Kun Rooman valtakunta alkoi natista liitoksistaan nykyisen ajanlaskumme jälkeisinä vuosisatoina, syntyi Rooman provinsseissa erilaisia uskonsuuntia samaan tahtiin kuin nykyään ilmestyy terveys- ja elämäntapaoppaita. Varsinkin juutalaisuudesta ponnistaneet uskonsuunnat halusivat omia itselleen ainoan oikean totuuden maailmasta ja jumalasta. Yhtenä poikkeuksena oli manikealaisuus.
Libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin (s.1949) romaani Valon puutarhat valottaa tämän vuosisatoja maailmanuskonnon paikasta kisailleen uskonnon perustajan Manin elämää.
Kristillisen ajanlaskun mukaan Mani syntyi 14. huhtikuuta 216 nykyisen Bagdadin eteläpuolella Ktesifonissa, jota hallitsi tuolloin viimeinen parthialaiskuningas Artabanos. Roomassa riehui keisarina Caracalla, joka jätti hallitsemisen vaivat lähinnä äitinsä Julia Domnan huoleksi, ja omistautui itse huvituksille. Henkivartioston päällikkö murhasi Caracallan 217 Manin ollessa vuoden ikäinen. Rooma ajautui yhä syvemmälle kaaokseen ja keisarit vaihtuivat jopa muutaman kuukauden välein. Parhaimmillaan neljä keisaria väitti olevansa yhtä aikaa vallassa.
Oudot palmulehtolaiset
Hieman ennen Manin syntymää hänen isänsä Pattig jätti vaimonsa ja meni Tigris-joen varrella sijaitsevaan uskonnollisen johtaja Sittain yksinvaltiaana hallitsemaan luostarimaiseen pyhien miesten yhteisöön palmulehtoon.
Siellä kuutisenkymmentä eri ikäistä ja eri paikoista saapunutta miestä eli uskonlahkon suljetussa piirissä äärimmäisessä askeesissa. Nämä varhaismunkit vanhenivat ja kitkeröityivät kalseassa, epäluulojen täyttämässä maailmassa lahkonsa dogmaattisiin päähänpinttymiin käpertyneinä.
Tähän outoon seuraan Pattig ryösti myös kolmivuotiaan poikansa Manin. Aikuistuttuaan Mani nousi kapinaan ja kielsi palmulehdon askeetikkojen oudot opit ja ainaiset oppiriidat.
Manista kehkeytyi persialaisen kuvataiteen isä, lääkäri ja filosofi, jolle kauneuden vaaliminen kaikin aistein oli uskontoa. Hän halusi yhdistää zarahustralaisuuden, kristinuskon ja buddhalaisuuden yhdeksi maailmanuskonnoksi, jotta uskontojen välinen taistelu vallasta saataisiin loppumaan.
Tämä ihmisten sisäiseen valoon ja kauneuden kaipuuseen perustuva lähtökohta oli manikealaisuuden voima ja samalla heikkous. Uskonnon nimissä sotimisen kieltäminen ei sopinut paavien, kuninkaiden ja keisarien vallanjanoisiin suunnitelmiin.
Kohtele maata hellävaroen
Manin elinaikana roomalaiset palvoivat Pantheonin alttarilla kahtatoista jumalaa, joita olivat ylijumala Juppiter ja puolisonsa Juno, sodan jumala Mars ja jumalatar Bellona, meren jumala Neptunus, manalan valtias Pluto, ennustamisen ja sivistyksen jumala Apollo, sodankäynnin ja viisauden jumalatar Minerva, sanansaattaja Mercurius, metsästyksen jumalatar Diana, rakkauden ja kauneuden jumalatar Venus, sadonkorjuun jumala Saturnus, onnetar Fortuna ja voiton jumalatar Victoria.
Kristinuskon kannattajat kielsivät roomalaisten jumalilta kaiken arvon. Heille kelpasi vain Jahve ja kaikki muu oli pakanallista haihattelua. Yhteenotto kristittyjen ja Rooman hallitsijoiden välillä oli näin petattu.
