Illan ratoksi, seinään ilmestyi reikä.

Lapsi lähti lomailemaan ja päässä syttyi ajatus,  josko hänen oveensa jotain maalailisi sillä välin – ikään kuin yllätykseksi. Olisihan se toki ollut aivan liian helppoa lähteä tuollaista toteuttamaan, joten päätettiin sitten vaihtaa huoneen ovi ja siirtää sitä samalla hieman. Niinpä sunnuntai-illan ratoksi pöllysi sahanpuru ja kaikki muukin mahdollinen, kun oviaukkoa laajennettiin seinää sahaamalla.

Edellisen oven kanssa oli hieman ongelmia, joten kyse ei ollut aivan järjettömästä päähänpistosta. Oven kiinni laittaminen oli hieman työlästä ovenkarmien kieroutumien vuoksi. Lisäksi ovi aukesi väärään suuntaan.

Kynnyskysymyksiä.

Puutavara teki maisemasta huomattavasti siistimmän.

Lapsen huoneen yksi seinä on alistettu leppäkertuille, toinen merelle. Yhteisprojektina toteutettu tuokin.

Näin sai leppäkerttu siipeensä.

Siipeensä saanut leppiskään, ei enää näytä niin pahalta.

Siinä se nyt on. Hienosäätöä vailla, mutta paikoillaan.

Jotta edellinen ovi saatiin edes paikaltaan irti, piti repiä kaikki sitä ympäröivät listat irti. Tämän toimenpiteen jälkeen takaisin kääntyminen alkoi olla aika turhaa, joten hankintalistalle päätyi puutavaraa ja uusi ovi karmeineen.

Tukirakenteita paikannettiin jonkinlaisen mittarin avulla. Rakenteista päätellen, ovea on siirrelty joskus muulloinkin. Yhtään alkuperäistä tukilautaa ei onneksi tarvinnut tällä erää sahailla poikki, mutta kynnyksen sisältä/vierestä löytyi mielenkiintoinen viritelmä laudoista, nauloista ja tiivisteestä. Lisäksi mukana oli yksi kortti vuodelta 1987, siinä oli ratsastajapatsas, kyllä tarkkaa saa olla siitä millaisia vihjeitä itsestään jälkipolville jättää.

Parhaitenhan tuon työn edistymistä voi tarkistella noiden kuvien kautta. Kuten huomata saattaa, reiät umpeutuvat ihan säällisesti. Huomata voi myös, että lapsen huoneen leppäkerttumetsän yksi leppäkerttu saa vähän siipeensä, mutta kaiketikin se on siedettävissä.

Tämän hetkinen tilanne on se, että täysin puuttuvana on kynnys, joka todennäköisesti puuhastellaan torstaina ja loppu onkin hienosäätöä. Karmit ehkä kaipaavat maalia ja akryylimassaa saattaa mennä vähän sinne ja tänne, mutta suurin työ sentään on takana. En suosittele moista urakkaa kenellekään ihan vain iltapuuhasteluksi, vaikka hyvältähän se uusi ovi näyttää ja tuntuu, parasta kuitenkin on se, että se myös toimii.

Tämän tyyppisten asioiden kanssa työskennellessä ehdoton vahvuuteni on painavien esineiden ja asioiden kantaminen edestakaisin.(Se taitaa olla myös hauskinta, sillä kantelin muutama kesä sitten liuskekiviä pitkin pihaa lähestulkoon huvikseni. )

Kamalinta mitä ikinä tiedän ovat naulapyssyt. Minä todella pelkään niitä, tiedän toki niiden toimintaperiaatteen ja tilanteet joissa niiden ei pitäisi ampua, mutta ei se pelkoa mihinkään vie. Viime kesänä työhuonetta paneloidessa otin huomattavasti mieluummin tehtäväkseni pyörösahan käytön kuin paneelien seinään ampumisen. Ja se viime kesän ase oli sentään vielä ihan inhimillinen mitoiltaan.  Tämä ase, jolla ammuttiin tukilautoja ja muita kakkosnelosia paikoilleen, oli kammottavan kokoinen ja piti niin pahaa ääntä, että jo sen vuoksi juoksi mielellään karkuun. Niinpä kieltäydyin tiukan päättäväisesti auttamasta missään, jossa tuo ase oli lähellä. Konttailin myös karkuun aina kuin koko laitteeseen koskettiin.  Onhan se nyt selvää, että sieltä tulee iso naula koska tahansa ja lentää suoraan sydämeen tai sitten polvilumpioon tai kaikkiin valtimoihin yhtä aikaa!

—-

Vanhoja vielä kaivellakseni, polyuretaanihame todellakin oli sateisten festareiden pelastus. Hyvin hylki vettä, kai se on pakko tehdä samasta materiaalista vielä takkikin. Ja kahvipussisadetakin kanssa olen päätynyt siihen, että se täytyy saumata kuumaliimalla. Nyt pitäisi vielä keksiä mistä hankkisin tarpeeksi laadukkaan, mutta suhteellisen edukkaan liimapyssyn, kenelläkään ideoita? Takin tahtoisin mukaan ainakin heinäkuun lopun festareille, jotta käteni eivät enää muuttuisi sinisiksi. Parastahan kertakäyttöisissä sadetekeissa on se, ettei niitä ole tehty kenenkään kokoisiksi. Kohdallani ne yleensä ylettyvät parhaassa tapauksessa polviin ja hihat ovat aina lyhyitä, muuten takin sisään mahtuisi kaveritkin. Niinpä nilkkapituinen ja pitkähihainen takki on todella tervetullut lisä tähänkin elämään. Jos ei sopivaa kuumaliimaa tule suhteellisen pian vastaan, niin kävelen vain ostamaan lisää polyuretaania ja ihastutan ihmisiä hirveen söpöllä ja värikkäällä (mustalla) takilla.