Hirvittävän koukuttavia kyhäelmiä ja vieläpä hauskan näköisiäkin.

Edelleen viihdyn oivallisesti origamien parissa. Hankin jopa sitä “oikeaa” paperia kolmessa eri koossa, se on tehnyt muun muassa bussissa askartelun hyvin helpoksi. Ongelma on lähinnä siinä, että tuo asiaan kuuluva paperi värjää myös sormet. Niinpä sormenpäideni väri on viime aikoina vaihdellut hyvinkin voimakkaasti, mutta tuohan se toki väriä elämään. Lisäksi sormenpääni ovat täynnä pieniä paperihaavoja ja sormiin ja kynsiin itseasiassa sattuu jatkuvasti. Vaan toki täytyy taiteen vuoksi kärsiä, eihän se muuten mitään oikeaa taidetta olisikaan…

Näitä pikkutähtiä syntyy lähes vahingossa.

Kurkiauroja on ollut liikkeellä.

Jokainen kirja ansaitsee oman kirjanmerkkinsä.

Jos olen joskus väittänyt olevani hieman addiktoituva persoona niin unohtakaa moinen höpinä oitis, tai korvatkaa ainakin tuo hieman -sana jollain muulla, kuten äärimmäisen…

Kysehän ei ole siitä, että opettelisi jonkin taittelun vaan siitä, että sitä täytyy toistaa loputtomasti. Noita helvatan kurkia alkaa olla, joka nurkka täynnä ja kirjanmerkkejäkin siinä määrin, että voi rauhassa lukea aika montaa kirjaa yhtä aikaa. Kirjanmerkin videoidun ohjeen saapi tästä, varsin näppärä ja hirvittävän hauska on tehdä se.

Erityisesti jämähdin tuollaisiin tähtipiikkipalloihin, joiden tekeminen vaatii jo enemmän keskittymistä. Ne syntyvät kuudesta osasta ja näprätä saa ihan tosissaan. Ensimmäisen kanssa meni puolisen tuntia, mutta nyt sellainen syntyy jo kymmenessä minuutissa. Ovathan ne lystikkään näköisiä, en vain yhtään tiedä mitä niillä voisi tehdä. Päässäni on kyllä tarkentunut eräänlainen idea kolmiulotteisesta “taideteoksesta”, katsotaan nyt saanko aikaan.

Tuollaisia pikkutähtiä olen myös askarrellut aika kasan. Äärimmäisen koukuttavaa. Sitä varten tarvitaan paperisuikaleita, joita leikellessä sormet ovat erityisvaarassa, etenkin jos on mattoveitsien ystävä kuten minä. Mutta veritippa siellä toinen täällä antaa vain tarvittavaa painoarvoa työlle. Niitä voisi tehdä isompinakin, mutta ovat sitä söpömpiä mitä pienempiä tekee.

Lapsen huoneen seinä on täyttynyt heittotähdistä, joista hän muodostaa perheitä. Loogista. Niiden tekeminen se vasta hauskaa onkin – ja sormia värjäävää.

Bussissa näperreltyäni olen toisinaan pyrkinyt jättämään näitä töitä jälkeeni, ettemme niihin aivan hukkuisi. Tosin huomasin eilen illalla, että ne kaikki löytyvät lapsen repusta, jonne hän on ne ajattelevaisesti jemmannut. Epäilen, että mania voi jossain vaiheessa alkaa syömään myös ystävyyttä tai ainakin ihmiset kieltäytyvät tulemasta kylään, kun täältä lähtiessä on kaikkien laukut täynnä näperteitä. Saattaa hyvinkin olla, että tämä mania syrjäyttää minut yhteiskunnasta, mutta sen riskin kanssa täytyy vain kyetä elämään.

Tässäpä taas pieni raapaisu siitä, mitä olen kokeillut. Meidän kaikkien onneksi erilaisia origameja tuntuu olevan lähes loputon määrä, tieni on siis vasta aivan alussa. Kunhan joskus uskaltaudun kokeilemaan taikapallon taittelua niin katsellaan mihin tämä ura vie.