– Kun ihmiset lakkaavat ajattelemasta, vasemmisto häviää aina, vasemmistoliiton tamperelainen kansanedustaja Anna Kontula kirjoittaa tuoreen kirjansa Kirjeitä oikealle (Into 2014) jälkisanoissa. Hän on huolissaan suomalaisen poliittisen keskustelun puolesta ja siksi hän olisi halunnut tehdä keskustelukirjan, jossa vasemmistolainen ja oikeistolainen kirjoittaja vertailevat ajatteluaan.
Vastaparia ei löytynyt. Niinpä Kontula kirjoitti kirjansa yksin ja hämmästelee yhä, ”mistä nuo rahan ideologit saavat kaikki hupsut ajatuksensa”.
Vanhentunutta tietoa
Päästyään kansanedustajaksi Kontulan yllätti se, kuinka pinnallisesti kansanedustajatkaan, politiikan ammattilaiset, tuntevat toistensa aatepohjaa. Hän huomasi, että oikeistolaisten käsitys vasemmistosta pohjautuu usein 70-luvun oikeistolehdistön käsitykseen. Se herätti hänet miettimään, onko hänen oma käsityksensä oikeistolaisuudesta yhtä vanhanaikainen.
Kontula käy läpi liberaalivasemmistolaisuutta, erityisesti punavihreyttä, jonka hän määrittää ajattelusuunnaksi ja eläväksi alakulttuuriksi, jolle on tunnusomaista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöarvojen yhdistäminen. Kontula painottaa, että kyse ei ole kaikkien vasemmistoliittolaisten ajattelusta.
Vastapoolina on nykyaikainen liberaalioikeisto, jota Kontula on tutkinut muun maussa lukemalla Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen, pankinjohtaja Björn Wahlroosin ja kirjailija-filosofi Ayn Randin tekstejä sekä seuraamalla Elinkeinoelämän Keskusliiton, Finanssialan Keskusliiton ja ajatushautomo Liberan ulostuloja.
Viisaita valintoja
Kontula kirjoittaa neljästä asiasta – omistuksesta, vapaudesta, työstä ja vallasta. Hän arvioi, että niihin tiivistyy paljon ajattelujen eroista.
Omistuksen kohdalla hän muistuttaa aiempien sukupolvien luomasta vauraudesta, kuten kielestä, viljalajikkeista, tulen tekemisestä tai pyörän keksimisestä.
– Perustava kysymys on, voiko omistusoikeus ulottua sellaiseen, joka ei ole vaatinut omakohtaista ponnistelua, hän kirjoittaa.
Hän toteaa vasemmistolaisen ja oikeistolaisen käsityksen omistamisen oikeudesta eroavan erityisesti kahdessa kohdassa: Mitä ylipäätään voidaan omistaa ja missä kulkevat omistajan vallan rajat.
Vapauden osalta mielenkiintoinen on Kontulan muistutus siitä, että kansalaissodan jälkeisessä Suomessa jokainen kommunisti tunsi poliittisen mielipiteensä vuoksi erotettuja, vangittuja ja teloitettuja.
– Tätä todellisuutta vasten oikeiston puhe vapaudesta kuulosti varmasti samanlaiselta valheelta jollaiseksi neuvostojärjestelmäkin myöhemmin osoittautui.
Vapauden hän näkee kuitenkin oikeistoa ja vasemmistoa yllättävästikin yhdistävänä käsitteenä. Oikeistolainen uskoo, että yhteiskunnan ehtona on ihmisen kyky tehdä viisaita valintoja. Siksi lakeja ja kontrollia pitää olla vähän.
– Suurin piirtein samoin ajattelevat Kallion punavihreät, Kontula sanoo.
Työn käsitteen yhteydessä Kontula pohtii perustuloa ja sitä, onko työtä vain se työ, josta maksetaan palkkaa.
Vallasta kirjoittaessaan hän irvailee kansallisen edun käsitteelle.
– Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että emme pelaa vain eri joukkueissa vaan kokonaan eri lajeja, hän toteaa.
– Minun Suomeni ei nimittäin muodostu vain heistä, joiden passissa lukee Suomi Finland.
Hevosen suusta
Jotain jään kirjassa kaipaamaan. Sitä samaa, mitä Kontula itsekin, eli oikeistolaista näkökulmaa. Kontula varmasti tuntee oikealta tulevat argumentit ja vastaväitteet keskimääräistä paremmin ja siksi hän pystyy arvioimaan, mitä oikeistolainen vastaväittäjä hänelle argumentoisi monessa kohdassa. Mutta kuten hänkin, minäkin olisi halunnut kuulla sen hevosen suusta.
Kirjan julkaisutilaisuudessa Helsingissä kaksi viikkoa sitten Kontulan vastaparina oli Elinkeinoelämän valtuuskunnan Matti Apunen. Valinta oli onnistunut. Kontula ja Apunen keskustelivat kirjan teemoista valaisevasti ja saivat sopivasti vastakkainasettelua aikaiseksi.
Kirjaa lukiessani näin juuri Apusen Kontulan kirjeiden vastaanottajan roolissa.
Muutos tulee vahingossa
Kirjassa on yksi asia, joka jopa estää keskittymästä sen sisältöön: Kontula flirttailee mielikuvituskirjeenvaihtokaverinsa kanssa, antaa ymmärtää, että kyseessä on vetovoima, joka ulottuu pitkälle ohi kirjallisten ja yhteiskunnallisten pohdintojen. Miksi, oi, miksi, Anna? Onko tämä allegoria, jota en ymmärrä, kertooko ihastuminen oikeistolaiseen ajattelijaan jotain aatteiden häilyvyydestä vai yksinkertaisesti vain elämän oikukkuudesta?
Sillä pohtiessaan hegemonian merkitystä Kontula kirjoittaa myös oikkujen vaikutuksesta yhteiskunnalliseen kehitykseen.
– …suuria yhteiskunnallisia muutoksia teemme pääsääntöisesti vahingossa, hän toteaa.
Hän muistuttaa siitä, että kaikella poliittisellakin toiminnalla on tarkoituksettomia seurauksia ja ”maailma muuttuu haluistamme riippumatta” ja arkipuhteiden sivutuotteena.
Hänestä on kuitenkin mielekästä pyrkiä vaikuttamaan.
– Vaikka yksikään ideologia ei ole toteutunut sellaisenaan, niiden määrätietoinen tavoittelu on ohjannut historiaa,
hän perustelee.
Anna Kontula: Kirjeitä oikealle. Into Kustannus 2014. 136 sivua.