Leningradin piirityksestä on 27. tammikuuta kulunut 70 vuotta. Kun saksalaiset eivät saaneet vallattua kaupunkia 1941, yritettiin se näännyttää hengiltä.
Kuukausia ennen piirityksen alkua alkaa 16-vuotias koulutyttö Lena Muhina pitää päiväkirjaa. Hän ehti kirjoittaa sitä vajaan vuoden, piirityksen ensimmäisen talven yli.
Alkuun muistiinpanot ovat tavanomaisia koulutytön kirjoituksia. Lena kertoo koulunkäynnistään, onnettomista ihastuksistaan ja kaverisuhteistaan.
Merkillepantavaa on myös Lenan tarkkanäköisyys esimerkiksi sukupuolten rooliodotuksia kohtaan. Hän ei voi esimerkiksi käsittää, miksi tytöt ja pojat liikkuvat eri porukoissa. Lena pohtii paljon toveruutta ja mitä se sisältää.
Teksteistä piirtyy kuva tunnontarkasta, säntillisestä ja ahkerasta, mutta myös itsepäisestä ja -tietoisesta, tytöstä. Harvinaislaatuinen päiväkirja kertoo, miten eräs sellainen selviytyi tragediasta, jonka historia tuntee Leningradin piirityksenä.
Nuoruuden kesästä tuhon talveen
Tavallisen arjen seikkaperäinen kuvaus ja Lenan kiihkeä halu olla kunnollinen ”neuvostoihminen” luovat karmean kontrastin saarron raadolliselle todellisuudelle. Ylpeys ja epäily vuorottelevat tytön mielessä.
Vielä, kun ilmahälytykset, pommitukset ja niiltä suojautuminen alkavat katkoa arkea, Lena pysyy toiveikkaana. Kun Neuvostoliitto ei sitten heti lyökään natsi-Saksaa, alkaa epätoivo puskea pintaan. Lena alkaa epäillä, näkeekö koskaan kevättä.
Kaupungissa ei ole ruokaa, ei sähköjä, eikä liikennettä. Töissä ja koulussa on silti käytävä ja vuokra maksettava. Ei mene kauankaan, kun ihmiset ovat liian nääntyneitä raahautuakseen pommisuojiin hälytysten tullen.
Pikku hiljaa sivuille ujuttautuu kuolema, josta tulee arkipäivää.
Nälkä on pommia pelottavampi
Siitä puhe, mistä puute. Suurin osa kirjasta kertoo ruuasta. Lena selostaa sivukaupalla ruuan hankinnasta, jakamisesta ja säästämisestä. Hän kuvailee ruokaa ja haaveilee sitä. Leipäpaloista hän kertoo gramman tarkkuudella.
Kirjoittajaa eivät tunnu kauhistuttavan niinkään pommitukset kuin ikuinen nälkä ja kylmä. Päiväkirjan loppupuolella kerrotaan, etteivät ihmiset kaupungilla enää edes reagoi sodan ääniin.
Usein lämpötila asunnossa on nippa nappa plussan puolella. Lena kirjoittaa, että nälän vielä kestäisi, mutta kylmyys tekee siitä täysin sietämätöntä.
Eläinrakas Lena toivoo, että heillä olisi yhä kissa. Tosin ei siksi, että siitä olisi seuraa, vaan että he voisivat syödä sen. Ensimmäinen kissa on jo syöty. Leningradilaiset yrittivät selvitä myös syömällä ruohoa ja nahkaesineitä.
Molempien äitien menetys
Lena elää ottoäitinsä Lena-mamman ja heillä asuvan vanhemman naisen, Akan, kanssa. Lopulta myös rakkaan Akan kuolema on helpotus, kun ruuan saa jakaa kahdelle kolmen sijaan. Lena kokee syyllisyyttä siitä, että toivoo Akan kuolemaa.
Lena ja hänen äitinsä selviävät pahimpien aikojen ohi syömällä puusepän liimaa. Tarkkaan ottaen vain Lena selviää. Päiväkirjan lyhin merkintä on äidin nälkäkuolemasta.
”8.2.1942. Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”
Lena elää ruumiin kanssa huoneessa päiväkausia. Hän tohtii kirjoittaa tapahtumasta vasta pitkään sen jälkeen, mutta nämä kuvaukset ja äidin ikävä ovat sydäntäsärkeviä.
Vasta edellisenä vuonna Lena on kuullut, ettei hänen ottoäitinsä ole oikea ja myös tämän kuolemasta. 17-vuotias Lena on siis menettänyt kaksi äitiä. Isäänsä hän ei koskaan viittaa sanallakaan.
Samoihin aikoihin, kun Lenan äiti kuoli, alle 2,5 miljoonan asukkaan kaupungissa kuoli kuukausittain yli 100 000 muutakin ihmistä. Piirityksen lopputuloksena nälkään nääntyi yli 600 000 siviiliä.
Unelmia ei saa hengiltä
Muistiinpanoista huokuu niiden kirjoittajan uskomaton päättäväisyys, sitkeys ja elämänhalu. On mahdotonta sanoa, onko se poikkeuksellista, olosuhteiden sanelemaa vai sekä että.
Ilmeisesti päiväkirja on Lenalle yksi väline pysyä järjissään ja selviytyä. Alati piinaavasta nälästä, kylmästä, surusta ja pelosta huolimatta hän elättelee silti haaveita, tekee suunnitelmia ja haluaa kehittää itseään.
Yksi hämmästyttävä seikka on, että nälkäkuoleman partaallakin kituuttava Lena käy yhä teatterissa, eikä varmaankaan ainoana leningradilaisena. Myös opinjano on kova ja kerran Lena esimerkiksi ostaa erään tilanteeseen nähden suhteettoman kalliin kirjan.
Lena myös iloitsee alkavasta keväästä ja vapaudesta aikuisuutensa kynnyksellä. Hänellä on suunnitelmissa päästä pois Leningradista, jota hän ei voi enää pitää kotinaan. Viimeiset muistiinpanot ovat ajalta, kun hän todella nälkiintyneenä ja heikkona odottaa poispääsyä.
Lena kuoli Moskovassa 66-vuotiaana vuonna 1991. Tiettävästi hän ei koskaan puhunut piirityksestä kenellekään.
Lena Muhina: Piirityspäiväkirja. Suomentanut Pauli Tapio. Bazar 2014. 291 sivua.