Klaus Mäkelän tekstit, teot ja elämä on Auli Hakulisen ja Risto Jaakkolan toimittama muistelukirja yhdestä maamme terävimmästä yhteiskuntatieteilijästä. Klaus Mäkelä syntyi vuonna 1939 ja kuoli viime vuoden joulukuussa. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisemassa kirjassa häntä, hänen aikaansa, hänen ympärilleen muodostuneita verkostoja sekä hänen vaikutustaan tiedemaailmassa ja yhteiskuntapolitiikassa muistelee kolmekymmentäkolme ystävää.
Minuakin pyydettiin muistelemaan, mutta kiinni omissa askareissani ryyppäsin fataalin. Paikkaan unohdustani tällä jutulla. Klausin ja minun välinen ystävyys juonsi juurensa Helsingin Sadankomitean perustamisesta ja sitä edeltäneestä kaveeraamisesta Helsingin yliopiston liepeillä 60-luvun ensimmäisinä vuosina.
Kuinka sitoutunut Klaus oli suurvaltapoliittisesti sitoutumattoman sadankomitealaisen rauhanliikkeen ideaan, sen osoittaa mainiosti Kalevi Kivistön muistelo, jossa hän kertoo Klausin tuoneen idean mukanaan Jyväskylään ollessaan siellä sosiologian assistenttina. Jonkin ajan kuluttua Sadankomitea perustettiinkin myös Jyväskylään Kivistön aloitteesta.
Sadankomiteoiden perustamista yliopistokaupunkeihin muistelee kirjassa myös Pekka Peltola. Aivan oleellinen on kuitenkin se Kivistön esiin tuoma asia, että Klaus Mäkelä ajoi voimakkaasti ideaa perustaa Suomeen Oslon PRIO:n mallin mukainen rauhantutkimuslaitos. Minä ja muut Sadankomitean ”tutkimuslinjalaiset” ryhdyimme tähän hankkeeseen innolla ja saimme aikaan ensin asiaa valmistelevan valtion komitean ja sitten sen suosituksesta Tampereen rauhantutkimuslaitoksen TAPRI:n. Muistini mukaan juuri Klaus ”edusti” Sadankomiteaa laitoksen perustamista valmistelleessa komiteassa.
Kirjan muisteloista käy hyvin ilmi, kuinka Sadankomitean malli innosti paljolti samat ihmiset perustamaan kaikenlaisia edistyksellisiä yhden asian liikkeitä: Marraskuun liikkeen, Yhdistys yhdeksän ja sen seuraajana Seksuaalipoliittinen yhdistys SEXPO:n, Ticontin jne. Perinteisen osakuntatoiminnan karsastaminen ja uusien opintosuuntayhdistysten suosiminen edustivat samaa kulttuurin muutosta ja uuden innovointia. Opintosuuntayhdistyksistä varsinkin sosiologien Kontakti, valtiotieteilijöiden Kannunvalajat ja juristien Pykälä saava huomiota kirjan muisteloissa.
60-lukua eivät kuitenkaan leimanneet vain yhden asian liikkeet ja niiden ansiosta tapahtunut laaja-alainen asenteiden muutos monissa yhteiskuntapoliittisissa kysymyksissä. Suuri muutos tapahtui 60-luvun puolivälissä myös vasemmistopuolueissa. SDP nousi poteroistaan ja alkoi siirtyä Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikan taakse. SKDL:ssä sen jäsenjärjestö SKP jakautui demokratiaan sitoutuvaan enemmistöön ja toisaalta NKP:hen ja sen ideologiaan uskovaan vähemmistöön.
Risto Kolanen kertoo, että Klausista tuli jo vuonna 1964 ASY:n kautta SDP:n jäsen. Minä liityin SKDL:ään viisi vuotta myöhemmin. SDP:n linjanmuutosta valottaa osaltaan se Kolasen Klausilta kuulema tieto, että tämä oli jo vuoden 1962 vaaleissa päättänyt äänestää Kekkosta. Klaus ei ollut ikäpolvessaan ainoa, joka kulki saman vaikutustien.
