Keskiviikkona 16.5.2012

Viihdekäyttöä

12. lokakuuta 2011, kello 19.14 - Anni-Helena Leppälä

Täytynee todeta, että jos sairastaa viiden viikon sisällä reilut kolme viikkoa, niin se alkaa käydä ihan työstä ja hajottaa ruumista – mielestä nyt puhumattakaan. Vaan nyt tuntuu siltä, että saattaa käydä niinkin hullusti, että jään henkiin.

Käsillä tekeminen on ollut aika kortilla, kun pelkkä sängystä liikkuminen on vaatinut julmia ponnisteluja. Lapsen housujen lahkeita jatkoin hieman, kun on hyväkäs kasvattanut koipiaan ilman lupaa. Vaikka edelleen muistan lämmöllä kuinka isä ompeli turkoosiin talvitakkiini punaiset resorit, kun hihat kävivivät lyhyiksi, niin käytin pojan mustiin farkkuihin vain mustaa farkkukangasta. Vähän tylsämielistä täytyy myöntää.

Yhtenä päivänä sain tehtyä ekskursion kangaskauppaan, etsiskelin sopivaa kangasta liiviin ja olin niin onnellinen, kun en sortunut ostamaan edullista pellavaa, että menin kirjakauppaan. Ja ostin tietysti kirjan. Ja parin päivän päästä muutaman lisää. Ja tänään myös. Lukemisen säännöstely on aivan hirmuisen hankalaa, joskus voi toki mennä kaksikin päivää, etten koske kirjoihin, mutta harvemmin. Sairastellessa luin 1-2 kirjaa päivässä. Kirjakaupasta haen kuitenkin lukemista vain viihdekäyttöön ja vain englannin kielistä (siten onnistun jättämään analysoinninkin vähän vähemmälle) . Pysyy joko roti sillä lukemisellakin. Tai sitten ei.

Tämä kaikki on tietenkin johtanut kamaliin ongelmiin – kirjahyllyt pullistelevat ja uhkailevat. Lisätilaa olen synnyttänyt jo tiiliskivillä, muttei sekään oikein enää riitä. Tänään kävin hyllyjä läpi tiukalla haavilla ja poistin muutamia teoksia, sielu itkee verta ja paperipölyä. Seuraava projekti voisikin olla etsiä jostain kierrätyksestä kirjahyllyjä ja tuunata ne olohuoneeseen sopiviksi. Lähinnä siis iskeä niihin mustaa ja pinkkiä maalia.  Joskin ensi viikon aikana taidan päästää teidät tutustumaan pupueteiseeni, johon suunnittelen auringonkukkalaajennusta.

Tässäpä vielä Karjalanpiirakkaohje, kun kysyttiin:

 

KARJALANPIIRAKAT

Kuori:
2 dl vettä
1-2tl suolaa
1,5 dl vehnäjauhoja
4dl ruisjauhoja

Täyte:
5 dl vettä
3dl puuroriisiä
1l täysmaitoa
2tl suolaa

Voitelu:
2dl vettä
50g voita

Tee puuro: kiehauta vesi ja lisää riisit, keitä viisi minuuttia. Vähennä lieden lämpöä ja lisää maito ja suola. Keitä puolisen tuntia ja anna hautua vielä toiset puoli tuntia.

Tee kuori: sekoita kaikki aineet keskenään ja vaivaa taikinaksi. Jaa taikina kahteen osaan ja tee niistä tangot. Molemmista tangoista tulee noin 15 piirakkaa. Painele leikatut palat pyörylöiksi ja laita muovipussiin. Kaulitse pyörylät piirakkapohjiksi reilusti jauhoten (ruis). Laita valmiit kuoret muovin sisään, etteivät kuivu.

Tee piirakat: sudi piirakkakuorista ylimääräiset jauhot pois ja asettele kuorien päälle riisipuuroa siten, että reunoihin jaa alle sentin verran tyhjää. Rypytä piirakan reunat puuroon.
Paista 275-300 asteen lämmössä noin 15 minuuttia.

