– Täältä sen filmin saisi…, tuo Mampselli-Aallon repliikki Pentti Haanpään romaanista Noitaympyrä sopii myös kirjailijan itsensä elämään. Haanpää kirjoitti mainitun teoksensa 1931, mutta se julkaistiin vasta vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen 1956. Haanpää ei ehtinyt nähdä pääteostaan painettuna kansien välissä.
Koko ikänsä Piippolassa Kairanmaalla asunut ja elänyt Haanpää ei kotimaan pitkiä polkupyöräretkiään, muutamaa Helsingin reissuaan ja Suomen kulttuurivaltuuskunnan 1953 tekemää Kiinan matkaa lukuunottamatta liikahtanut asemapaikaltaan, josta hän tarkasti havainnoi ympäristöään, ihmisiä, vuosia ja elämää.
Matti Salmisen kirjoittama tämänsyksyinen Pentti Haanpään tarina osoittaa, miten monenlaisia otoksia Haanpään elämän filmiin saa. Kirjoittaja on nähnyt aikaa, vaivaa ja tehnyt vastaan sanomatta valtavan työn selvittäessään kirjailijan tarinaa mahdollisimman monesta näkökulmasta, yksityiskohtia, vivahteita myöten.
Tutkimusta jo aiemminkin
Tätä ennenkin Haanpään elämästä ja tuotannosta on toki kirjoitettu. Eino Kauppisen 1966 ilmestyneen Haanpää-elämäkerran ensimmäinen osa jäi odottamaan turhaan jatkoa. Haanpään kirjailijuuden kannalta Kauppisen teos päättyy sivulla 234 muutamaan riviin, viimeiseen lauseeseen ”Tämä tapahtui 1930-luvulla”, Haanpään tärkeimpien vuosien kynnyksellä.
Vielä yksitoista vuotta kuolemansa jälkeen Haanpään kriittisimmät vuodet, ”vainon vuodet”, julkaisukiellot, oikeusjutut 1930-luvun oikeistolaisessa Suomessa olivat vähintään yhtä arka aihe kuin toiselta laidalta marsalkka Mannerheimin myytin purkaminen hänen ylipäällikkönä tekemänsä tai tekemättä jättämänsä ratkaisut 1944.
Kirjallisuudentutkija Vesa Karosen 1982 ilmestyneen Pentti Haanpään elämä -teoksen ohella on Matti Salminen käynyt käsiksi perusteellisen tutkijan peräänantamattomuudella kirjailijapersoonaan, elämään ja tuotantoon. Karosen työ on pätevä vieläkin, Salminen kääntää Haanpään tuotannosta ja elämästä loputkin kivet: ansiokasta työtä!
Edesmennyt kirjallisuuden professori Kai Laitinen ikään kuin aloitti Haanpään tuotannon rehabilitoinnin tämän Valittujen teosten laajassa esipuheessaan, esseessä, joka ilmestyi Valituissa teoksissa 1965.
Laitinen kääntää katseen ”haanpääläiseen suuntaan” kirjoittaessaan tuolloin, että ”…hän on tämän vuosisadan omintakeisia suomalaisia kertojia: suorasukainen ihmiskuvaaja, rohkea yhteiskuntakriitikko, tuoreen tyylin ja monimielisen ironian mestari.”
Kuinka oikeaan osuikaan Kai Laitinen kymmenen vuotta Haanpään kuoleman jälkeen!
Haanpään lopullinen rehabilitointi kirjailijana alkoi 1960–70-luvun vaihteessa erityisesti Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen ansiosta. Siellä vaikutti laitoksen johtajana Haanpään aikalainen Raoul Palmgren, opettivat Esko Ervasti ja Pertti Karkama.
Haanpään tutkimuksen kirjallinen alus kääntyi sille tolalle, jolla myöhemmin ilmestyivät jo mainittu Vesa Karosen teos 1982, samana vuonna Aarne Kinnusen Haanpään pitkät varjot, Kari Sallamaan Kaksisuuntaiset silmät 1996 ja Juhani Koiviston väitöskirja Leipää huudamme ja kiviä meille annetaan vuonna 1998. Voi sanoa, että kirjailijan ”elämän keinoja” – ilmaisu on Haanpään samannimistä juttua mukaileva – on tutkittu.
Mutta jotain kuitenkin jäi jäljelle, kuten Salmisen tuore teos osoittaa.
Henkisesti kehittynyt ja tuottelias
Haanpään kirjallinen filmi jatkuu: Paavo Haavikko sanoi Seppo Puttosen ja Joni Pyysalon toimittamassa YLEn Kirjojen jatulintarhassa 27.6.2002:
– …tällä kirjallisella vuosisadalla on kannattanut pystyttää kaksi muistopatsasta: Aleksis Kiven ja olisi pitänyt Pentti Haanpäälle, joka oli ylivertainen kirjailija.