Manille palmulehdon askeetikkojen maailmankielteisyys ei kelvannut. Hän ei jaksanut uskoa, että vapautuminen avioliitosta, omaisuudesta ja yhteiskunnallisista velvoitteista mahdollistaisi korkeimman uskonnollisuuden. Ihmisen sielussa oleva valo saa ravintonsa kauneudesta ja tiedosta. Palmulehdon valkokaapujen puhtauskuvitelmat oli vain vääristynyttä omahyväisyyttä heidän saarnatessaan, että jokainen jalomielinen ele oli vain ylpeyden verho. Säälin, suvaitsevaisuuden ja lempeyden osoittaminen oli heistä aina epäilyttävää. Siksi jokaista mielihyvän tunnetta oli kaduttava etukäteen. Ystävälleen Malkhokselle Mani toteaa: ”Kohtele maata hellävaroin, pidä askeleesi keveinä, vältä äkkinäisiä liikkeitä, älä tapa puita äläkä kukkia.”
Kohtalona unohdus
Manin taiteellisista kirjoista ei ole säilynyt yhtään, enempää kuin hänen sallivan uskonsa korostamasta sopusoinnusta ihmisten kesken sekä luonnon ja jumaluuden välillä. Manikealaisuus määritellään karkeasti valon ja pimeyden kaksintaisteluksi. Valoa edustaa henkinen maailma ja pimeyttä lihallinen, ruumiillinen ja turmeltunut maailma.
Manin mukaan valon ja pimeyden maailmojen rajoilla tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen Valon osaset sekoittuivat Pimeyteen tuhansin tavoin, ja siitä syntyivät kaikki elävät olennot, taivaankappaleet ja vedet, sekä luonto ja ihminen. Romaanissa Mani toteaa kuulijoilleen: ”Teillä on aistit, jotta kykenette ottamaan vastaan kauneutta sitä koskettamatta, haistelemalla, maistelemalla, katselemalla, kuuntelemalla. Niin, veljeni, teidän viisi aistianne on Valon suodattajia. Tarjotkaa aisteille tuoksuja, musiikkia, värejä. Varjelkaa niitä pahoilta hajuilta, korvia raastavilta ääniltä ja lialta.”
Kuten Maalouf huomauttaa, Manin ajoitus rauhansanomansa suhteen oli väärä, mahtoiko hän erehtyä aikakaudesta tai jopa planeetasta, jolle hän sanomansa kohdisti. Yksikään hyvä teko kun ei jää kostamatta.
Mani kuoli vangittuna 2. maaliskuuta 274. Ensimmäisen varsinaisen luostarin perusti Pakonius vuonna 346 Egyptiin, eli 72 vuotta Manin kuoleman jälkeen. Ahdaskatseisen ja suvaitsemattoman kristillisyyden peruskivi oli näin muurattu, jotta uskonsodat pääsisivät tulevina vuosisatoina valloilleen jatkuakseen vuosisadoista ja vuosituhansista toiseen. Valon puutarhuri Manin opetusten kohtalona oli vaipua unohduksiin synkän kristinuskon tieltä.
Luonnevikaiset ja vallanhaluiset uskonnolliset yksioikoisuudet ovat vuosisatojen aikana havainnollistaneet ihmiskunnalle, että kaikkivoipaisuus ja kaikkitietävyys sopivat huonosti hyvyyden kanssa samaan leiriin.
Ruumis on muuli
Kiiltokuvakristillisyyden mukaan hyvän ihmisen olisi oltava armelias, rakastava, uhrautuva, vanhurskas ja anteeksiantava. Hänen hyveitään ovat kärsivällisyys, epäitsekkyys, pyyteettömyys ja nöyryys.
Valon puutarhat -romaania lukiessa joutuu kysymään, milloin nämä kristityn ominaisuudet on hänen sielunsa päälle liimattu, kun alkukristityt pitivät kyseisiä ominaisuuksia ylpeyden merkkeinä. Kuten palmulehdon ankara johtaja Sittai teroittaa veljeskunnan tajuntaan, että ruumis on muuli ja henki on ratsastaja. Hävetköön ja kärsiköön se ratsastaja joka myöntyy ratsunsa oikkuihin. Aistit on kukistettava kuten kaikki muutkin lihan pyyteet.
Maaloufilta on aiemmin suomennettu teokset Samarkand (2009), Leo Afrikkalainen (2011) sekä Maailma järkkyy (2011). Maaloufille on myönnetty Suomen Leijonan 1. luokan ritarimerkki säveltäjä Kaija Saariahon kanssa tehdystä yhteistyöstä
Amin Maalouf: Valon puutarhat. Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus 2014.