Käsitettä ideologia käytettiin ensimmäisen kerran Ranskan vallankumouksen aikana 1796. Sanan keksi Antoine Destutt de Tracy (1754–1836), joka suunnitteli, että ideologiasta tulisi ’ideoiden tiede’ samassa merkityksessä kuin omilla tutkimusaloillaan ovat olemassa esimerkiksi biologia ja antropologia.
Keskeiseksi termiksi poliittiseen sanastoon ideologian käsitteen nosti Karl Marx, joka käytti termiä kirjansa Saksalainen ideologia otsikossa (1846). Hänen lähestymistapansa sanan semanttisen merkityksen määrittämisessä poikkesi itse asiassa vain aavistuksen verran de Tracyn tavasta.
Omia käsityksiään yhteiskunnasta Marx piti puhtaasti tieteellisinä. Ideologia-sanalla oli hänelle kriittinen merkitys, jossa tarkoituksena oli analysoida ja paljastaa se systemaattinen mystifiointi, jonka avulla hallitseva porvarillinen luokka piti yllä työväenluokkaan kohdistuvaa kuria ja riistoa. Ideologian käsite oli Marxille suunnilleen samaa kuin ’väärä tietoisuus’, mikä puolestaan oli Marxin ystävän Friedrich Engelsin käyttöön ottama ilmaus.
Ongelmana sanassa liberalismi – kuten sanassa kapitalismi – on, että ne vetelässä nykykäytössään tarkoittavat suunnilleen samaa kuin nykykulttuuri ja -talous.
Myöhempi politologia, filosofia ja poliittinen journalismi erityisesti 1900-luvun puolivälin jälkeen ovat hylänneet sekä de Tracyn että Marxin tavan käyttää ideologian käsitettä. Vakiintuneessa kielenkäytössä ideologia tarkoittaa mitä tahansa jollakin tavalla systemaattista yhteiskunnallista ajattelutapaa tai ’oppia’.
Marxilaisessakin itseymmärryksessä on jo pitkään ollut omaksuttuna tapa käsittää marxismi vain yhdeksi ideologiaksi muiden joukossa – toki juuri siksi oikeaksi.
Marxismin valtakausi maailmanherruudesta kilpailevana toisena suurena ideologiana liberalismin rinnalla päättyi kuitenkin Berliinin muurin murtumiseen ja Neuvostoliiton romahtamiseen 1989–1991. Kentälle jäi voittajana liberalismi; ja jotkut kiirehtivät sanomaan, että oli saavutettu historian loppu. Sillä tietysti tarkoitettiin, että saavutettu liberaalidemokraattinen yhteiskunnallinen järjestys on yhteiskunnallisen kehityksen päätepiste.
’Historian lopulle’ ja liberaalidemokratian lopullisuudelle on riittänyt oppineita irvistelijöitä, yleensä vasemmalta, mutta valtavirtajournalismissa liberaalidemokratia näyttäytyy pysyvänä, lopullisena ja vaihtoehdottomana todellisuutena.
Tässä konseptissa kapitalismi ja markkinatalous näyttäytyvät samaa tarkoittavina asioina ja demokratia yhteiskunnallisen päätöksenteon piirinä, jonka ei tule liikaa sekaantua markkinoiden ja talouden itsesäätöiseen toimintaan.
Mistä sitten on kyse Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin ”esseistisessä pamfletissa” Liberalismin petos? Molemmat tekijät ovat nuoren polven (iät 33 ja 44 v.) kirjailijoita, runoilijoita ja esseistejä. Heidän irvistelynsä ei tule vasemmalta vaan oikealta. Hännikäinen määrittelee itsensä kirjan johdannossa ”sitoutumattomaksi konservatiiviksi ja traditionalistiksi”. Melender puolestaan pitää itseään ”poliittisena liberaalina ja puoliksi kulttuurikonservatiivina, joka haluaa vaalia länsimaisia sivistysihanteita”.
He ilmoittavat myös pitävänsä ”konservatismia ja liberalismia toisiaan täydentävinä osina modernia länsimaista aateperintöä”. ”Niitä ei pitäisi julistaa toistensa vastapooleiksi, kuten usein tehdään.”
Kirjan keskeinen teesi on, että ”liberalismi on pettänyt alkuperäisen yksilönvapauden ihanteensa kaikenkattavan poliittisen oikeaoppisuuden ja relativismin hyväksi”. Jos hyväksytään, että yhtäältä viime vuosikymmenien hegemoninen uusliberaali talous- ja yhteiskuntafilosofia ja toisaalta muun muassa yhteiskuntatieteitä ja journalismia hallinneet postmodernismi ja arvorelativismi ovat alkuperäisen liberalismin laillisia perillisiä, niin kirjoittajat ovat oikeassa.
Nämä aatteet todellakin ovat pettäneet liberalismin alkuperäisiä ihanteita. Voidaan kuitenkin kysyä, onko siinä mitään uutta? Eivätkö liberalismin nimiin vannoneet ole aina jostakin näkökulmasta katsoen pettäneen aatteensa keskeisiä ihanteita?