Voitelu: keitä vesi ja voi. Ota piirakat uunista ja käytä ne voitelunesteen kautta. Laita astiaan ja peitä leivinpaperilla, pyyhkeellä ja muovilla. Piirakat hautuvat pehmeiksi ja kypsiksi noin kymmenessä minuutissa.

Syö: laita piirakka suuhun, pureskele ja niele.

Piirakoitsentaa

28. syyskuuta 2011, kello 22.01 - Anni-Helena Leppälä

Piirakkapuikulalla kaulitsemisesta tuli hauskaa.

Kas niin, jotain lupasin näpytellä piirakkaprojektista – oli siinä sen verran käsityötä. Etenkin ensimmäiset versiot tuottivat työtä. Alkuajatus tietysti oli siinä, että edullisista raaka-aineista syntyvät karjalanpiirakat ovat suht arvokkaita kaupasta ostettuna, etenkin jos jälkipolvi kiskoo niitä pussillisen illassa, parhaassa kaksi.

Etsin siis ohjeen ja kokeilin. Suurin yllätys oli siinä, että itseasiassa riisipuuro onkin ihan hyvää, jos sen tekee kunnolla hauduttamalla. Olen suht kaikkiruokainen, mutta riisipuuro ei jotenkin vain ole istunut minun suuhuni – teen porkkanalaatikonkin ilman riisiä juuri tästä syystä. Ensimmäisten piirakoiden suurin työ oli kuorien kaulimisessa. Käytin tavallista kaulinta ja työhön sai käyttää aivan tajuttoman määrän voimaa. Uin hiessä ja totesin, ettei ole mitään kiirettä salille sännätä tällaisen jäljiltä.

Riisiä sisuksiin ja rypyttämään.

Hyöryävän hyvää ja lisäaineetonta.

Piirakat kulkivat hyvin ja lupasin äidilleni opettaa niiden tekemistä. Ennen varsinaista urakkaa kävin ostamassa piirakkapuikulan, sellainen puisen piirakkakaulimen. Ero tavallisen kaulimen ja puikulan välillä oli huima. Tuon puikulan kanssa ei tarvitse käyttää voimaa ollenkaan, itse asiassa kaulimisesta tuli jopa hauskaa, mikä on ihan hyvä silloin, kun tehdään tuollaista sadan piirakan erää. Hauskinta toki on itse rypytys. Patakakkosessa, joskus vanhan maailman aikaan, kerrottiin sen olevan kovin haastavaa, mutta taisivat huijata. Toisaalta olen aina epäillyt, etteivät Kolmonen ja Vanamo oikeasti edes syöneet niitä tekemiään ruokia – se ohjelmahan aina loppui siihen, kun he istuivat pöytään. Mitä tapahtui niille ruuille? Kysynpähän vain.

Karjalanpiirakoiden tekeminen on siis hieman hidasta touhua, mutta oikein mukavaa – eikä vaadi mitään suurempaa lahjakkuutta.

Kyllä tuollainen piirakoiden sarjatuottaminen ihan päivätyöstä käy ja kannattaa ehdottomasti tehdä jonkun kanssa yhdessä, vähentää huomattavasti kiirettä, joka kaikkien kattiloiden ja taikinoiden vatvomisesta ja valvomisesta muuten seuraa.

Ja vaikka Vanamo ja Kolmonen jättivätkin syömättä, ei meillä piirakoista ole montaakaan enää jäljellä. Kyllä kasvukausi on iloinen asia.

Silirimpsis

25. syyskuuta 2011, kello 19.41 - Anni-Helena Leppälä

Terveisiä kuumeiden maasta. Olipa melkoinen paikka, mutta sen ansiosta tiedän nyt ainakin sen, että Leninillä oli kuollessaan kolme aivan tervettä hammasta suussaan.

