IDA (Puola-Tanska-Ranska-Englanti, 2013). Käsikirjoitus: Pawel Pawlikowski, Rebecca Lenkiewicz. Ohjaus: Pawel Pawlikowski. Kuvaus: Lukasz Zal, Ryszard Lenczewski. Musiikki: Kristian Selin, Eidnes Andersen. Pääosissa: Agata Kulesza, Agata Trzebuchowska, Dawid Ogrodnik.
Vuoden parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi valittu Ida kisaa myös parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarista. Puolalaisfilmi edustaa nykyeurooppalaista art house -filmiä parhaimmillaan. Kaikki on omalla painollaan mallikkaasti kohdallaan.
Tematiikka on tiivistetty kompaktiin pakettiin. Tarinan pohjalla sykkivät traagiset menneisyyden arvet, mistä johtuen meininki on kokonaisvaltaisen totista, melkeinpä karun askeettista, hyvin riisuttua. Dialogi on vähäistä ja pelkistettyä, mustavalkokuvaus itsestäänselvyys.
Ohjaaja Pawel Pawlikowski tiimeineen on työstänyt pienimuotoisen, intiimin ja linjakkaan elokuvan, joka sykkii korutonta kauneutta. Asia havainnollistuu nimihenkilön, hänen tätinsä ja heidän lähimpiensä tapausten kautta.
Anna (Ida) on parikymppinen nunnakokelas ja alkoholisoitunut keski-ikäinen täti entinen huippujuristi. Kaksikko tapaa tarinan alussa ensimmäisen kerran, yhteisen automatkan tarkoituksena on selvittää perheen muiden jäsenten kohtalo.
Tapahtuma-ajankohta on Puola vuonna 1962. Nykyhetken lisäksi tapahtumissa sykkii elävänä lähimenneisyys. Annan ja hänen tätinsä suku on toisen maailmansodan aikana saanut maksaa kalliin hinnan juutalaisuudestaan.
Jazz linkittää teemat
Yksilökohtaloiden, yhteiskunnallisen ilmaston ja lähihistorian nivoutuminen toisiinsa on hoidettu tyylikkäästi sinänsä vähin eväin. Puolalaisfilmissä on kamarifilmin tiheyttä, sen puitteissa napataan haaviin iso saalis aivan olemassaolon keskeisimpiä juttuja.
Punaisena lankana kulkee nuoren päähenkilön matka itsetuntemukseen. Sen etsinnän ohessa näyttämön läpi pyyhkäisevät reaalisosialismin arjen, natsimiehityksen, holokaustin ja kristillisyyden isot aallot.
Omat pyörteensä nostattaa jazz. Se on tärkeä veto ajankuvauksen kannalta, olihan jazz Puolassa varsin näkyvä kulttuurinen tekijä läpi kommunismin ajan. Alan harrastajat meilläkin tietävät vuonna 1958 käynnistyneen maineikkaan Varsovan jazz-jamboreen, joka jatkuu yhä.
Leffan nuori alttosaksofonisti yhtyeineen soittaa tanssipaikassa John Coltrane -klassikon Naima. Nunnakokelas ihastuu sekä biisiin että soittajaan. Jazz-linkki toimii tarinan temaattisissa raameissa näppärästi.
Pääosan Agata Trzebuchowskan ja tätiä esittävän Agata Kuleszan kemioiltaan kovasti erilaiset kasvot värittävät osaltaan elokuvan tunne-ja tapahtumakentän lävistävää harmauden koko kirjoa. Siihen liittyy olennaisesti upea kuvaus. Näin runollisesti hehkuva visuaalinen ilme on harvojen elokuvien herkkua. Tässä mielessä merkittävä huomionosoitus on amerikkalaisten kuvaajien yhdistyksen antama pysti vuoden parhaasta kuvauksesta.
Idassa on myös aineksia nautittavaksi pastissiksi. Se huokuu perinne- ja tyylitietoisuutta maineikkaan Lodzin elokuvakoulun hengessä (Wajda, Polanski, Kieslowski jne.), suinkaan unohtamatta Bressonia tai Dreyeria.