Kävin syyskuussa 2013 katsomassa Helsingin Kino palatsissa Peter von Baghin ohjaaman dokumenttielokuvan Muisteja. Elokuvan aiheena on 1950-luvun Oulu, ohjaajan entinen kotikaupunki. Minun uteliaisuuteni Oulua käsittelevään elokuvaa kohtaan johtui pääosin siitä, että olen syntyperäinen oululainen ja että sukuni juuret ovat Oulussa. Ylioppilaaksi pääsin Oulun lyseosta vuonna 1955, vuonna, jolla on tärkeä asema filmissä.
Ehkäpä mielessäni liikkui tiedostamaton epäilys, että Muisteja on perinteinen kotiseutufilmi, jossa kuvataan paikkaseudun historiaa samalla tapaa kuin kotiseutumuseoissa joidenkin etnografisten muistojen ja esineiden kautta ja joissa kyseisen seudun elävä menneisyys ja suhde nykyisyyteen peittyvät merkityksettömiksi jäävien faktojen paljouteen. En ole koskaan tuntenut kiinnostusta kotiseutuaatetta kohtaan. Oulukin on jäänyt minulle sieltä lähdön jälkeen vieraaksi, ja tuo vierauden tunne on ajan myötä vain vahvistunut. Sanotaan, että Oulu omansa perii. Mutta minun kohdallani se ei ole pitänyt paikkaansa.
Sattui kaiken lisäksi, että olin viikkoa ennen elokuvan näkemistä pitkästä aikaa käymässä Oulussa. Olin vierailulla syntymäkaupungissani! Ristiriita entisen ja nykyisen kaupungin, muistikuvieni kaupungin ja nykyisen, minulle vieraan kaupungin välillä paljastui kaikessa kaameudessaan tai kaikessa kauneudessaan riippuen siitä, millä silmällä kaupunkia katselee. Tunsin olevani kuin turisti, joka tarkastelee kaikkea näkemäänsä kuin uutena, outona tilana. Tuttuja en nähnyt missään. Kuitenkin kaikkialla näkemäni vieraat ihmiset, juuri he ovat nyt oululaisia, ja Oulu on heidän kaupunkinsa.
Peter von Baghin filmi edustaa uudella ja tuoreella tavalla dokumentaarista taidetta.
Menneisyys ja nykyisyys
Peter von Bagh on ratkaissut Oulun ongelman niin, että katsoja kokee filmiä katsoessaan samalla sekä kaupungin menneisyyden ja nykyisyyden sekä tulevaisuuden sellaisena kuin me sen jo tiedämme. Lähtökohtana, aiheena on hänen oman lapsuutensa ja nuoruutensa kaupunki, 1950-luvun puolivälin Oulu. Ohjaaja on kuin kaunokirjallisen teoksen sisäinen kertoja, joka kertoo lukijoille, tässä katsojille, mitä kaupunki on hänelle eri ikäkausina merkinnyt. Kertoja kertoo itsestään tietyn ikäisenä, mutta samalla kaikesta siitä, millaisessa maailmassa hän elää ja miten hän on kuvattuun ja kerrottuun tilanteeseen ja hetkeen joutunut. Se todellisuus, josta kertoja kertoo, on monisäikeinen ja monitasoinen, monista menneistä tapahtumista ja nykyhetkistä koostuva prosessi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Muistikuvani mukaan filmi tuo alussa katsojan eteen kaksi kuvaa, toisaalta kuvan modernin teollisuuden valoissa loistavasta ja toisaalta kuvan pommituksissa totaalisesti raunioituneesta kaupungista. Alku ja loppu tunkeutuvat katsojan mieleen samaan aikaan, mutta kuuluvat samalla historian eri vaiheisiin. Rinnakkaiskuva raunioituneesta Berliinistä herättää samalla mielikuvan siitä, että Oulukin on osa suurta maailmanhistoriallista prosessia ja että Oulu-nimisen, jossain pimeyden rajoilla sijaitsevan pikkukaupungin on lähdettävä alusta ja käytävä lävitse sama jälleenrakentamisen aika kuin eurooppalaisen suurkaupungin. Molemmat ovat osia samasta koko maailmaa koskevasta tragediasta. Alun kuvat esittävät oikeastaan kuvan historiasta, jonka kulkua ja ilmimuotoja koko filmi sitten seurailee.
