Tony Judt (1948–2010) oli alun perin britti, mutta asui pitkään Yhdysvalloissa hoitaen New Yorkin yliopistossa Euroopan historian professuuria. Vuonna 2009 hän eli halvaantuneena ja tiesi elävänsä enää muutamia kuukausia. Hän oli vielä puhekykyinen ja täysissä hengen voimissa, mutta kykenemätön kirjoittamaan.
Nuorempi historioitsijakollega Timothy Snyder (s. 1969) keksi silloin tehdä yhdessä Judtin kanssa kirjan siten, että he puhuivat ja muistelivat nauhurin samalla pyöriessä. Snyder on syntyjäänkin amerikkalainen, jolla on professuuri Yalen yliopistossa.
Miesten dialogista syntyi kirja Thinking the Twentieth Century. Vaikka Snyder on kirjan toimittaja, se on Tony Judtin kirja, hänen intellektuaalinen testamenttinsa.
Judtia on puhutellut analyyttinen Marx, poliittinen kommentaattori, mutta ei juurikaan vallankumouk- sellinen ennustaja-Marx.
Se on Judtin kirja myös omaelämänkerrallisessa merkityksessä, sillä kaikki kirjan yhdeksän lukua alkavat monologeilla, joissa Judt muistelee elämäänsä lapsuudesta ja opiskeluvuosista nykyaikaan; vasta sitten kussakin luvussa siirrytään haastatteluun ja tekijöiden vuoropuheluun.
Juutalaisuus 1900-luvulla
Molemmat miehet ovat juutalaisia. Se on antanut muistelijoille tärkeän näkökulman. Heitä ovat historioitsijoina askarruttaneet juutalaisten kohtalot eri maissa, juutalaisuuteen kohdistuneet uskomukset, mutta myös juutalaisten identiteetti ja heidän omat uskomuksensa itsestään. Monet 1900-luvun tunnetut kirjailijat, tiedemiehet, ajattelijat, talouselämän vaikuttajat ja muut julkisuuden henkilöt olivat juutalaisia. Tuskin yhdenkään tunnetun juutalaisintellektuellin tai -poliitikon rooli jää kirjassa kommentoimatta.
Kaikki tuo tapahtuu kirjassa kuitenkin kontekstisidonnaisesti yhteydessä elettyyn aikaan ja sen yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Kirja ei siis ole juutalaisuuden historia, mutta tulee valottaneeksi loistavalla tavalla, mitä oli olla juutalainen 1900-luvulla. Me kaikki tiedämme siihen liittyneestä kauheudesta aika paljon. Judt ja Snyder näkevät selvästi senkin puolen, miten Israelin valtio on sittemmin ratsastanut ja rahastanut holokaustilla.
Judtin isoisä Enoch oli syntynyt Varsovassa, jossa hänestä tuli useiden ikätoveriensa kanssa juutalaisen Bundin kannattaja ja sosialisti. Bund oli aikanaan ensimmäinen iso sosialistipuolue Venäjän imperiumissa. Bundissa puhuttiin jiddishiä ja kannatettiin vallankumousta. Tonyn isästä tuli Englannissa marxilainen, joka luetti pojallaan Isaac Deutscherin Trotski-elämänkerran. Isälle Stalin oli konnista pahin.
Analyyttinen Marx
Omasta suhteestaan Marxiin ja marxismiin Judt kertoo, että hän luki jo teini-iässä lyhyen version Pääomasta sekä ainakin kirjat Palkkatyö ja pääoma, Arvo, hinta ja voitto, Engelsin kirjan sosialismista, Kommunistisen manifestin sekä Anti-Dühringin, mistä viimeksi mainitusta hän sanoo, ettei saanut siitä mitään tolkkua. ”Kaikki tämä tapahtui viisi vuotta ennen ikätovereitani ja siis rajoittuneella ymmärryksellä.”
Myöhemmästä suhteestaan Marxiin Judt kertoo, että häntä on puhutellut analyyttinen Marx, poliittinen kommentaattori, mutta ei juurikaan vallankumouksellinen ennustaja-Marx. ”Jos kysytte, mitä Marxin tekstejä suosittelisin oppilailleni…, ne olisivat Brumairekuun 18. päivä, Luokkataistelut Ranskassa sekä Kansalaissota Ranskassa. Poliittisena kommentaattorina Marx oli nerokas vaikka hänen laajemmissa teoreettisissa spekulaatioissaan oli puutteita.”
Kirjan motoksi Judt on valinnut omasta intellektuaalisesta ominaislaadustaan paljon kertovan John Maynard Keynes -sitaatin: ”Mielen emansipaatio edellyttää ehdottomasti mielipiteiden historian tutkimista ja tuntemista.”
Mielipiteillä (opinions) Keynes on tässä sitaatissa epäilemättä tarkoittanut poliittisia aatteita ja tieteellisiä (siis esim. taloustieteellisiä) koulukuntia. Judtin ja Snyderin kirja on mielipiteiden historian tarkastelua parhaimmillaan; ja ajattelevan lukijansa mielen kirja todellakin vapauttaa emansipaatioon.