Jo muistelmissaan Prospero 1995 Paavo Haavikko kirjoitti:
– Haanpää oli Haavikon korkeimmalle arvostama suomalainen kirjailija, rehellisin ja suurin.
Salmisen tarina käy läpi perusteellisesti kirjailijan taustat ja suvun, jossa oli isää myöten kirjallisia lahjakkuuksia. Haanpäätä ei estetty kirjoittamasta, vaan sitä joko suorasti tai epäsuorasti tuettiin ja siihen kannustettiin. Koti oli avaramielinen.
Yksi tärkeä kanava alussa oli Nuoren Voiman Liitto, jonka kautta tuleva kirjailija sai tekstejään julki. Salminen on perehtynyt myös Haanpään nuoruuden teksteihin ja valmistautumiseen tulevia suurempia töitä varten.
Armeija-aika oli ratkaiseva ja käänteentekevä niin kuin yhtäältä Salmisen teoksesta ja Haanpään omasta tuotannosta käy ilmi: omakohtaiset kokemukset ja nähdyt tapahtumat johtivat ristiriitaan tuolloisten yhteiskunnallis-taloudellis-poliittisten näkemysten kanssa.
Salminen ei yritä tulkita Haanpään henkistä kehittyneisyyttä, vaan antaa sille todellisuuden, kirjailijan kokemusten ja näkemysten kautta: Salminen vahvistaa teoksellaan Haavikon näkemyksen Haanpään rehellisyydestä ja tekee sen karulla, tylyllä tavalla – Haanpään itsensä ja tämän elämän kautta.
Salminen uppoutuu teoksessaan joskus jopa liialliselta tuntuviin yksityiskohtien paljouteen, joita hän tutkimansa perusteella latoo sivuilla lukijan silmien nähtäväksi välillä suorastaan uuvuttavasti.
On toisaalta myös niin, että sillä keinoin Salminen osoittaa Haanpään kirjailijantehtävän ehdottomuuden, vaikka kirjailija joutuukin etsiskelemään julkaisijaa ja kustantajaa, tyytymään pieniin areenoihin, hän jatkaa työtään kirjailijana kaikista vastuksista huolimatta. Tämä on teoksen hyvin kirkas ansio – haanpääläisittäin.
Salminen näyttää, miksi tämä älykäs, ahkera ja tuottelias kirjailija jatkoi valitsemallaan tiellä, niin kuin Haanpää itse kirjoittaa Noitaympyrän lopussa:
– Löytyy kaksi tietä, sanoi Pate Teikka, – Paon tai taistelun tie. Pako on helppo. Mutta vain heikot pakenevat, miehet, jotka ovat raajoja vailla…
Salminen osoittaa, ettei kirjailija Haanpää paennut, vaan pysyi vankasti ja lujasti valitsemallaan kirjailijantiellä.
Haanpään ihmisiä, vuosia, elämää
Matti Salminen on selvittänyt teoksessaan Haanpään tuotannon yksityiskohtaisia taustoja muun muassa 1930-luvun lamavuosista, sotavuosien kautta, kuolemaan saakka hyvin perusteellisesti, – vaikkapa Iisakki Vähäpuheista eli Iisakki Tabellia myöten. Kaikella on joko olemassa ollut esikuva, tarina, lähde, joita Salminen purkaa väsymättä uurastaen.
Haanpään ihmiset olivat pääasiassa Kairanmaalta, mutta Haanpää panee heidät yleispäteviin ajankuviin, viitekehyksiin, joihin kuka tahansa voi samastua.
Ei nykymenossa mitään uutta ole, kun lukee yhtäältä Salmisen tutkimaa Haanpään aikakautta ja vertaa sitä tämän päivän uutisiin lehdistä, radiosta ja televisiosta.
Teos ikään kuin asettaa peilin nykymenon sekä lukijan eteen ja niin kuin Nikolai Gogol Reviisorin motossa sanoo: ”Ei sovi peiliä syyttää, jos naama on vino”.
Taloudellinen ahdinko näyttäytyy nyt yhtä rajuna ja syvänä kuin Salmisen selvitellessä teoksessaan 1930-lukua Pentti Haanpään näkemänä.
