27.1.2011 18.15

Yksinhuoltajaisällä (Javier Bardem) riittää kiireitä sekä kotona että sen ulkopuolella väkevässä espanjalaisessa nykydraamassa Biutiful.

Kujanjuoksuja Barcelonassa

Harri-Ilmari Moilanen

BIUTIFUL (Espanja-Meksiko 2010). Ohjaus: Alejandro Gonzalez Inarritu. Käsikirjoitus: Inarritu, Armando Bo, Nicolas Giacobone. Kuvaus: Rodrigo Prieto. Musiikki: Gustavo Santaolalla. Pääosissa: Javier Bardem, Maricel Alvarez, Hanaa Bouchaib.(Ensi-ilta on 21/1)

Hölmöltä kuulostava nimi saa luontevan selityksen, kun isä neuvoo tytärtään koulutehtävissä. Asia koskee englannin sanaa beautiful, kaunis.

Päähenkilö Uxbal (Javier Bardem) on kahden lapsen yksinhuoltaja, alkoholistiäiti on todettu tehtävään tunne-elämältään sopimattomaksi. Isän ja lasten suhde äitiin on silti läheinen.

Uxbal ja kumppanit asuvat monenlaisen inhimillisen kurjuuden täyttämissä Barcelonan köyhälistökortteleissa.

Miljöö on sellainen, että siitä syntyy kuin itsestään tavanomaista tiukkapotkuisempi perhedraama. Samalla Biutiful laajenee rosoisen ilmeikkääksi suurkaupunkifilmiksi ja kriittiseksi ajankuvaukseksi.

Rodrigo Prieton erinomainen käsivarakuvaus liikkuu tapahtumien hermolla ja iholla. Tarina nähdään pitkänä takautumana, kehämäinen rakenne täsmentää osaltaan sen rankkaa logiikkaa ja kohtalonomaisuutta.

Päähenkilön vahvaa oikeudentajua testataan koko elokuvan ajan eri käänteissä ja eri muodossa.

Päähenkilö on pikkurikollinen ja omanlaisensa hyväntekijä, muun ohessa myös kotikulmiensa erityistietäjä, jolle on kysyntää hautajaisissa: Uxbalin uskotaan saavan yhteyden vainajiin. Tässä suhteessa Uxbal operoi katolisuuden luvatulla maaperällä.

Vähemmän luvattu maaperä ovat aikamme maalliset järjestelyt, kapitalismin käytäntö katutasolla erilaisine lieveilmiöineen.

Biutiful kuvaa ihmisiä, joita koetellaan rankimman kautta – he ovat aikamme kahlehdittuja.

Tältä pohjalta päähenkilön vahvaa oikeudentajua testataan koko elokuvan ajan eri käänteissä ja eri muodossa.

Uxbal on itsekin kärsivä, hieman jeesusmainen hahmo.

Mies uurastaa kaikkein lyödyimpien parissa parastaan antaen, eikä valita pahimmassakaan paikassa.

Kuvaan sopii hyvin, että elokuvan punaisena lankana kulkee sovituksen teema.

Asia kulminoituu Javier Bardemin ääntä ja vimmaa, mutta myös hiljaista huutoa tihkuvassa roolityössä.

Bardem on osoittanut olevansa yli kielirajojen erinomaisen muuntautumiskykyinen näyttelijä.

Tässä hän luo roolihahmon, joka puurtaa raadollisessa arjessa, mutta on kaikkea muuta kuin arkinen - Uxbalissa härän sitkeys kannattelee lähes kaiken kestävää herkkyyttä.

Espanjassa harmaalla taloudella sanotaan olevan huomattava osuus, kuvioon kuuluvat olennaisesti laittomat maahanmuuttajat. Elokuvassa tarkastellaan lähemmin senegalilaisten ja kiinalaisten osaa.

Biutiful antaa ilmiöstä todistusvoimaisen näytteen siten kuin se voidaan laadukkaassa yhteiskuntakriittisessä draamassa tehdä.

Espanjalaisfilmi hahmottaa varteenotettavan kuvan 2000-luvun alun eurotodellisuudesta. Belgialaisten Dardenne-veljesten elokuva Lapsi (2005) saa arvoistaan seuraa.

Meksikolaisohjaaja Inarritun aiempiin merkkitöihin Amores Perros – rakkaat koirat (2000), 21 grammaa (2003) ja Babel (2006) verrattuna juonikuvio on suoraviivaisempi, mutta aivan yhtä puhutteleva.

Vaikka Biutufulista jää kaipaamaan vähän puhdistavampaa loppusilausta, lujittaa se silti Inarritun tekijäkuvaa yhtenä 2000-luvun alun merkittävimmistä ohjaajista.

Hänen elokuvissaan vankka yhteiskunnallisuus ja intiimi yksilötaso kohtaavat latinalaisella intohimoisuudella ja ylipäänsä tavalla, joka etsii vertaistaan nykyelokuvassa.

Tarkoittaa sitä, että Inarritun elokuvien inhimillinen kosketuspinta-ala on poikkeuksellisen laaja.