Pirjo Honkasalon ohjaamassa Betoniyössä (2013) teinipoika Simo (Johannes Brotherus) herää tukahduttavaan painajaiseen. Isoveli (Jari Virman) on viimeistä vuorokautta vapaana ennen vankilaan menoa. Veljesten äiti (Anneli Karppinen) on viinaanmenevä.
Tapahtumapaikkana on itähelsinkiläinen lähiö. Keskustaan painellaan metrolla. Samalla reissulla Simoa vastapäätä istuva kännikala kusee housuihinsa, vähän kauempana maahanmuuttajataustainen taskuvaras näyttää taitojaan. Kohtaus on kliseinen kiteytys metromatkailun eksotiikasta.
Betoniyö on Peter Flinckenbergin mustavalkoisessa kuvauksessa visuaalisesti vaikuttava teos. Siihen liittyy myös ongelma, elokuvan silmiin pistävä ja korviin kuuluva kaksijakoisuus: henkilöiden sosiaalinen asema on ristiriidassa mahdikkaan tyylittelyn kanssa.
Betoniyön ilmaisussa oleva ”luokkakonflikti” korostuu, kun lukee pohjana olevan Pirkko Saision romaanin nasevan rempseää tekstiä. Elokuvaversion dialogi ei vakuuta katu-uskottavuudellaan. Erityisesti puheet ihmisen osasta elämän saatossa kalskahtavat vaivaannuttavan tekosyvällisiltä.
Vesi symboloi alkuperää ja -voimaa ja siinä suhteessa Betoniyön kuvasto ja tematiikka tarjoavat kiintoisaa pureskeltavaa.
Honkasalon ja Saision huipputyön Tulennielijän (1998) rinnalla Betoniyö on ulkokohtainen taidefilmi, kaupungin ja ihmismielen sokkeloihin sukeltava yltiöesteettinen labyrintti.
Kotikatsomo: Betoniyö. TV1 sunnuntaina klo 21.05