Kuntaliitostaistelut ovat saamassa osakseen talvisodan taistelun hehkua yli koko Suomen maan. On kuin veli olis veljeä vastassa taas kuin vuonna 1918. Kuntaliitos- ja sote-taisteluista on tullut kuntien välisiä ja sisäisiä henkiinjäämistaisteluita. Oikeistolainen hajota ja hallitse -politiikka on repinyt kuntalaisia Harri Holkerin hallituksen virkaan astumisesta, keväästä 1987 lähtien, eikä tulitaukoa ole näköpiirissä. Ajanilmaus ”sotien jälkeen” tulee muuttumaan muutaman vuoden kuluttua ilmaukseksi, ”soten jälkeen.”
Kirjailija-toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen (s.1974) toi tämän valtioneuvostosta johdetun sisällissodan ja maan sisäisen kolonialismin satiirisesti esiin kaksi vuotta sitten ilmestyneessä esikoisromaanissaan Terveisiä Kutturasta. Siinä lappilaiset saivat tarpeekseen etelän herrojen ketkuilusta ja venkoilusta ja aloittivat sisällissodan, jonka päälle päätteeksi vielä voittivat. Vuonna 2010 ilmestyneessä esikoisnovellikokoelmassaan Nuorgamin alkon tuho ja muutama erätarina Heikkinen nosti jo esiin lappilaiset teemat.
Heikkisen toisessa romaanissa Jääräpää (saameksi ceaggái) sisällissotaa käydään Muonion ja Enontekiön välillä, kun kyseessä on Enontekiön liittämisaikeet Muonioon. Turistit olisi saatava aidattua Muonion puolelle Kairanhovin kupeeseen suunnitellulle pitkälaskurinteelle, jossa yhdistyisi maastohiihto ja laskettelu yhdeksän kilometrin pituisessa rinteessä. Esteenä innovaation toteuttamiselle on Enontekiön rajan läheisyys. Kuntien pattitilannetta havainnollistetaan maantieteellisesti:
”Sisäministeriö oli vähentänyt poliisin virkoja Enontekiöltä ja Muoniosta niin, että pian eläkeikäinen Liisá Mimmi joutui partioimaan Tanskan neljäsosan kokoisella alueella yksin. Ilman työparia. Ministeriön virkamiehet olivat junailleet poliisilakiin muutoksen: uuden lain mukaan poliisipartion minimivahvuus oli yksi, jos toiminta-alueen asukastiheys alittaa 0,5 henkilöä neliökilometrillä. Enontekiön ja Muonion maapinta-ala on neljäkymmentä kertaa niin suuri kuin Helsingin, mutta laajuutta asuttaa vain neljätuhattayhdeksänsataa ihmistä.”
Kekkonen Lapin jumala
Rovaniemen matkallaan Kauniaisissa syntynyt ja kasvanut Katja Kivinen rakastuu muoniolaiseen saamelaisyrittäjä Asla Karhuvuomaan ja solmii tämän kanssa pika-avioliiton. Katja jättää työnsä Helsingin ympäristöjohtajana ja muuttaa Muonioon tullessaan valituksi Muonion kunnanjohtajaksi. Heti kättelyssä hän saa tehtäväkseen hoitaa kuntaliitos parhaaksi katsomallaan tavalla.
Perinteet, myytit, tavat ja tosiasiat asettuvat vastakkain. Panokset ja otteet kovenevat Enontekiön valtuuston kuntaliitospäätöskokouksen lähestyessä. Ollaanko jo astumassa peräti rikosten poluille?
Vähitellen Katja saa kuulla ja nähdä sellaista, joista matkaesitteet vaikenevat. Poronhoitaja-appiukko Piera jumaloi Black Sabbathin musiikkia yli kaiken. Hän on ollut kaksitoista vuotta hevibändi Iron Maidenin roudarina, kiertänyt ympäri maailmaa, kunnes sai nelikymppisenä esi-isiensä kutsusta saamelaisherätyksen. Sen jälkeen hänellä on ollut vain yksi periaate: Minä vastustan!
Peräpohjolan poliisilaitoksella vanhempana konstaapelina työskentelevä Katjan anoppi Liisá Mimmi on sitä mieltä, että Jumala hylkäsi Lapin sinä päivänä, kun Kekkonen kuoli.