Ohjaaja valikoi valtavasta aineistosta kuvat, muistit, joiden hän katsoo sopivan kuvastossa tietyille paikoille kuin palapelin palat ja joilla hän katsoo olevan elimellistä merkitystä kuvien muodostamassa kokonaisuudessa. Näin hän rakentelee taiteellisen kollaasin. Kuvat saattavat liittyä toisiinsa realistiseen tapaan syyn ja seurauksen perusteella. Yhtä tavallista on kuitenkin, että ohjaaja ja kuvaaja yhdistelevät toisiinsa kuvia, joiden välillä vallitsee ristiriita. Silloin kuvat suhteellistavat toisensa, ja ristiriita saa milloin ironisen, milloin humoristisen, milloin taas nostalgisen merkityksen. Niinpä kuva, joka esittää vapaana virtaavan Merikosken kuohuja, ja kuva, joka esittää joen kuivaa, kivistä uomaa ja padon kahlehtimaa virtaa, liittyvät toisiinsa. Kertojan mukaan patoluukut aukaistaan ja koski päästetään valloilleen vain silloin tällöin kuin ironiseksi huomautukseksi nykyihmisen vallasta yli luonnon. Tuolloin kuva palauttaa katsojan mieleen runoilijoiden ihaileman menneisyyden ja alkuperäisen luonnon kauneuden, jonka nykyaika on särkenyt.
Kehitys kohti aikuisuutta
Muisteja tuo katsojan eteen kuvan siitä elämismaailmasta, jossa kuvatun ajan oululaiset ihmiset elivät, kasvoivat ja kuolivat. Keskeisen paikan tuossa maailmassa on kertoja varannut itselleen, ja siksi filmi kuvaa pikkupojan kehitystä lapsuudesta kohti aikuisuutta. Kertoja on tärkeä osa kollaasina esitetystä todellisuudesta, ja siksi kaikki se, mitä filmi kertoo, ehdollistaa myös pojan elämän kulkua. Varttunut kertoja kuvaa itsensä nuoreksi pojaksi, joka elää vasta elämänsä varhaisia vaiheita. Kerronnan hetkellä kertoja uskottelee katsojalle olevansa varhaisempaa itseään viisaampi ja kokeneempi ja sellaisena elämänsä suhteen kaikkitietävä. Kertoja elää itsensä kanssa ja kertoo itsestään kahdessa eri maailmassa kahtena eri aikana. Kertojan kertoessa lapsuudestaan ja nuoruudestaan ilmenee koko filmille ominainen menneisyyden ja nykyisyyden välinen, usein ongelmallinen ja ristiriitainen suhde. Perhekin on yksi solu kollaasin kuvastossa. Isoäidin pietarilainen menneisyys ja isän ammatin muokkaama sarkastinen ja osin kyyninen suhde elämään sekä koti tunnetun arkkitehdin suunnittelemassa rakennuksessa tuovat vallitsevaan elämismaailmaan historiallisesti, kulttuurisesti, yhteiskunnallisesti ja elämänfilosofisesti merkittävän lisän.
Muisteja voi luonnehtia kokonaistaideteokseksi, sillä se yhdistelee kokonaisuudeksi useita todellisuuksia ja useita totuuksia. Jokaisella yksilöllä on oma Oulunsa, mutta erilaisilla Ouluilla on ohjaaja-kertojan mukaan jotain, joka liittää ne toisiinsa ja muodostaa kuvatunlaisen elämismaailman. Valokuvat eri aikojen Oulusta, sen kaduista ja rakennuksista sekä luonnosta, ovat dokumentaarista ainesta, joka on kaikille katsojille likimain sama. Kuvien valinta ja yhdistely antavat kuitenkin miljöökuville erilaisia merkityksiä. Heti kun kuvaan tulee mukaan ihmisiä, heidän ajatuksiaan ja tunteitaan, puhdas visuaalisuus särkyy ja havaittu maailma ikään kuin häviää. Kun kamera esimerkiksi suuntaa huomion lyseon pihaan ja sisätiloihin ja kun koululaiset ja opettajat tulevat mukaan lyseo on aivan jotain muuta kuin valokuva, joka esittää tiettyä olemassa olevaa vanhaa rakennusta. Se on tunteita ja muistikuvia herättävä kuva koulusta, jota ovat käyneet lukuisat sukupolvet ja suurmiehet ja jolle he ovat antaneet historiallista ja sivistyksellistä merkitystä.