Vähitellen koitan punkea itseäni jälleen elävien kirjoihin (koska minulla on useita terveitä hampaita, yksi suullinen). Tämän päivän sain viettää armollisesti pyykkivuoren seurassa. Minua ei sinänsä stressaa pesemättömien kasa, joka toisinaan pääsee syntymään kylpyhuoneen nurkkaan, mutta se pestyjen kasa. Pydzilla – hirviö joka odottaa silittämistä. Ja vaatteitahan ei voi jättää silittämättä, en sentään alushousuja ja sukkia silitä, mutta suunnilleen kaiken muun. Lapsena halusin silittää mielelläni pyyhkeitä ja tyynyliinoja, kun ne olivat niin helppoja, nykyisen ne tuntuvat olevan sitä pahinta pakkopullaa. Olen kuitenkin kehittänyt erilaisia järjestelmiä joiden mukaan silittelen vaatteita. Tänään harrastin suhteellisen yksinkertaisen kaavan noudattamista, lapsen vaatteet ensin ja sitten omat aakkosjärjestyksessä ja lopuksi ne tylsimmät – liinavaatteet.

Silittämisen tarpeellisuuden olen oppinut äidiltäni, muistaakseni suurimpana perusteena hänellä oli se, että vaatteet näyttävät asiallisilta ja kestävät käytössä pidempään. Itse olen lisännyt listaan uusia osia, kuten: silitetty vaate hylkii jonkin verran likaa – niitä voi siis pitää hetken pidempään, oikealla lämmöllä silittäminen tekee myös useimmille kuiduille hyvää, lisäksi silittäminen “polttaa” mahdolliset pesuainejäämät vaatteista pois… Voisin pitää aiheesta luennon tarvittaessa, onneksi ei tarvetta ole. Täytyy todeta, että minulle silittäminen on myös mielenterveyskysymys. Olen joskus yrittänyt laittaa silittämätöntä kaappiin, enkä pystynyt nukkumaan, ennen kuin poistin moiset rytväkkeet kaapista ja silitin. Ja kaiksesta tästä huolimatta: inhoan silittämistä. Ei ole elämä helppoa.

Tuossa ennen kuumeiluani onnistuin ompelemaan sen puhutun kynähameen ja piirtelin monta iltaa kaavoja. Lisäksi opetin äitini leipomaan karjalanpiirakoita, palaan näihin aiheisiin kuvien kera tässä viikolla. Siihen saakka silittelemisiin.

Ohjeellisia kokemuksia

6. syyskuuta 2011, kello 11.05 - Anni-Helena Leppälä

Sukat nappilistalla ja ilman.

Olenpa siis viimein päässyt elämässäni kohtaan, jossa onnistun ainakin viitteellisesti tekemään käsitöitä ohjeiden mukaan. Tämä nyt ainakin tällä erää koskee pääasiallisesti neulomista. Keksin tavan, jolla ohjeiden noudattamisesta tulee ikäänkuin hauskaa.

Kun ottaa ohjeista printin ja sitten tekee koepalan ja liittää sen siihen printtiin, sitten samoin tein liitetään mukaan lankanäyteet ja lankakääreet, pakataan muovitaskuun ja pistetään kansioon. Ihan on erilaista touhua se ja jopa ihan hauskaa. Enhän toki voi mitään tehdä juuri sellaisita langoista, kuin mitä ohjeissa vinkataan, mutta onhan se pelkän neulesuunnitelman seuraaminen jo tarpeeksi jännittävää.

Karkkia silmille.

Tein kaulurin tämän ohjeen, mukaan, mutta koska lanka (tai tarkemmin langat)  tosiaan ovat jotain muuta, ei lopputuloskaan näytä ohjeen mukaiselta, mutta varsin mukavalta silti. Siitä tuli niin karkkimainen, että synkeämmän puoleisena päivänä saa käytön kyllä unohtaa. Ehkäpä joskus kokeilen samaa vielä toisenlaisellakin langalla.

