Keskiviikkona 16.5.2012

Arkisto ‘Materiaalina kangas’ -aihealueelle

Aktiivilöhökkeet

24. tammikuuta 2011, kello 12.01 - Anni-Helena Leppälä

Kammoittavassa värisekamelskassa on helppo harrastaa itsekidutusta.

Reilun tilava ruusupöksy.

Oli siinä pakonomainen tarve suorittaa jokunen kirja pois päiviltä. Ymmärtäähän sen. Lähes kaikki vapaa-aika sitten kuluikin niiden kanssa. Nyt sarja kuitenkin odottelee seuraavaa osaansa, joten voinen paneutua myös elämääni tai vaihtoehtoisesti luomiseen.

Viikonloppuna kaiken muun ohessa näpertelin muutamat kotipöksyt. Vaikka olen ehdottomasti hameihmisiä, niin talvisin kotona on mukavinta (ja lämpöisintä) kuitenkin vetää jalkaan löhökkeet (ja villasukat).

Löhökkeet ovat erityisen löysät, mukavat ja omituisen väriset housut, jotka jalassa voi tehdä vaikka mitä.

Sääntöjä löhökkeiden valmistamiseen on vain muutamia.

1. Niitä varten ei ostella uusia materiaaleja vaan kaivellaan kaapeista kaikenlaisia kankaan kappaleita ja ommellaan niistä. Kankaaksi toki kannattaa valita jotain sellaista, joka on mukavaa päällä (kuten todella kuluneet verhot tai lakanat).

2. Löhökkeistä täytyy tehdä niin suuret, etteivät ne onnistu missään tilanteessa kiristämään. Vyötärö tehdään aina resorista.

Tarkemmin niitä sääntöjä on näemmä vain kaksi.

Omilta löhökkeiltäni vaadin, että niissä voi nukkua, lukea, reväyttää reitensä, maata salmiakkiasennossa, rääkätä itseään ja tehdä käsitöitä.

Tein perjantai-iltana löhökkeet, joita lapsi kutsuu “äidin ihanat mansikkahousut” -nimellä. Tosin mansikat on ruusuja, mutta ei kai se niin tarkkaa ole.  Ne on tehty jonkun vanhasta verhosta, jota jäi vielä sen verran ylikin, että siitä saa hamosen (kuten joskus  suunnittelin).  Pinkkiä resoriakin löytyi puolisen metriä, joten housujen värit mätsäävät ihan hienosti.

Perjantaini ehdin kuluttaa housuissa, mutta sitten iski kaikenmoinen viikonloppukiirus.

Eilen tein vielä erilliset itsekidutuspöksyt, kun totesin että pitkälahkeissa tuppaa tulemaan hirmuisen kuuma (kun tarpeeksi ilmaa huitoo). Löysin kaapista jonkun puolen metrin päärän trikoota, josta on varmaan joskus ollut tarkoitus tehdä jotain. Mustia resorinkappaleita ja reippaasti punaista resoria. Syntyi sitten tuollaiset laajat polvimittaiset pöksyt, joissa mahtuu ja pystyy hyvin kierimään pitkin lattioita ja törmäämään seinään (siihen ei joka pöksy pysty). Kuten nyt näistäkin löhökkeistä näkee, ne ovat todellakin vain kotikäyttöön (sairaskohtauksen iskiessä ne päällä voi toki juosta ulos, ja kohtaus leviää koko naapurustoon).

Kyllä se kuulkaas niin on, että ihminen ilman löhökkeitä on kuin lohikäärme ilman kultakelloa.

Julma projekti

7. heinäkuuta 2010, kello 23.07 - Anni-Helena Leppälä

Jep, ihan oikeasti ajattelin, että tuo housujen ratkominen ja kokoaminen olisi tuollainen yhden illan juttu. Vaan hieman on haasteliaampaa puuha. Ensinnäkin kaikki varsinaiset saumat on saumattu niin saumurilla kuin kolminkertaisella tikilläkin. Jotta saumoihin ihan oikeasti pääsisi käsiksi piti ensin purkaa takataskujen “läpät” paikoiltaan. Sitten piti purkaa osittain sivutaskut ja niiden vetoketjujen kiinnitykset.