Haanpään ihmiset tuotannon ulkopuolella, – Salmisen selvittämänä:
Helsingin yhteydet olivat enimmäkseen vasemmistolaishenkisiin kulttuuri- ja taideväkeen, läheisimmäksi muodostui suhde Arvo Turtiaiseen. Salminen esittää tosiasioihin perustuen, että juuri vasemmistolaisista ihmisistä Haanpää löysi ja sai itselleen ja näkemyksilleen vastakaikua. Salminen on tutkinut muun muassa Turtiaisen vierailua Piippolassa Haanpään luona: veljiä keskenään…
Kirjan ainut, niin sanottu intiimi paljastus on Haanpään suhde Suomi-Kiina seuran pääsihteeri Aune Laurikaiseen. He tapasivat pääministeri Urho Kekkosen puolison kirjailija Sylvi Kekkosen johtaman Suomen Kulttuurivaltuuskunnan matkalla Kiinaan 1953.
Haanpää viittaa tuntemattomaan ”A:han” Kiinan-matkan päiväkirjassaan, julkaistu 2001, mutta Salmisen kirjassa ”A” saa nimen eli Aune Laurikainen. Ei suhteesta mitään kummallisia paljastuksia kerrota muuta kuin kirjassa julkaistujen kirjeiden kautta. Ongelmia suhde aiheutti Haanpään jo rakoilleeseen avioliittoon.
Todettakoon kuitenkin, ettei Pentti Haanpää ainut kirjailija ole, jolla on ollut naisten kanssa, niin kuin kulttuurifilosofi Erik Ahlman sanoisi, ”ihmisen probleemi”. On ollut muitakin penttejä, alan miehiä, mutta – eturivin kirjailijoita, lahjakkaita kuin mitkä…
Salmisen mukaan Haanpää karttoi puoluepoliittista sitoutumista vasemmistoon, vaikka kaksi hänen veljeään olivatkin SKDL:n Piippolan yhdistyksen aktiivijäseniä.
Kirjasta ilmenee, että Haanpää oli eräänlainen vasemmistolainen liberaali, joka ei kuitenkaan halunnut sitoutua kollektiiviseen puolue-elämään. Tuon tulkinnan hyväksyy mielellään, koska Haanpään elämä oli yksinäisyyttä ja uhmaa, seistä omana itsenään valheita ja valtoja vastaan. Salminen vahvistaa teoksessaan, miksi.
Kootut teokset askarruttaa yhä
Yhtä asiaa jäin teoksesta kaipaamaan: Haanpään 1976 ilmestyneiden Koottujen teosten uusintapainoksen julkaisua koskevaa tapahtumaketjua.
Pentti Haanpään Seura nimittäin lähestyi, maanitteli ja juonitteli Otavaa eri tavoin Koottujen julkaisemiseksi 1970-luvun alusta lähtien. Seurassa syntyi monesta syystä käsitys, että Otavan silloinen kirjallinen johtaja Paavo Haavikko viisaan päätöksen Haanpään Koottujen julkaisemisesta lopulta teki, eikä kustannusvirkailija Eino Kauppisella ollut nokan koputtamista esimiehensä ratkaisusta.
Ei Salmisen teoksen hohto mainitusta asiasta himmene. Olisi vain ollut tosi kiinnostavaa saada lukea, millaista henkistä painia asiasta lyötiin Otavan Uudenmaankadun kivilinnassa. Salmisen kirjasta voi päätellä, ettei kyseessä ihan varmaankaan ollut läpihuutojuttu.
Matti Salmisen Pentti Haanpään tarina on sydämellä ja antaumuksella kirjoitettu. Mahdollisiin vähäisesti särähtäviin yksityiskohtiin on turha takertua, kokonaisuus ratkaisee ja on tärkeintä: Salmisen ansiokas teos antaa vankat, kestävät kehykset Pentti Haanpään koko elämälle ja tuotannolle.
Jos Salminen olisi kirjaa tehdessään ottanut yhteyttä, olisin kertonut, että eräällä nuorella ystävälläni on Yhdeksän miehen saappaat -romaanin Peli-Jaaran aito ja alkuperäinen taskukello.
Enkä olisi missään nimessä unohtanut kertoa nähneeni 8 mm:n kaitafilmiotoksen Piippolasta Pentti Haanpään haudalta: Arvo Turtiainen korkkaa pullon Ararat-brandya, kaataa pitkän lorauksen ystävänsä haudalle ja murahtaa:
– Ota sinäkin, Pentti…
Kirjoittaja oli Pentti Haanpään Seuran puheenjohtaja 1973–83.
Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina. Into 2013. 304 sivua.
Salminen kertoo teoksestaan to 31.10. klo 17 Työväenliikkeen kirjastossa Helsingissä (Sörnäisten rantatie 25 A 1). Haastattelijana on Veli-Pekka Leppänen. Tilaisuudessa on esillä myös Haanpään tuotantoon ja kirjailija-historiaan liittyvä näyttely Seitsemän Haanpäätä. Vapaa pääsy.