Löysin myös sukkaohjeen, johon voi sulpata lähes tulkoon kaikki jämälangat, mitä nurkista löytyy. Se onkin varsin hienoa, sillä päätin, että täytyy päästä vanhoista langoista eroon ennen uusien hankkimista. Jonkinlaisena tarkoituksena olisi mennä lokakuussa Tallinnaan Karnaluksiin tekemään lankalöytöjä. Hirmuinen kasa erilaisia ohjeita tuolla odottelee kiinni käymistä. Mutta näistä sukista siis, parhaimmillaan olen neulonut kuudella päällekkäisellä langalla, toisinaan on riittänyt kolmekin. Lisäksi tuo ohje on niin näpsäkkä ja nopea, että illassa ehtii kutoa sukat vaikka koko perheelle ja ovat muuten jalassa ihanan pehmoiset ja lämpöiset – kenkiin niitä tosin on turha yrittää mahduttaa. Tuollaista “nappilistaa” en viitsinyt tehdä kuin muutamiin sukkiin, vaikka hauskaltahan ne vaikuttavat. Itselleni oli myöskin aivan uusi asia tämä, että sukan neuloo avoimena neuleena, mutta oivallisia ovat ne.

Aikamoisen pinkkiä piperrystä on siis ollut, kuten kuvista voi päätellä, mutta juuri nyt on syntymässä villatakki mustasta ja toki aivan omasta päästä.

Tällä viikolla ajattelin vielä kokeilla kynähameen tekemistä ihan ohjeesta, jos nyt satun jostain ohjeen löytämään – katsotaanpa mitä tapahtuu.

Tuolijumppaa

29. elokuuta 2011, kello 11.43 - Anni-Helena Leppälä

Tuoli ennen - tuoli jälkeen.

Tiedättehän sen tunteen, kun oivaltaa kypsyneensä joidenkin asioiden suhteen? Ja sitten sen tunteen, kun oivaltaa, että se kypsyminen olikin sitten vain kuvitelmaa.

Kaivelin vintiltä kaksi tuolin runkoa ja puhdistelin ruuvailin ja naulailin niitä kasaan ja päätin yllättäen maalata ne mustiksi. Olin kovin tyytyväinen oivallukseeni siitä, etten enää alaa maalauspuuhiin ilman valkoista pohjamaalia. Ja varttia myöhemmin maalailin tuoleja suoraan mustalla. Kolme reilua kerrosta mustaa ajoi asiansa. Totesin itselleni, että se pohjamaali olisi jälleen ollut todella hyvä idea.

Tuolien maalaamisen hoidin tietysti pienimmässä mahdollisessa tilassa. Se on hieman kuin Twisteriä pelaisi. Asennot ovat ergonomisia vain erittäin kieroutuneesta avaruuden oliosta, joka toki olenkin. Kerrankin yliliikkuvista nivelistä oli hyötyä. Ja toisaalta kyllä ihokin näytti paremmalta, kun siinä oli sopivasta mustia läikkiä ja viiruja.

Värien valinnassa käytin jälleen mielikuvitustani.

Positiivisena yllätyksenä, jaksoin antaa maalin kuulua kunnolla, ennen kuin siirtelin esineet olohuoneen puolelle. Istuinosien päälle ompelin tuollaisesta mustapinkistä kankaasta läpyskät. Paikoillaan ne pysyvät tarroilla, joiden vastakappaleet on niitattu tuolin istuinlevyyn. Ovat siis helposti pestävissä ne. Lopputulos on ihan mukava. Nyt niillä on hyvä säilyttää jatkojohtaja ja CD-levyjä… Vain kunnes saan levyille tehtyä oman telineen.

Intouduin jälleen kutomaankin, tein tuollaisen hupullisen pontson. Ohjetta en tietenkään voinut ihan täysin noudattaa, mutta aika lähelle. Väreinä jännästi tuo musta ja pinkki. Lankana käytin Viking Naturgarn -lankaa. L kokoiseen pontsoon lankaa upposi vähän vajaa kilo. Reunapitsiin vastaavasti noin 50grammaa. Lanka on täyttä villaa, joten tuo on varmasti talven tullen mukava, ja olihan se oikein viihtyisää viettää kesän viimein hellepäivä näpertäen villan kanssa. Hippasen iski hiki pintaan.