Kolminkertaisen sauman purkaminen on kyllä aivan pyllykästä, työ kestää ja kestää, eikä tunnu koskaan tulevan valmiiksi. Tässä tapauksessa en pystynyt edes käyttämään kuuluisaa poliisiotettani, sillä poistettava kangas oli Arno Kasvia lainaten  voi mitä haperoa vehkaparka. Mutta vihdoin eilen illalla sain persosan irrotettua paikoiltaan. Seuraavaksi onkin edessä takataskujen irrotus, toiseen taskuun saattaa kyllä päätyä Che, vähän epäilen näin. Sitten pitäisi ruveta niitä uusia kappaleita valmistamaan ja saada ne siististi paikoilleen kiinni. Onneksi ei näillä ilmoilla ole kauheasti ollut housuja ikävä, joten ei suuresti haittaa, vaikka valmistuminen vielä hieman kestäisikin.

Eikä se muutenkaan ole niin helppoa kun voisi kuvitella, jos on muutama tosirakkaus niin on se aika julmistuttavaa joutua kuristumaan niiden välissä. Juuri nyt on työn alla aivan loista kirja (TR1), jota täytyy saada lukea mahdollisimman paljon. Muutama oiva elokuva (TR2), joiden kanssa pitäisi saada viettää aikaa – onneksi siihen kuitenkin voi yhdistää kutomisen, huppari alkaakin olla huppua vaille valmis, vaikka olen hyvin harvoin sen pariin ehtinyt. Käsityöt (TR3). Kesäisin siihen pitää vielä yhdistellä erinäiset festarit ja muut riennot. Että ei oo helppoo. Kauhee paine kokoajan, äkkiäkös sitä pian tässä palaa loppuun. Samalla pitäisi vielä käydä töissäkin ja jollakin tapaa olla läsnä tuossa perhe-elämässäkin.

Eilen illalla selailin erinäisiä sivustoja etsien sitä oikeaa. Yksi hyvin vaalea viikinki vaikuttaa sangen hyvältä vaihtoehdolta. Verkosta tilatessa viikinki luvattiin toimittaa ihan kotiovelle saakka. Postimyyntisulhanen saattaa hyvinkin päätyä pöytäni kulmalle vielä tässä kuussa. Sillä on myös erityistaitoja, viikinki nimittäin osaa useita erikoisompeleita, joiden kanssa ohuempikin kangas saumaantuu kuin itsestään, ja mukana seuraa vielä opetuslevy siitä, kuinka tämä hurmuri oikeaoppisesti langoitetaan mitäkin käyttötarkoitusta varten.  Evan aikakausi alkaa siis totaalisesti olla ohitse ja Husqvarnan alussa. Hyvän saumurin kanssa aikakin saa taas siivet, eikä tarvitse sitä vähääkään yrittää ehtiä nukkumaan.

——-

Perjantaina jos ilmanherra suo, toimituksen askartelukerho (+ yksi lapsi) tutustuvat mosaiikkien maailmaa, luoden kammottavia kukkaruukkuja.

Kahvakuula

28. kesäkuuta 2010, kello 09.06 - Anni-Helena Leppälä

Alkaa palaa pinna siihen, että saumurini on lähinnä koriste-esine (eikä kyllä oikein hyvä siinäkään). Varsinaisesti ompelemaan sillä ei ole pystynyt vuosiin, mutta nyt alkaa huolittelukin olla mahdotonta. Muita käyttötarkoituksia Evalle varmasti voisi keksiä.

Kukaan ei tahdo varastaa moista rautamöhkälettä, ei nykyajan roiston kunto kestäsi moisen siirtelyäkään. Luultavasti se toimisi oivasti kahvakuulana, onhan siinä kahvakin, tosin koska kahva on koneen harvoja muovisia osia, niin varmaan se antaisi periksi siinä vaiheessa, kun kone on nostettu pään yläpuolelle. Voisi melkein laittaa tavoitteeksi uuden koneen hankinnan tuossa syksyn kynnyksellä, mukavasti lämmittäisi mieltä, kun illat taas pimenee. Yksin voisi istua työhuoneessa saumurin valossa, voiko herkempää ollakaan?

