaa II Aadolfin hallitsijakausi oli toiveita antavaa kehityksen aikaa Suomen historiassa. Kyynisen, uhkaavan ja epäluuloisen isänsä Kaarle IX sijaan nuori kuningas oli ystävällinen ja karismaattinen mies, joka valoi uskoa valtakunnan menestykseen. Hän kykeni saamaan riitaisat aristokraatit puhaltamaan yhteen hiileen.
Ruotsin valtakunta alkoi vähin erin kehittyä maaksi, jossa soturiaatelin sijaan valtaa käytti oppinut virkakoneisto. Uudenajan aatelismiehen malliksi tuli pikemminkin hillitysti käyttäytyvä byrokraatti kuin omavaltainen sotilasaatelinen. Tämä tarkoitti vähitellen myös talonpoikaiston aseman muuttumista ainakin osittain siedettävämmäksi, sillä ajan mittaan täydellisen mielivallan sijaan, alettiin yhä enenemässä määrin noudattaa lakia.
Kuningasperheen ongelmia
Lappalainen käsittelee kiinnostavasti myös kuningasperheen dynastisia ongelmia.
Sattumalta Kansallisooppera esitti tänä syksynä Modest Musorgskin (1839–1881) oopperan Boris Godunov, jonka juonen tematiikkaan liittyy eräs Kustaan II Aadolfin hallituskauden kiinnostavimmista idänpolitiikan haasteista. Tsaari Boris Godunovin kuoltua Venäjää hallitsivat puolalaisten tukemat Vale-Dimitrit, jotka väittävät olevansa kuolleen hallitsijasuvun Rurikeiden jälkeläisiä.
Puolalaiset taas olivat ruotsalaisten pahimpia vastustajia, koska Puolan kuningas Sigismund väitti edelleen 1600-luvun alussa Ruotsin kruunun kuuluvan hänelle, eikä hänen serkulleen Kustaa II Adolfille. Käytännössä ruotsalaiset ja puolalaiset sotivat Venäjän alueella.
Vuonna 1610 hugenottisukuinen ruotsalainen Jacob de la Gardie valtasi Moskovan, josta hän kuitenkin poistui napinoivan suomalaisarmeijansa kanssa nopeasti. Erilaisten vaiheiden jälkeen Sigismundin poika Vladislav valittiin Venäjän tsaariksi 1610.
Vladislavin valinta tsaariksi oli siis ruotsalaisten kannalta erittäin paha, koska uusi tsaari väitti olevansa myös Ruotsin kruununprinssi. De la Gardie sotureineen kuitenkin eteni Venäjällä. Puolalaisia vastustavat venäläiset pyysivät kuitenkin vuonna 1613 Kustaa II Aadolfin veljeä, prinssi Karl Philipiä tsaariksi. Ruotsalainen tsaari Moskovassa, ei hullumpaa suurruotsalaisesta näkökulmasta…
Epäröivä prinssi lähtikin matkalle. Vallan Venäjällä otti kuitenkin pajari Mikael Romanov, joka kruunattiin tsaariksi vuonna 1613. Kuten tiedämme, hänen sukunsa hallitsi Venäjää vuoteen 1917 asti.
Huumorintajuinen, sujuvakynäinen
Kirjan aihevalinta ei ole kokonaisuutena mitenkään epäolennainen: Kustaa II Aadolf kykeni tekemään maastaan tehokkaasti hallitun ja hyvin edistyneen suurvallan, ja nykyisinkin ex-suurvallan ydinalueet ovat eräitä maailman johtavia hyvinvointiyhteiskuntia.
Yliopistonlehtori Mirkka Lappalainen on historian kirjoittajana eräs suosikkini, huumorintajuinen, laajatietoinen ja sujuvakynäinen. Itse asiassa olen kuitenkin pitänyt muista Lappalaisen kirjoista huomattavasti enemmän, sillä jollain tavalla sekä tekstin veto että sisältö on ollut muissa kirjoissa parempi.
Jotain oleellista Lappalaisen kyvyistä kertoo, että mielestäni hänen huonoin kirjansa Pohjolan leijona voitti Tieto-Finlandian ja siltikin ansaitusti.
Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632. Siltala 2014. 321 sivua.