Ongelmana sanassa liberalismi – kuten sanassa kapitalismi – on, että ne vetelässä nykykäytössään tarkoittavat suunnilleen samaa kuin nykykulttuuri ja -talous. Niille ei nykypuhunnassa hahmotu mitään varteenotettavaa sen paremmin aatteellista kuin systeemistäkään vaihtoehtoa.
Siksi Hännikäisen ja Melenderin tapaa lähestyä nykytodellisuutta voi pitää paitsi oivaltavana myös legitiiminä. He ovat jaotelleet yleisten ajattelutapojen ja vallitsevan kulttuurin kritiikkinsä lukuihin, joiden otsikot jo sinänsä kertovat paljon: Harhat oikeuksista, Harhat yksilöistä, Harhat ryhmistä ja Harhat historiasta.
Kirjoittajien tykityksen kohteena ovat narsismi, hedonismi ja nihilismi, jotka kaikki ovat vastuuntunnottoman ja itsekkään vaatimisen kulttuurin ilmenemismuotoja. He irvistelevät oikeutetusti sille, että pluralismi ja relativismi ymmärretään usein synonyymeiksi, vaikka ne ovat pikemminkin toisensa vastakohtia.
He peräänkuuluttavat nykykulttuuriin järjen käyttöä ja vastuullisuutta yksilön vapauden ja autonomian välttämättöminä edellytyksinä. He varoittavat ’positiivisen ajattelun’ saarnamiehistä, sellaisista kuin Sarasvuo, Junger ja Himanen.
Kirjoittajien mukaan liberalismin petoksen yksilöharhat tuottaa yleensä oikeisto, jota luonnehtii voimakas individualismin korostaminen, kun taas vasemmiston kontolle menevät ryhmäharhat, koska vasemmistolaista ajattelua leimaa pikemminkin kollektivismi kuin individualismi. Vasemmiston yksilöharhaksi tekijät kuitenkin nimeävät intellektuellien palvonnan kommentoiden kriittisesti, että näitä luonnehtii yleispätevänä ominaisuutena kuvitelma oikeasta tietoisuudesta.
Kirjan tekijät sanovat paljon varteenotettavaa uhritutumisen ja uhriuttamisen strategioiden tuhoisuudesta. He näkevät noiden strategioiden perustuvan ihmisten syyllisyydentunteen hyväksikäyttöön, joka tehoaa koska älymystön ruokkima syyllisyyskulttuuri on länsimaissa syvään juurtunut. Liiallisen syyllisyyskulttuurin he näkevät myös leimaavan aikamme historiankäsitystä, mistä syyn saavat päälleen ennen kaikkea marxahtavat intellektuellit.
Hännikäisen ja Melenderin kirjassa on siis runsaasti oivaltavaa ja kiinnostavaa kulttuurikritiikkiä, mutta runsaasti myös täydellisiä älyttömyyksiä kuten toteamus, että ”Timo Soini kannattajineen teki suomalaiselle yhteiskunnalle ainakin sen palveluksen, että toi politiikan takaisin politiikkaan”.
Populismi, chauvinismi ja protofasismihan ovat jo sata vuotta olleet Euroopan poliittisen kulttuurin kiusana.
Karmea virhetulkinta kohdistuu Rosa Meriläisen Niin & Näin -lehdessä julkaistuun kolumniin, jossa hän kysyi, olemmeko uskottavia ajatellessamme, että uskonnollisuus on meillä vain viatonta kulttuuriperinnettä? Miten voimme silloin vaatia maallista oikeudenkäyttöä ja ihmisoikeussopimusten kunnioittamista maissa, joissa voimassa on sharia?
On ilkeätä ja typerää tulkita Meriläisen kysymys, joka on aiheellinen ja todellisen ongelman paikantava, vain hänen omista uhriutumisfantasioistaan koulun uskontotunneilla lähteneeksi.
Kirjoittajat puolustavat klassisen liberalismin arvojen ohella myös konservatismia. Eikä siinä olisi mitään moitittavaa, jos kirjoittajat muistuttaisivat, että aikoinaan konservatismi merkitsi tiukasti kurinalaisen ja huikean eriarvoisen sääty-yhteiskunnan etuoikeuksien puolustamista.
Konservatismi varovaisuutena ja perinteiden kunnioittamisena voi sen sijaan useinkin olla viisasta.
Valitettavasti kirjoittajat ovat täysin sokeita sille, että nykykulttuuriin on jo pitkälti toista sataa vuotta vaikuttanut sosialistinen ajattelu vähintään yhtä voimakkaasti kuin klassisen liberalismin ihanteet.
Uutena modernisoituvan maailman mukaan tuomana aatteena on näyttämölle lisäksi astunut vihreys, joka ei nouse sen paremmin liberalismin kuin sosialisminkaan aateperinnöstä, vaan maapallon ekologisen asuttavuuden säilyttämisen tarpeesta. Virheys aatteena muistuttaa kuitenkin sosialismia siinä, että sekin näkee yhteiskunnan harjoittaman demokraattisen sääntelyn myös talouden alueella välttämättömäksi.
Timo Hännikäinen ja Tommi Melender: Liberalismin petos. WSOY 2012. 141 sivua.