Mikäpä sai tällä erää hermostumaan vanhaan kunnon Evaan? Omistan vain muutamat housut, mikä ei sinänsä ole ihme, ne eivät ole lempivaatteitani, mutta huolella valittuja tai tehtyjä. Ja nyt lempihousut ovat antaneet todella pahasti periksi. Tai eivät oikeastaan muuten, mutta terävänä henkilönä olen kuluttanut niiden takaliston puhki. Lempihousuni ovat hyvin isot joka suuntaan, eivät näytä missään nimessä hyvältä edes pimeässä (vaikka mustat ovatkin), mutta ovat päällä äärimmäisen mukavat. Ja kuten pitkiksi venähtäneet tietävät – joskus on hauska tuntua itsensä vähän pienemmäksi. Housujen lahkeet ovat juuri oikein pituiset, niin että ne roikkuvat kenkien päällä, mutteivat raahaudu maassa rikki. Vyötärö on niin väljä, että housut roikkuvat lanteilla, mutta eivät esittele persvakoa katsojille. Lisäksi niissä on lukuisia taskuja. Etutaskut ovat niin laajat, että vähemmän sirot käteni mahtuvat hyvin lepäämään taskuissa, lisäksi sinne mahtuu huomattavat määrät omaisuutta, puhumattakaan reisitaskuista. Oivat siis. Enkä taatusti löydä toisia samanlaisia mistään.

Onnekseni nämä on tehty kappaleista. Ajattelin siis purkaa ainoastaan perskappaleet irti ja piirtää niistä kaavat. Sitten ompelen samanmoiset, mutta kaksinkertaisena ja laitan takaisin paikoilleen. Siispä se saumuri. Kun tekee puuvillasta asioita niin mikään ei voita huolittelussa saumuria, ei jää myöhempien aikojen todistajille langanpätkiä tulkittaviksi. Muutamien taskujen kanssa tuossa saa kovin leikkiä, mutta haasteet toki ovat hauska lisä, johonkin.

Jospa moisen projektin saisi toteutettua tällä viikolla ihan vain pelkällä ompelukoneella touhottaen. Kahvakuulaakin voisin  yrittää kuvailla, jos joku vaikka tahtoisi adoptoida sen.

Lisää mustaa vaatekaappiin

18. kesäkuuta 2010, kello 13.06 - Anni-Helena Leppälä

Ennen värjäystä vaatteet olivat tätä väritasoa.

Sain sitten aloitettua värjäilyurakkaani, ensimmäinen kokeiltava väri oli tuollainen Dylonin wash&dye, joka vain heitetään koneeseen pusseineen päivineen ja aletaan pesemään, ei suolaa eikä mitään muutakaan sekaan. Melkein ostin kokeiltavaksi jotain Nitronin väriäkin, mutta värin lisäksi olisi pitänyt ostaa saman merkin omaa suolaa ja värin varmentamikseksi varmaankin talomaalikartasto. Värjäsin siis tuollaisen harmaan “rievun”, jotta se lakkaisi ahdistamasta vaaleudellaan (viikon verran pidin sitä pimeässä, mutta liian vaalea se oli sinnekin) ja sitte lapsi kiikutti yhden paitansa, jonka tahtoi mustata. Sinänsä hyvä valinta, että paidassa oli lähtemättömiä tahroja. Tuo valitsemani väri siis pesee ja värjää, joten hirmuisen helppoa oli värjäily. Lopputulos oli molempien vaatteiden kohdalla vähintäänkin erinomainen. Useimmat tehdasvalmisteiset vaatteet on ommeltu polyesterilangalla, johon väri ei tartu, etenkin tuossa lapsen vaatteessa kontrasti on oiva.

(lisää…)

Iloksi mielelle

15. kesäkuuta 2010, kello 13.06 - Anni-Helena Leppälä

Kas niin, tauti hetkeksi hellitti ja heti ryömin kohti työhuonetta. Oikeasti tulee sellainen aika syöty olo, kun ideat saavat liian pitkään mellastaa pään sisäpuolella ilman, että pääsee mitään toteuttamaan. Vaan nyt on taas uusi uljas hamonen, jonka kanssa on mukava heilua. Ja hameitahan ei ole koskaan liikaa.