Lantalaisminiänsä, Lapin tappajaksi nimeämänsä Katjan seurassa Piera puhuu kiusallaan enimmäkseen saamea. Pieran mielestä poro on kävelevä vihanneslaari, joka syö tuntureilla yli kolmeasataaviittäkymmentä kasvi- ja jäkälälajia. Siksi on sietämätöntä, että etelän riukuhipit usuttavat Lapin ihmisiä heinänsyönthin.
Piera on raivoissaan, kun yleisesti kuvitellaan, että Lapissa ahmitaan rehuja. Että lappilainen perinneruoka on poronkäristystä ja pottumuussia:
”Jos entinen porosaamelainen olis löytänyt jostain potun, työntänyt sen reppuunsa ja kuljettanut tunturhin, se olis jäätynyt syömäkelvottomaksi. Entinen elämä oli yhtä kuoleman torjumista. Siitä oppia keskuslämmössä lallattelijoille!”
Piera opastaa, että pottumuussin ja puolukat lihan kylkeen lötkäyttivät rovaniemeläiset markkinamiehet Pohjanhovin hotellikeittiössä sotien, ei soten jälkeen:
”Muussi kuuluu annokseen siksi, että murskattua pottua on helpompi jatkaa vedellä kuin ehjää.”
Nälkä lähtee syömällä, eukko juomalla
Katja Karhuvuomalle valkenee pahimman kaamoksen keskellä, mitä syvällisesti ottaen tarkoittaa sanonta, nälkä lähtee syömällä ja eukko juomalla. Hän oli muuttanut vaimonhakkaajien kylään, vaikka ensivaikutelma oli aivan päinvastainen. Lapin luonto lyökin oudosti taikaa korvalle.
Ja mitä syvemmälle menneisyyteen pureudutaan, sitä verisemmät arvet löytyvät niin taikuudesta kuin suomalaisten ja lappilaisten välisistä vuosisataisista riidoista. Asetelma on täysin kolonialistinen. Mutta kuitenkin nykyongelmissa on syytä niin sysissä kuin sepissäkin. Katjan mies Asla pohdiskelee:
”Kyllä, lantalaiset olivat tuhonneet saamelaisten pyhät esineet, uudisasuttaneet Lapin ja tukahduttaneet kielet. Mutta minua ei valtaväki tuhoa. Mie se en kaivaudu menneisyyden poteroon. Kuopan pohjalle näivettyy. Fiksu eleskelee suomalaisten seassa ja repii niiltä rahat pois.”
Voittaako menneisyyden mysteerit vai onko nykyajan parisuhdeterapialla enemmän henkistä bodia sovitella ristiriitoja? Miehillä on oma synkkä totuutensa, naisilla selkeä näkemys asioiden tilasta. Tuottaako naisten vuosikymmeniä kestänyt sissitoiminta tulosta?
Sorbonnen yliopistossa väitöskirjansa tehnyt parisuhdeterapeutti Terry Jungmann käy kokeilemassa terapiansa tehokkuutta Pohjolan yössä. Kuinkas sitten kävikään?
Poliittinen satiiri elää
Loppuratkaisuissa otetaan käyttöön trillerimäiset otteet, myös elokuvakulttuurilla on näppinsä pelissä samaan aikaan, kun Katja joutuu tuoreena, kautta aikojen ensimmäisenä kunnan naispuolisena kunnanjohtajana askaroimaan sellaisten käsitteiden parissa kuin väestöpohja, sote-alue, ulkoistaminen, eheyttämistarve ja vos-kompensaatio.
Vastassaan hänellä on vuosisataiset myyttien tuomat ikuiset totuudet ja käytännöt. Mutta onko rakkaus sittenkin voittamaton voima?
Mikäli Mikko-Pekka Heikkinen on suunnitellut kirjoittavansa jatkoa Lapin aihepiiristä, seuraavaa teosta on lupa odotella jännityksen ja naurun hekotuksen tunnelmissa. Aihe ei ole todellakaan helpoimmasta päästä politiikan, talouden ja kulttuurin kevytlevitteiden ja valkoisten hammasrivistöjen aikakaudella. Kaikesta huolimatta tai juuri siksi, poliittinen satiiri ei näytä olevan vielä(kään) täysin mahdotonta.
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää. Johnny Kniga 2014