Kovin maistuisi nyt kutominen, mutta lapsi vaatii skeittipöksyjä, sellaisiin pitäisi kai sitten taipua. Tai sitten pohjamaalin hankintaan…

Kirjat vs. käsityöt

17. elokuuta 2011, kello 18.38 - Anni-Helena Leppälä

Olen äärimmäisen huono kaiken vapaa-ajan kanssa. Luultavimmin se johtuu kyvyttömyydestäni pelkkään olemiseen. Olen kuullut tarinoita siitä, että vapaalla pitäisi rentoutua ja olla vaan. Omaan varsin oivallisen stressinsietokyvyn, mutta olen huomannut stressitason nousevan, jos täytyy olla tekemättä mitään. Toimeliasuus, puuhakkuus ja säpinöinti istuvat minussa varsin vakaasti.

Nyt olen kuitenkin koittanut lomailla.

Eli olla tekemättä mitään.

Ei onnistunut.

Sitävastoin olen löytänyt itseni vanhan ongelman kimpusta: tekisikö käsillä jotain vain lukisiko. Pahimmillaan tämä toki on johtanut siihen, että lukiessa ideoin uusia projekteja hirmuiset määrät, lopulta kirja on pakko hylätä ja siirtyä toimeliaisuuden maailmaan. Käsitöitä väkertäessä puolestaan mietin lähinnä kirjojen pariin palaamista, ja sitä mitä kaikkia kirjoja ihan ehdottomasti täytyy tilailla jostain päin maailmaa.

Äänikirja voisi toimia kompromissina, mutta kun kirjan kuuluu tuoksua, tuntua ja olla fyysisesti jotain. Vähän sama kuin kuuntelisi ompelukoneen säksätystä nauhalta ja kuvittelisi, että siinä sitä syntyy pukua jos jonkinlaista.

Teenpä mitä tahansa, niin jatkuvasti on huono omatunto, koska aina jokin asia on  keskeneräinen. Tänään luin yhden kirjan ja vastapainoksi päällystin laveri/sohvan selkänojan sillä mustalla ja sitten aloitin seuraavan kirjan ja sitten muistin, että kirjoittaakin pitäisi. Että ei ole helppoa.

Täytyy kuitenkin todeta, että tuo sohvanvastike näyttää tällä hetkellä ihan hyvältä, kuvia en tosin aio siitä räpsiä ennenkuin maali on isketty pintaan. Huomenna ajattelin koluta kaappeja läpi ja katsoa, mitä värejä sieltä löytyisi noin niinkuin valmistuotantona.

Vintillä olisi vielä kaksi tuolin runkoakin, joista voisi saada hauskat pienellä tuunauksella. Nähtäväksi tosin jää voittaako jokin kirja, nämä oivalliset aatteet.

Taftia ja teurastusta

9. elokuuta 2011, kello 19.14 - Anni-Helena Leppälä

Viime yönä kankaiden kuivumista odotellessa kiipesin vintille etsimään virikkeitä. Sieltä löytyin jonkun vanhan 70-luvun sohvan selkätyynyjä. Heittelin ne alas ja aloitin teurastustyön. Tyynyt sisälsivät vanua, harsoa ja superlonia, jotka oli kiinnitetty toisiinsa niitaten. Yötä vietin niittejä irti repien.

Aamuni aloitin pingottamalla uuden päällisen laveripatjaan, käsityönä kiinnitetty päällinen on irrotettavissa ja siis myös pestävissä. Selkänojan päällystys jäi vielä odottamaan. Laveri tosin olisi tarkoitus maalatakin, mutta ehtiihän tuota.

