Paini on äidin mielestä rahvaanomaista, joten se ei sovi hänen pojalleen. Viime mainittu puolestaan inhoaa äitinsä puuhastelua hevosten parissa.
Äiti ja poika ovat amerikkalaiseen raha-aateliin kuuluvan du Pont-suvun jäseniä. Foxcatcher on elämäkertafilmi, ihmissuhde- ja urheiludraama, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun jälkipuoliskolle. Dokumentaarisia aineksia elokuvaan tuo muun ohessa kuvaava lehtiotsake, ”Amerikan rikkain suku”.
Iäkkään äidin (Vanessa Redgrave) ja keski-ikäisen pojan (Steve Carell) problemaattinen suhde liittyy hienovaraisella, mutta olennaisella tavalla kiehtovan tosipohjaisen elokuvan henkilöverkostoon.
Toisenlaisen taisteluparin muodostavat Schultzin veljekset. Sekä David (Mark Ruffalo) että pikkuveli Mark (Channing Tatum) voittivat Los Angelesin olympialaisissa 1984 kultaa vapaapainissa.
Elokuva esittää Markin veljensä talutusnuorassa kulkevana, henkisesti tukossa olevana ja urallaan ”post olympic”-kriisissä käpristelevänä nuorena miehenä. Ökyrikas du Pont poimii Markin johtamaansa Foxcatcher-tiimiin ja tarjoaa hänelle hulppeat puitteet valmentautumiseen. Tähtäimessä ovat sekä MM-kisat että Söulin olympialaiset. Kaikki ei mene putkeen, ja ennen pitkää Dave perheineen liittyy joukkoon.
Kuin temppelissä
Painiko rahvaanomaista? Niille, jotka näin ajattelevat, voi suositella elokuvaa alkupuolen sparrausosuuden takia.
Ensin molskilla nähdään harjoitusnuken kanssa Mark, sitten saliin astuu Dave. Veljesten välinen mittelö on klassikko jo syntyessään, tavassaan kuvata tietyn lajin tai luovan ilmaisun hienouksia. Varsinkin Mark Ruffalon nopeat ja liukkaat otteet ovat nautittavaa katseltavaa. Erinomainen kohtaus ilmentää osuvasti myös nuoremman taholla koetun veljessuhteen kireyden.
Hyvän vertailukohteen tarjoaa esimerkki toisenlaisesta käsien taidosta. Se ei tarkoita nyrkkeilyn maailmaa, vaan Ed Harrisin ahkerointia maalipurkkien ja selkänsä takana olevan kankaan kanssa hienossa taiteilijakuvauksessa Pollock (2000).
Näiden hyvin erilaisten elokuvien näytöt ovat oivaltavia esityksiä siitä, miten intohimoinen omistautuminen asialleen on omanlaistaan temppelissä oloa. Vastaavia esimerkkejä on toki muissakin elokuvissa.
Jälkiluku sosiaalisessa mediassa
Kilpailutilanteet ovat vähäisiä, pääpaino on veljesten ja heidän sponsorinsa suhteissa.
Ihmissuhdeverkostoon muotoutuu intiimi ja tehokas jännite, jonka räjähdysalttius pilkottaa tietyn pisteen jälkeen yhä selvemmin. Valkokankaalla nähdään trio, jonka kemioissa on sovittelemista.
Tapausten todellinen kulku on luettavissa englanniksi netistä. Elokuva esittää asian siistimmin, ja tämä koskee erityisesti du Pontin persoonaa. Käsikirjoitus on tehty fiksuin hienosäädöin ja on sellaisena johdonmukainen sekä todenmakuinen.
Alkoholistiksi ja paranoidiseksi skitsofreenikoksi luonnehdittu du Pont saa Steve Carellin mainiossa roolityössä vähäeleisen ”nokkavan” muotokuvan, kiitos näyttävän nenämaskin ja siihen liittyvän kotkamaisen silmätyöskentelyn. Carell luo katseellaan intensiivistä läsnäoloa.
Keskuskolmikko tekee muutenkin vahvat roolityöt, mikä on odotettavissa ohjaaja Bennett Millerin taustalla: Capote (2005) toi miespääosan Oscarin Philip Seymour Hoffmanille , Moneyball (2011) noteerattiin sekä miespääosan että miessivuosan Oscar-ehdokkuudella.
Foxcather on saanut ärhäkän jälkiluvun, kiitos Mark Schultzin sosiaalisessa mediassa aloittaman vastaiskun ohjaaja Milleria kohtaan. Schultzin raivo tuntuu aiheettomalta, sillä elokuvassa ei mielestäni vihjailla homoviritelmiin kuten hän on asian kokenut. Asiaa taustoittaa hyvin viikon takainen The Guardianin artikkeli.
FOXCATCHER (Yhdysvallat 2014). Käsikirjoitus: E. Max Frye, Dan Futterman. Ohjaus: Bennett Miller. Kuvaus: Greig Fraser. Musiikki: Rob Simonsen. Pääosissa: Channing Tatum, Steve Carell, Mark Ruffalo, Sienna Miller, Vanessa Redgrave.