Timo Linnasalon ohjaama Viiva vinita – tavallisen ihmisen museo (1991) on toteutukseltaan jokseenkin riisuttu elokuva. Päähenkilö (Irma Junnilainen) tulee ravintolaan, istahtaa pöytään, riisuu takkinsa tuolin selkämykselle ja tilaa kupin kahvia.
Sitten alkaa nelikymppisen naisen tajunnanvirta. Keskiluokkaisen suvun jälkeläisellä riittää katkeranironista muisteltavaa suvustaan ja perheestään.
Linnasalo on lähtenyt Viiva vinitassa haastavalle maaperälle. Pohjana on hankalasti elävöitettävä Ilpo Tuomarilan pienoisnäytelmä.
Rohkeus on kuitenkin kannattanut, sillä tuloksena on hyvä draamafilmatisointi. Junnilaisen Jussi-palkittu monologi on komea, mutta pelkästään sen varassa ei elokuva seiso.
Linnasalon ohjaus tavoittaa hienosti pienimuotoisen kamarifilmin hengen. Alussa kuva on lähes staattinen, Junnilaisen äänikin tulee sen ulkopuolelta. Pöydän antimien tukevoiduttua istunto elävöityy. Se näkyy myös Tahvo Hirvosen kuvauksessa.
Tuomarilan teksti on kuin Hannu Salamaa terhakimmillaan: katsoja tempaistaan tragikoomiselle kierrokselle vähemmän viehkeiden kokemusten pariin. Elokuva myös osoittaa, miten Hamletin muistoa voi vaalia näinkin: suomalainen elämänmuoto, ollako vai eikö olla?
Viiva vinita. Yle Teema lauantaina klo 23.25