Seuraava kohteeni oli riipiä entisistä selkätyynyistä vetoketjut irti, olivat käsittämättömän hyvässä kunnossa. Sitten loogisesti ompelin nykyiseen sohva/laverityynyyn päällisen – toinen odottelee vuoroaan.

Työhuoneessa oli 180cm taftia, jonka nykäsin kahteen osaan ja ompelin molempiin teurasjätteeksi jääneet vetoketjut. Suomennettuna tein hirmuisen kokoiset tyynyliianat vetoketjuilla varustettuna.

Sitten taittelin vastakkain kaksi vanulaattaa ja harsin ne yhteen. Sitten oli vuorossa operaatio mattoveitsi. Teurastin superlonin pienehköiksi neliöiksi, jotka syötin vanupussiin, jonka sitten harsin kiinni. Päälle vielä harsittua harsoa ja koko hoito taftin sisään. Oivallinen lattiatyyny syntyi. Syntyi toki toinenkin, mutta niiden välissä syntyi raparperipiirakka.

Tafti on oiva lattia materiaale, se hieman hylkii likaa ja kestää nuhjaamista, eikä kovin helposti näytä hirmuisen törkyiseltä. Vetoketjujen ja harson ansiosta lattiatyynymme ovat myös pestävät ja jo kovasti käytössä. Muutama kuva löytyy täältä.

Iltaa voisi viettää rauhallisen rattoisasti luomalla uutta vaatetusta lankarahille. Ajattelin jotain pinkkiä ja mustaa.

Verhoja, päällisiä ja mustikoita

8. elokuuta 2011, kello 22.44 - Anni-Helena Leppälä

Vähitellen edistyvät erinäiset projektit, ihme kuinka paljon saa aikaan, kun vain sattuu olemaan aikaa.

Olohuonetta päätyivät sivistämään uudet verhot, mustaa ja pinkkiä tietenkin. Vanhaa laveria myös päivitetään samoilla väreillä. Iskin laverin kierrätyskeskukseen päätyneen sohvan tilalle ja nyt se ajaa useampaakin asiaa. Istumisen ja löhöilyn lisäksi, siinä on kätevä yövyttää vieraita, ilman ylimääräisten patjojen esille roudaamista.

Painokuvioiden kanssa ei sinänsä ollut ongelmaa, mutta yhden miehen (pojan) maailmanpelastuspartio oli kiskonut kaikki sähköjohdot seinistä, joten möyrin pimeässä työhuoneessa pöydän alla ja koitin miettiä millä johdolla saisi valoa – ja missä pistorasia luuraa.

Työhuone on muutenkin täynnä viimeisen puolenvuoden aikana hamstrattuja kankaita, joista voisi viimeinkin taikoa uusia vaattehia. Josko jo ensi viikolla.

Kädentaitoja pääsee harjoittamaan myös metsässä, kunhan jättää poimurin hankkimatta. Tosin mustikkaranne ja -selkä ovat hieman ikäviä sivuvaikutuksia. Oivallisia sen sijaan ovat mustikkapiirakat ja täytytyvät pakasterasiat. Samaan syssyyn leivoin pakkasen täyteen leipää.

Tämän yön aikana olisi tarkoitus saada vielä silitettyä viimeiset painokankaat ja huomenna ainakin osittain saada esineistöä niillä peitellyksi. Sitten voisin jopa olla niin aktiivinen, että räppäisin koko hoidosta kuvan tai kaksi, teitäkin ilahduttamaan. Itseäni ilahduttaa voimakkaasti, kun saan asuinympäristöni vuorattua näillä harmonisilla väreillä.

Kierrätetään ja kierretään

13. heinäkuuta 2011, kello 15.00 - Anni-Helena Leppälä

Ihan hauskannäköinen jonkin säilytysastia syntyi.

Sormet liimassa on sinun purnukkasi kasattavan.

Suikaleet muodostavat kulhon.