60-lukulaisuutta leimasi puoluepoliittinen sitoutumattomuus. Minulle ja monelle muulle se tarkoitti pitkään liittymättömyyttä puolueisiin. Monelle kuitenkin, ja heistä Klaus on mainio esimerkki, se tarkoitti liittymistä puolueeseen, mutta ehdottoman henkisen vapauden säilyttämistä, henkistä sitoutumattomuutta. Yhden asian liikkeet ja järjestöt muodostivat edistyksellisen ja itsestään tietoisen verkoston, jonka toimintaohjeena oli: me vaikutamme suoraan yleiseen mielipiteeseen, mutta haluamme jalansijaa myös puolueissa, mieluiten niissä kaikissa.
Monet kirjan artikkelit piirtävät hienosti ajankuvaa. Minun silmin luettuna ehdottomasti kiinnostavin on kuitenkin Risto Alapuron juttu Klaus ja Erik Allardt, jossa hän luotaa näiden kahden jättiläisen välillä ollutta eroa siinä, miten he näkivät yhteiskunta-analyysin suhteen yhteiskuntapoliittiseen tapahtumiseen. Klaus edellytti sosiologialta konkreettisuutta ja historiallisuutta. Hän arvosteli Allardtia ja sosiologeja yleisemminkin yleistävästä puhetavasta. Klaus oli tietenkin oikeassa, mutta oikeassa on Alapurokin, joka toteaa, että ”Allardtin sosiologisesti yleistävä puhetapa oli juuri se tapa, jolla hän murensi perinteistä porvarillista maailmankatsomusta”.
Alapuro toteaa viisaasti, että ”Kontrasti korostaa Klausin ominaislaatua 60-lukulaisuuden henkilöitymänä. Itselleni sen ydintä on tutkimuksen ja radikaalin toiminnan liittäminen yhteen tarkkuuden ja järkiperäisyyden pohjalta.”
Klaus Mäkelä teki muodollisesti elämäntyönsä Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijana ja esimiehenä ja sittemmin Alkoholipolitiikan tutkimussäätiön tutkimusjohtajana. Alue, jolla hän toimi, oli kuitenkin paljon alkoholipolitiikkaa laajempi. Siihen sisältyi koko sosiaalipolitiikan alue ja yhteiskuntapolitiikkaa laajemminkin.
Yhteiskuntatutkimus oli Klausille kuin komiteatyötä, jolla perustellaan uuden lainsäädännön tarpeellisuutta. Niinpä Klaus olikin ehdottamassa monien komiteoiden perustamista ja oli niissä sittemmin itse jäsenenä. Tähän liittyy läheisesti myös Klausin weberiläinen byrokratian ja virkamiesten arvostus. Tom Sandlund muistaa Klausin kerran tokaisseen ”Jag är bara en gustavianisk tjänsteman” (Olen vain kustavilainen virkamies). Sandlund on taatusti oikeassa tulkitessaan, että Klausin suuri arvostus kohdistui kuitenkin vain sivistyneisiin, korkean moraalin omaaviin ja asiansa osaaviin virkamiehiin.
Klaus ymmärsi, että demokratia tarvitsee byrokratiansa aivan kuten se tarvitsee puolueet ja elävät kansalaisjärjestöt. Tärkeintä hänelle oli kuitenkin edistykseen sitoutuva yhteiskuntatutkimus, joka antaa kehitykselle suunnan.
Tom Sandlund, joka tutustui Klausiin 60-luvulla kuten minäkin, kertoo välillä olleen vuosia, jolloin ei tavattu. Suhdettaan Klausiin Sandlund kuvaa referoimalla Alberonia, jonka mukaan ystävyyttä kuvastaa, että voidaan jatkaa keskustelua ikään kuin olisi juuri äskettäin tavattu, vaikka on kulunut vuosia viime tapaamisesta. Niin se meni minullakin.
Kirjan artikkelit kattavat tapahtumia Klausin ympärillä aina viime vuoteen asti. Hän oli vahva vaikuttaja läpi elämänsä. Minä luin kirjan kuitenkin ennen kaikkea oivallisena 60-lukulaisuuden kuvauksena. Seuraava vuosikymmen merkitsi taantumaa. Mutta sekin todetaan Matti Virtasen älykkäässä jutussa, että ”60-lukulaisten kiteyttämät arvot ovat nykyisin valtakulttuuria”.
Auli Hakulinen ja Risto Jaakkola (toim.): Klaus Mäkelän tekstit, teot ja elämä. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 65 (2014, 216 s.)