Minun silmilläni katsottuna vasemmistolaiselle tärkein emansipaatio on vapautua vasemmistolaisiin maailmankuviin ja teorioihin sisältyneestä virheellisestä determinismistä. Siksi emansipaatio merkitsee vapautumista myös sekä väkivallan ja diktatuurin oikeuttaneista uskomuksista että siitä irrationaalisesta utopismista, joka vieläkin ylläpitää yhtäaikaisesti omituista maallisen onnelan kaipuuta ja samalla vasemmiston omien saavutusten vähättelyä.
Sosialismi on aate
Judtin ja Snyderin kirja tuo mieleeni toisenkin viehättävän kirjan, jonka luin jo seitsemän vuotta sitten, nimittäin Sheri Bermanin The Primacy of Politics eli politiikan ensisijaisuus. Totta kai mieleeni on noussut myös se Marxin lausuma, että ihmiset tekevät itse historiansa, vaikkakin aina tietyissä oloissa, jotka nykyslangilla ilmaistuna määräävät sen, minkälaiset mahdollisuuksien ikkunat kulloinkin ovat auki – tai avattavissa.
Vasemmistolaisuus, sosialismi oikein ymmärrettynä, on liberalismin demokratia-arvoille rakentuva, mutta liberalismin ylittävä demokraattinen poliittinen aate. Se on poliittinen filosofia, jonka ydin on sen asian selkeässä tiedostamisessa, että yhteiskunnassa myös taloudellisen toiminnan pelisääntöjen tulee olla demokraattisen päätöksenteon kohteita. Näin siksi, että tuotanto ja markkinat kietovat kaikki ihmiset niin tiiviiseen keskinäisten riippuvuuksien verkkoon, että nojaaminen yksinomaisesti liberalismille keskeisiin sopimusvapauden ja ”ansion” mukaan palkitsemisen periaatteisiin johtaa kohtuuttomuuteen.
Tuotantoprosessien sosiaalinen luonne ja markkinat tekevät ansioitumisen etiikan paljon monitulkintaisemmaksi kuin miten se ymmärretään klassisen liberalismin perinteessä tai tämän päivän uusliberalistisessa ajattelussa. Sosialismi ei ole hyväntekeväisyysaate, vaan ihmisten tasa-arvoon nojaava yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden aate.
Sosialismi ei siis ole järjestelmä; ei edes siten määriteltynä, että se olisi järjestelmä, jossa tuotantovälineet ovat yhteiskunnallisessa omistuksessa. Sosialismi on yhteiskunnallinen ja poliittinen aate. Se on aate, joka on muuttanut demokraattisia yhteiskuntia jo 150 vuoden ajan. Judt käyttää käsitettä sosiaaliset demokratiat (social democracies) viittaamaan niihin valtioihin, joista me käytämme käsitettä hyvinvointivaltio. Minusta Judtin käsite on rehellisempi ja sekä historiallisesti että sosiologisesti viisaampi.
Historian loppua ei näköpiirissä
Käsitteet ovat ymmärtämisen avaimia. Richard Sennett on ollut viime vuosina Suomenkin vasemmistointellektuellien keskuudessa arvostettu yhteiskuntatieteilijä. Häneltä on suomennettukin kolme kirjaa, joista viimeisen nimi on Uuden kapitalismin kulttuuri (2007).
Kirjan nimi juoruaa ajattelutavan, jossa ”kapitalismi” oletetaan primaariseksi. Sen sisällä on sitten variaatioita, muun muassa hyvinvointivaltio.
Jos kapitalismin sijaan historian sosiologisen ymmärtämisen ankkurikäsitteeksi valitaan demokratia, mikä liberalismin kolmesataavuotisen historiallisen menestyksen valossa tuntuu viisaalta, niin sen kehityksen tuottamat variaatiot näyttäytyvä toisenlaisina.
Kun Judt käyttää hyvinvointivaltioista käsitettä sosiaaliset demokratiat, sisältyy siihen ymmärrys, että edelleen on olemassa monia pelkästään kapitalistisiksi luonnehdittavia demokratioita. Sitten on maita, joissa jo vannotaan demokratian nimiin, vaikka niiden todellisuutta on sananvapauden ja vaalien manipulointi sekä autoritaarinen komento. Ja on maita, joissa demokratiasta vasta uneksitaan.
Demokratioissa politiikka on ensisijaista. Niissä merkittävin poliittinen kädenvääntö käydään kapitalismia suosivien markkinaliberalististen ideoiden ja hyvinvointivaltiota – siis sosiaalisia demokratioita – rakentavien sosialististen ideoiden välillä. Eikä historian loppu edes häämötä näkyvissä.
Tony Judt with Timothy Snyder: Thinking the Twentieth Century. Vintage Books 2012. 414 sivua.