Iski tuossa jonkintasoinen kierrätysinto päälle ja kävin kaikki kaapit ja vintin läpi. Torstaina pitäisi saapua kierrätyskeskuksen lähetystö noutamaan omansa pois. Pois lähtevää tavaraa on useampi jätesäkillinen, sekä joitakin huonekaluja. Tuleepa kiitettävästi tilaa uudelleen täytettäväksi. Ajattelin tosin hankkiä lähinnä kangasta ja tekstiilivärejä ja muuntaa olohuoneen kokonaisvaltaiseksi ratkaisuksi. Kankaita tarvitaan mustana ja pinkkinä (kauhia yllätys) ja tekstiiliväriä näiden lisäksi vielä valkoisenakin. Yllätyksiä piisaa.

Piti muutama viikko sitten toimituksen kanssa askarrella paperikulhoja, mutta nihkeilevien jäsenten vuoksi asia jäi vain hautumis- tai hautautumisasteelle. Perjantaina päätin sitten kokeilla tekniikkaa ihan vain kotona itsekseni. On muuten aikamoisen yksinkertainen ja miellyttävä tapa päästä eroon aikakaus- ja mainoslehdistä.

Alkuperäisohje lienee jostakin hesarista, mutta pienellä muokkaamiselle siitä sai vielä oivallisemman. Lehtien sivuista siis leikataan suhteellisen ohuita liuskoja 3-5cm leveydeltään ja ainakin itse totesin, että pituutta niille voi laittaa juuri sen verran kuin lehden sivu antaa myöten. Lisäksi tarvitaan liimaa, vettä, sivellin ja rutkasti kärsivällisyyttä.

Liiman sekaan heitellään hippasen vettä ja litkua sivellään paperiliuskan pintaan. Liuskoja liimataan kaksi päälletysten ja sitten ne taitellaan vielä kaksin kerroin. Jossei paperi ole jo valmiiksi umpiliimaista voi pintaan vielä hötläyttää yhden kerroksen lisää. Ensimmäinen suikale käännetään tiiviiksi rullaksi ja sen ympärille kierretään seuraavat paperit, taitepuoli kannattaa pistää ylöspäin niin sisäpinnasta tulee kaunis. Kiertelyä jatketaan kunnes pohja on sopivan kokoinen, sitten papereiden yläreunaa asetellaan vähitellen korkeammalle, jotta alkaa syntyä seinämiä. Prototyypissäni kokeilin erilaisia jyrkennyksiä. Loivan kulhon tekeminen vienee tunti, ellei päivätolkulla aikaa ja valmista astiaa saa kuivatella minimissäänkin vuorokauden. Sisäpinnasta tulee kylläkin aivan loistavan näköinen, ulkopuolen maalasin mustaksi – automaalilla toki. Seuraavan aion kyllä vain spreijata…

En ihan vielä ole päättänyt mitä tuossa tullaan säilyttämään, mutta sehän olikin vain proto. Samalla tekniikalla voisi kyllä synnyttää vaikkapa noppa- ja korukuppeja.

Haastavin kohta seuraa, kun kuppi itsessään on valmis ja kaikki se liima pitäisi saada irti kynsistä. Toki omaa nautintoaan tarjoaa se liiman ihosta nyppiminenkin.

Ei ihan niin korutonta kesää

9. kesäkuuta 2011, kello 12.36 - Anni-Helena Leppälä

Napit sormissa oivallistavat olon.

Niinpä niinpä, aika on taas juossut ja minä sen mukana. Kaikenmoista on tullut puuhasteltuakin, mutta jotenkin dokumentointi on jäänyt hieman vähemmälle. Joten minulla ei ole nyt tarjota laajaa reportaasia erinäisistä säärystimistä, paidoista, ja rannekilluttimista, mutta sitä vastoin napeista ja tärkkäämisestä kylläkin.

Jamijami, sokerikukkasia.

Ei niinkään syömisen, vaan kuivumisen vuoksi.

Kukkasromuskin sai napin kitusiinsa.

Näpertjäjän puhdepöytä.