Valokuvat ovat kuin lähtökohta ja perusta, jonka pohjalle filmin kokonaismerkitys rakentuu. Valokuvat saavat erilaisia merkityksiä jo siksi, että kertoja-ohjaaja saattaa innostua esittämään omia muistikuviaan ja mietteitään siitä, mitä kuvat hänelle merkitsevät ja millaiseen kulttuuriseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ne liittyvät. Valokuvat esittävät maisemia, joita lukuisat kansatieteilijät, kuvataiteilijat, kirjailijat ja runoilijat aikojen kuluessa ovat teoksissaan kuvanneet ja siten ikuistaneet. Huomattavaa osaa filmissä näyttelevät taiteilijoiden maalaukset ja kirjailijoiden haastatteluissa ja teoksissa esittämät mielipiteet Oulusta, sen ihmisistä ja historiasta. Maalaukset ja lainaukset kirjailijoiden teoksista ja haastatteluista ovat kuvia kuvista, toisen asteen kuvia, jotka täydentävät ja rikastavat kuvaa siitä, mitä Oulu on aikojen kuluessa merkinnyt eri ihmisille. Kuvat Oulusta ovat elävä osa kaupungin historiaa.
Elokuvat tarjosivat koettavaa
Akateeminen tutkijayhteisö edellyttää historiantutkimukselta todenmukaisuutta, empiirisesti osoitettavissa olevaa paikkansapitävyyttä. Siksi sen kuva todellisuudesta on usein köyhää. Siitä puuttuvat elämän rikkaus ja elämismaailman katkeamaton liike, sanalla sanoen ihmiset ja heidän elämänsä. Historian tutkijat unohtavat usein, että historiaan kuuluu myös kaikki se, miten ihmiset ovat kunakin aikana itse aistineet, tunteneet ja ymmärtäneet maailman, jossa elävät. Muisteja-filmi tuo katsojan nähtäväksi, kuultavaksi ja koettavaksi ihmisten oman elämän todellisuuden, kaiken sen, mitä heille oli totta. Vain jotkut valokuvat todellisista tapahtumista ja henkilöistä täyttävät, objektiivisen paikkansapitävyyden vaatimuksen. Objektiivisesti olevan ja subjektiivisesti eletyn todellisuuden välillä vallitsee filmissä jatkuva, elämään aina kuuluva ristiriita.
Filmissä esitetyt kuvat kuvista, taideteoksista ja runoista, ovat kertojan jälkeenpäin tekemiä lisäyksiä, jotka eivät kuuluneet tuolloin eläneiden tavallisten ihmisten elämään eivätkä vaikuttaneet heidän kokemuksiensa sisältöihin. Elokuvat sen sijaan tarjosivat kuvatulle pojalle ja koko pikkukaupungin nuorisolle kuvia toisista elämismaailmoista ja erilaisista tavoista aistia, tuntea ja ymmärtää elämä. Ne toivat aistittavaksi ja koettavaksi elämismaailmoja, jotka ylittivät arjen rajat ja herättivät ajatuksia toisista vaihtoehdoista. Filmin mukaan ne laajensivat etenkin nuorten kuvaa maailmasta enemmän kuin kodin ja koulun kasvatus ja kuivan asialliset opetukset. Kuva ihmisestä ja elämästä sai uutta sisältöä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, että filmi esittää tässä kertoja-ohjaajan omia nuoruuden kokemuksia ja tuntemuksia.
Musiikki ilmaisee tunnemaailmaa
Käsitys, että Muisteja-filmi on omalla tavallaan kokonaistaideteos, vahvistuu, kun tiedollisen ja visuaalisen tason lisäksi huomio kiinnitetään filmin äänimaailmaan, koko ajan taustalla kaikuvaan musiikkiin. Klassinen musiikki muodostaa eurooppalaisen musiikkiperinteen kestävän rungon, joka on säilynyt läpi tunnetun historian muuntuen vain tiettyjen rajojen puitteissa. Jokaisella aikakaudella, jokaisella maalla, jokaisella sukupolvella ja lopulta jokaisella yksilöllä on kuitenkin myös oma musiikkinsa. Musiikki elää ajassa ja vaihtelee ajan myötä niin, että sitä voidaan luonnehtia laajasti ymmärtäen kansan musiikiksi. Peter von Bagh täydentää jokaista tapahtumaa ja tilannetta taustamusiikilla, joka tukee elimellisellä tavalla kuvan merkitystä tunteiden suuntaan. Musiikki ilmaisee jotain olennaista kyseisen aikakauden ihmisten tunnemaailmasta.