Useinhan sitä väitetään, että pukeudutaan ihan vain omaksi iloksi (en nyt tarkoita sitä, kun yleensä ottaen laitetaan vaatteet päälle), niin miksei sitä toisinaan voi pukeutua muidenkin iloksi, tai minun tapauksessani usein. Kunhan saan aikaan, niin heittelen tänne kuvaa myös hienosta ankkatakistani…

Tiheää siksakkia helmoihin, puuvillakangas vaati kaksi kierrosta.

Mutta itse projektiin: olen hyvin tykästynyt sekä tylliin, että organzaan. Organza vie usein voiton ihan vain sen vuoksi, että se on ihoa vasten huomattavasti tylliä miellyttävämpää – etenkin jos sen päällä pitää istua. Tyllin parhaisiin puoliin taas kuuluu se, että sitä ei ole välttämätöntä huolitella. Minä siis aloitin sunnuntai-iltani huolittelemalla yhteensä kaksitoista metriä organzaa. Käytännössä ompelin ylä- ja alareunat hyvin tiheällä siksakilla. Keino on kätevä, mutta sangen hidas. Muutenkin vielä vähän tukkoisena tunsin siksakkaamisen jälkeen hurisevani ja täriseväni sisäisestikin. Vaan lopputulos oli aivan mainio, joten mitäpä tuota nitisemään.

Organzaa on kahdessa kerroksessa ja sitä on huomattavasti varsinaista helmakangasta enemmän. Siispä vekittelin organzan varsin suurpiirteisesti helmakankaan sisään. Helmakangasta taas on tuplasti lantiokaistaleen alaosan verran. Eli vekittämisen juhlaa <3. Sormeni (ja suupielet) ovat täynnä neulanpistoja. En ruvennut aivan pilkun päälle vekkejä viilaamaan, mutta aika lähelle kuitenkin, ihan mittanauhan kanssa leikin.

Siinäpä se suurin työ olikin. Tuon lantiokaistaleen toki ompelin valmiiksi ennen vekitystä. Se on voimakkaasti levenevä ja siinä on vetoketju. Vyötärönauhan kanssa leikkiminen veikin sitten lopun iltaa.

Vekityksen juhlaa, tämänkin näyttää niin erilaiselta yllä kuin kaapinovessa.

Lopputulos on kuitenkin vähintäänkin riemastuttava. Pitäisi vaan rakennella mallinukke, jotta oikeasti näkisitte miltä nuo vaatteet näyttävät. Lattialle heiteltyinä tai kaapin ovessa roikkuvina ne eivät oikein anna kuvaa itsestään. Ehkä pitäisi kaataa pihapuu ja alkaa veistää omakuvaa.

Huomenna hyökkään mahdollisesti hupparin kimppuun.


Napeilla siitä selviää.

Lapsillahan on vielä tänäkin kesänä kovasti käytössä tuollaiset “vale”crocksit (miten ikinä se sitten kirjoitetaankaan) ja niiden suurin ongelma tuntuu olevan, että tuo kantahärpäke lähtee irti. Viime kesänä huomasin, että tossuista tulee varsin pitkäikäiset, kun kantaosan kiinnittää napeilla. Sisäpuolelle pieni ja kupera nappi ja ulkopuolelle isompi – napilla voi sitten vaikka ilmentää persoonaansa, jos oikein tekee mieli. (Tämä versio toteutettiin aamulla kamalassa kiireessä, mutta toimii.)

Aivan tautista

12. kesäkuuta 2010, kello 13.06 - Anni-Helena Leppälä

Niinhän siinä tietysti kävi, että tautisuus otti takapakkia tai tarkemmin kai etupakkia ja tervehtyminen takapakkia. Sängynpohjan kutsuessa ei paljoa väkerrellä, mutta ideoidaan senkin edestä.

(lisää…)

Polyuretaanirock

9. kesäkuuta 2010, kello 21.06 - Anni-Helena Leppälä

Liidulla, viivoittimella ja mittanauhalla saatiin oiva malli.

Materiaali ei ole luistavimmasta päästä, joten päärmääminen vaatii kärsivällisyyttä.