Osa tästäkin valikoimasta päätyi sormiin killumaan.

Korut ovat ehdottomasti olleet menneen kevään ja kuluvan kesän juttu. Korvakorujen kanssa kulutetun kevään jälkeen oli syytä katsoa käsiin, joten erilaisia rannekilluttumia syntyi kovasti. Viime viikolla päätin, että alkaisi olla sormusten aika.

Minä ja uusi paras ystäväni pikaliima olemme saaneet ihmeitä aikaan. Nappisormukset yksinkertaisesti ovat hilpeän hauskoja. Täytyy hakea pohjia lisää, jotta saan kaikki ideat toteutettua.

Yhdestä sormuksesta tuli nivelikäs. Ensin kiinnitin sormuspohjaan farkuista singonneen napin, joka on edelleen kiinni pohjakappaleessaan (tällöinhän nappi on hervottomasti liikkuva kokonaisuus) ja sen napin päälle liimasin toisen. Sormus helisee ja heiluu ja on hirmuisen hauska.

Varsinainen idea oli kuitenkin jo pidempään päässä kytenyt tärkkäämisen kokeileminen. Virkkasin siis kasan kukkia, sillä ohjeella joka löytyy jostakin edellisestä blogauksesta. Materiaalina käytin suhteellisen ohutta puuvillalankaa. Tärkkiliemi näissä ensimmäisissä kokeiluissa oli 1,5 ruokalusikallista vettä ja 0,75dl tomusokeria. Kiehautetaan, annetaan vähän jäähtyä ja uitetaan jähmetettävät tapaukset siinä. Tuolla seoksella virkkeet muuttuvat todella koviksi esineiksi, saatan seuraavaksi kokeilla jotain vähemmän tykkiä.

Aluksi heittelin kukat leivinpaperille (ja aika herkullisilta ne näyttivätkin) ja muotoilin ne lopulliseen muotoonsa. Hieman myöhemmin nostin ne siivilään kuivumaan, jotta ilma pääsisi kulkemaan molemmin puolin. Illan mittaan lusikoin siivilästä ylimääräistä sokerilientä pois. Kuivuminen ainakin tällä liemellä kestää suhteellisen kauan, joten valmistelu kannattaa aloitella ajoissa – jos siis tekee kovituksia johonkin tiettyyn tarkoitukseen.

Ensimmäisen kukan liimasin sormuspohjaan ja laitoin keskelle napin. Ihan mukleva tuli siitä. Huomioon kannattaa kuitenkin ottaa, että ainakin tällä liemellä virke jäi sen väriseksi, mitä se oli märkänä. Siispä kukkani eivät ole aidon pinkkejä, mutta niiden kanssa voi elää.

Seuraavat kukat liimasin hiuspinneihin ja teinpä vielä nappikorvakorutkin niistä. Hieno sarja kaiken kaikkiaan. Yksi kovitettu kukka odottaa, jotta pääsisi vielä rannekoruun, mutta se saanee odottaa ensi viikolle.

Tärkkääminen oli sen verran metkaa ja hauskaa hommaa, että saatan jatkossakin käyttää sitä mitä erinäisimpiin tarkoituksiin, koruilun ja varmaan muidenkin asioiden suhteen.  Mietin, että niitä pitsikulhoja kai saisi, jos vain virkkaisi liinan, tärkkäisi sen ja heittäisi jonkun kulhon päälle kuivumaan. Ei varmaankaan oikeaoppista, mutta eipä moinen ole koskaan tapoihin kuulunutkaan.

Olen luvannut tehdä myös muutamia kaulakoruja, mutta niiden aloittaminen aina jää, kun en kuitenkaan omaan kaulaani mjölnirin lisäksi hyväksy mitään.  Täytynee katsella millaisia hullutuksia sitä viikonloppuna päähänsä saa.

Kansan Uutiset Oy | Sähköposti: ku@kansanuutiset.fi | Puhelin (09) 759 601 | Fax (09) 7596 0319