Keskeisessä asemassa ovat iskelmä- ja populaarimusiikki, siis ne musiikin lajit, joissa kansat ja sukupolvet ilmaisevat tunteitaan, vihaa, intohimoa, rakkautta, mutta Suomessa tavallisimmin sentimentaalia ja nostalgista kaipuuta johonkin toiseen maailmaan. Juuri kansanomainen musiikki osoittaa oikeutetuksi ne väitteet, että tunteet muuttuvat ajan myötä ja että jokainen sukupolvi tunnistaa populaarissa musiikissa oman tunnemaailmansa. Jokainen tiettynä aikana elänyt tunnistaa helposti tietyt kappaleet omakseen. Ne herättävät muistikuvia kuulijan omasta elämästä. Tavallista on, että ihminen, joka uskoo jo sivuuttaneensa tuon elämänvaiheen ja kypsyneensä aikuiseksi, koettaa usein vähätellä noiden tunteiden merkitystä. Von Bagh ikään kuin leikkii näillä ajatuksilla ja siirtää meidät aikaan, jolloin me saatoimme tunnustaa nauttivamme tuosta musiikista. Muisteja-filmissä on erityisen kiinnostavaa, että populaarimusiikissa tapahtuu juuri kuvattuna aikana radikaali murros. Perinteisten iskelmien tilalle tunkeutuu etenkin nuorison maailmassa rock, joka erottaa nuorisokulttuurin omaksi maailmakseen samalla tapaa kuin elokuvan historiassa filmit, joissa James Dean näyttelee pääroolia nuorena kapinallisena. Näin tapahtuu Muisteissakin.
Monitasoinen ja kokonaisvaltainen teos
Peter von Baghin filmi edustaa uudella ja tuoreella tavalla dokumentaarista taidetta. Uutuus johtuu käsittääkseni teoksen monitasoisuudesta ja kokonaisvaltaisuudesta. Se kuvaa tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuvaa elämismaailmaa, elävää elämää, sellaisena kuin ihmiset sen kokivat. Samalla se esittelee katsojalle ne tekijät, jotka vaikuttivat ihmisten elämään ja toimintaan. Kaikki nämä tekijät muodostavat elävän, jatkuvassa liikkeessä oleva prosessin, johon katsojan on helppo samastua ja joka sanalla ikään kuin vaatii hyväksymään kuvatun elämismaailman oikeuden: näinhän se varmaan oli.
Kummalliselta ja käsittämättömältä vaikuttavalla mutta samalla ymmärrettävällä tavalla kuvattu menneisyys on ulkopuoliselle katsojalle koko ajan läsnä. Se on samalla sekä vieras että tuttu. Kuvattu kaupunki ja sen elämä on nostalgian kohde, kuin osa katsojan omaa menneisyyttä. Nykyisyyden ja menneisyyden eroa ja samuutta korostaa se, että nykyhetkessä elävä kertoja välittää kuvan menneisyydestä omana menneisyytenään. Aikakausien välinen ero ja ristiriita ovat kyllä selkeitä, mutta katsoja ikään kuin pakotetaan elämään molemmissa. Tuttuuden tunne pakottaa ajattelemaan, että noinhan sen on täytynyt olla. Mutta samalla hänen mieleensä tulee kysymys, olikohan se kuitenkaan juuri noin.
Filmin loppuun sijoittuu kuva aavasta merestä, jonka tyynellä pinnalla pieni purjevene ikään kuin odottelee tuulen voimistumista. Aava meri, iskelmistäkin tuttu kuva, näyttää symboloivan sekä vapautta että sen kaipuuta. Kertojan mukaan Oulu on kuitenkin vain pieni, henkisesti ahdas kaupunki, josta useat luovat yksilöt ovat paenneet etsimään maailmaa aavan meren tuolta puolen. Uusi aika toi kaupunkiin yliopiston, ja sen ansiosta kaupungista kehittyi kommunikaatio- ja viestintäteknologian tärkeä keskus. Voisi luulla, että tämä olisi tarjonnut enemmän tilaa myös henkiselle luovuudelle.
Filmi antaa kuitenkin kuvan, että johtavaan asemaan ovat kohonneet insinööritaidot. Nostalgian tuottama käsitys kaupungista luonnollisen pehmeänä ja viihtyisänä ihmisten täyttämänä tilana on kadonnut. Eikö kaupunki olekin muuttunut arkkitehtuuriltaan kulmikkaaksi ja eivätkö oululaisetkin ole muuttuneet jollain kubistisella tavalla koviksi ja kulmikkaiksi?
Kysymykset, jotka syntyvät katsojan mielessä, jäävät vastauksia vaille. Koko teoksen tehtävä on ehkä esittää kysymyksiä ja pakottaa katsoja miettimään ja pohdiskelemaa sekä omia että muiden ihmisten menneisyyttä ja elämänkohtaloa. Filmin mukaan paluu juurille ei riitä, sillä ihmisen elämä on teoksen mukaan kuin puu juurineen, runkoineen ja lehvistöineen.
Peter von Baghin Muisteja Yle Teema lauantaina 4.10. kello 21.