Lomaillessa ensteks hauskinta on sairastaminen ja toisteks valvominen todella hienojen ideoiden kanssa. Hieman söi, kun pää pulppusi upeita aatoksia, mutta kunto ei kestänyt minkään toteuttamista. Eilen kuitenkin olin jälleen kykenevä ryömimään kohti ompelukonetta.

Ostin viime viikolla puolenmetrin palan polyuretaania, jossa on polyesteri pohja, eli siis tekonahkaa. Materiaali antaa hieman myöten ja on yllä erityisen mukava, lisäksi se on helppo puhdistaa ihan vain pyyhkimällä.

Tein siitä siis hameen, omaan makuuni ja kaappiini nähden jopa aivan säädyllisen mittaisenkin. Mitään kaavoja en tälläkään erää jaksanut alkaa etsiä, vaan ensin mietin mallia ja sitten hieman mittailin. Tulos on siis mahdollisimman suora hame, mutta kuitenkin niin, että se vyötärön kohdaltakin istuu. Polyesteripohja on siitä lystikäs, että siihen on helppo piirrellä liidulla. Joten leikin hetken aikaa mittanauhalla, viivoittimella, liidulla ja mielikuvituksella. Linjojen alkaessa vaikuttaa hyviltä, tartuin saksiin. Tällainen suora hame on siitäkin helppo, että sen kasaaminen ei vaadi juuri mitään. Onneksi polyuretaani oli sen verran ohkosta, ettei tarvinnut vaivautua kaivamaan kaapista järeämpää konetta, vaan tuo kevytkone hoiti asian oivasti.

Piilovetoketju olisi ollut kauniimpi - malttamattomuudella on hintansa.

Vyötärönauhaksi kävi hyvin kanttinauha.

Sivusaumat varmistin kolminkertaisella tikillä. Suhteellisen tyköistuvan vaatteen kanssa kannattaa varmistaa, että saumat todella kestävät. Laatikoista ei ikävä kyllä löytynyt piilovetoketjuja, jotka olisivat tähän olleet parhautta, mutta suhteellisen nätisti tuo isompikin hameeseen istui.

Alareunan päärmäys oli hitusen hankalaa, tuo materiaalihan ei luontaisesti liu’u, joten sitä piti ohjailla kovasti, mutta venyvä materiaali taas ei ole erityisen iloinen vetämisestä. Kärsivällisyydellä siitä kuitenkin selvittiin. Vyötäröön ompelin ohutta kanttinauhaa, jonka käänsin hameen sisäpuolelle. Näin vyötärö ei pääse venymään turhasti, eikä käänteestä tullut liian paksua.

Pitkään harkitsin myös vuorin ompelemista, mutta totesin kankaan olevan sen verran tukevaa, ettei sen helma ala lähennellä vyötäröä vaikkei vuorta olekaan.

Kaiken kaikkiaan lopputulos on varsin oiva, sitä ei tosin oikein näy noista kuvista, koska tuo materiaali muotoutuu nimenomaan ylle puettaessa.

Valmista, päällä kauniimpi kuin lattialla.

Työhuoneen nurkassa odottaa lystikäs kangaskasa, jonka kanssa aion leikkiä tässä loppuviikon aikana. Jos ei muuta, niin ainakin muutama hame on vielä tiedossa. Muistelin myös tuossa kuumeillessani, että lapsuudessani oli hirmuisesti lystikkäitä kirjanmerkkejä. Oma suosikkini oli sellainen nahkainen kolmionmallinen tasku, jonka sisään laitettiin kesken oleva sivu. Erityisen hyvin nuo kolmiot soveltuivat pureskeluun. Hieman kuolalle pehmitetty nahka tarjoaa sellaisen aromin, jota ei vahventeilla aikaan saa. Tämän aatoksen myötä aloin kuitenkin pohtia, pitäisikö sitä askarrella jokunen kirjanmerkkikin. Jos tekisi tarpeeksi nättejä niin, niitä ei ehkä hukkaisikaan. Jos vaikka sitten mustaa ja pinkkiä käyttäisi, olisihan se uutta ja erilaista :P .

Kaikenlaista erilaista

4. kesäkuuta 2010, kello 20.06 - Anni-Helena Leppälä

Touhukas viikko taas takana ja kaikenlaista tuli tehtyä. Viimeisimmäksi maalasin mustalla autosprayllä yhdet kengät lapsen kevätjuhlia varten (joissakin tilaisuuksissa maiharit eivät ole aivan se ykkösjuttu). En ikävä kyllä muistanut ottaa kuvia, mutta jos teen vielä yhdet pinkitkin, niin kuvailen sitten. Sinänsähän tämä ei ole uutta, sillä isäni joskus muinoin käytti tussia saadakseen kultaiset napit mustiksi…

(lisää…)

Paidalle uusi elämä

30. toukokuuta 2010, kello 00.05 - Anni-Helena Leppälä

Kaivoin kaapista joitakin vuosia sitten ostetun, mutta käyttämättömän paidan. En ole pitänyt sen hihoista, jotka ovat liian lyhyet lyhyiksi ja liian pitkät hihattomaksi. Olen muutaman viikon jo haaveillut, että tekisin asialle jotain, sillä paidan kuvana on yksi lempihahmoistani.

Mitäpä siis tarvittiin tähän modifiointiin? Ratkoja, ompelukone, mustaa kangasta ja sukanvarret. Harrastan lähinnä ylipolven sukkia, joiden varret otan aina talteen, kun sukka muuten on elämänsä elänyt, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sukat päätyivät hihoiksi.

Aluksi siis purin vanhat hihat pois, sitten sukelsin mustan kankaan laatikkooni, josta löytyikin sopivaa mustaa trikoota (jopa niin paljon, että siitä voisi tehdä jotain). Otin mallia irrotetuista hihoista ja leikkasin niitä mukaillen isommat hihakappaleet. Päärmäsin hihansuut ja ompelin sivusaumat kiinni. Sitten kiinnitin sukanvarret hihansuihin, hieman sen päärmäyksen alle, koska näin se näyttää päällä siten paljon paremmalta. Lopulta istutin hihat kiinni takaisin paitaan. Täytynee todeta, että olen lopputulokseen todella tyytyväinen.

Hetken mietin kaksien erilaisten sukanvarsien kanssa. Toisena vaihtoehtona olivat mustat sukat, joissa oli valkoisia tähtiä. Olen kuitenkin sangen tyytyväinen, että valitsin nuo kuvissa olevat varret, sillä olin nähnyt valmiin kuvan päässäni juuri niistä ja vielä pidemmän aikaa. Yksinkertaisesti – visioita kannattaa seurata ja noudattaa. Viime hetken vänkäily saattaa sysätä vaatteet takaisin käyttämättömien listalle.

Tarinan opetus? Säilytä kankaat värijärjestyksessä, älä heitä hyviä varsia pois ja hyvin voi ostaa vaatteen, joka innostaa, muttei ole sopiva. Esimerkiksi tälle muunnokselle ei tullut erityisemmin ylimääräistä hintaa. Ja mikä parasta, toista samanmoista Jack-paitaa tuskin tulee heti vastaan.

Sisusten paikka on sisäpuolella

26. toukokuuta 2010, kello 22.05 - Anni-Helena Leppälä

Siivosin sitten työhuoneeni, sieltä löytyi röykkiöiden alta mielenkiintoisia asioita: muutama läppäri, hienoja bändijulisteita, lisää kahvipusseja, korjausta odottavia vaatteita… Lähes tulkoon kaikkea. Löysin muun muassa oman lempihameeni. Se ettei muista koko hameen olemassaoloa, ei tee hameesta yhtään vähemmän lempiä. Vetoketju siihen täytyy tosin vaihtaa.

Kun huone oli siisti, kävin käsiksi kasaan, jossa oli korjauskelvottomia vaatteita ja poistelin niistä napit, taskut, narut ja vetoketjut – niitähän saattaa tarvita ihan koska vain. Sitten hain vintiltä keinun pehmusteet ja aloin pähkäillä mitä niiden kanssa tehdä.

(lisää…)

Kansan Uutiset Oy | Sähköposti: ku@kansanuutiset.fi | Puhelin (09) 759 601 | Fax (09) 7596 0319