Keskiviikkona 16.5.2012

Ryystökelejä

30. joulukuuta 2011, kello 22.54 - Anni-Helena Leppälä

Joulu meni. Ja terveys myös. Tapaninpäivästä saakka olen saanut ilokseni maata sängyssä ja katsella totaalisen omituisia unia. Eilen oli ensimmäisen kerran, niin paljon voimia, että jaksoin tarttua kirjaan. Tänään vaikuttaa pahasti siltä, että Daniel osoittautuu enkeliksi, toivottavasti edes langenneeksi sellaiseksi. Jätän nimisaarnan väliin olkaa huoleti.

Sain lahjakortin Tikataan ja kauheasti tekisi mieli sinnekin mennä, mutta toistaiseksi liikkuminen ja hengittäminen ei vielä sovi yhteen. Viime yönä koin kyllä aivan huippuhetkiä. Heräsin siihen, että päästäni kuului omituisia rasahduksia ja poksumista. Yritin unissani siirtää tukkaa pois naamalta, kun näin kiiltomatoarmadan lähestyvän kasvojani. Koitin huitoa niitä poiskin, mutta niiden vauhti vain kasvoi. Joidenkin epätoivoisten minuuttien jälkeen lopulta tajusin, että kynsissäni on pimeässä hohtavia tarroja. Että ei sitten ollutkaan kiiltomatoja, joka toki näin jälkeenpäin harmittaa kovasti.

Tällaista voisi kokeilla ihan täältä sängystä käsinkin, muovinauhat ovat laatikossa odottamassa, mutta vielä pitäisi koittaa ihan oikeasti tajuta, miten tuo ensimmäinen solmu syntyy.

Viime vuoden lopulla järkytyin, kun huomasin kuinka harva ystävistäni on oikeasti lukenut Oscar Wildea. Luulin sen kuuluvan yleissivistykseen, mutta ei se kaiketi sitten kuulunutkaan. Itse olen kyseiseen kirjailijaan retkahtanut teini-iässä ja aloittanut hotkimisen 17vuotiaana. Kiristin siis vuosi sitten ystäviltäni lupauksia, että tämän vuoden aikana Wildea on luettava, edes vähän. Lopputuloksena kuuluaisimmat ystäväni koettavat tankata Dorian Grayn muotokuvaa vuorokaudessa tai anelevat lisäaikaa, muutama on tainnut vaihtaa puhelinnumeroa? Jalomielisyyteni puuskassa (kyllä se ohi menee) tarjoan kevyttä ratkaisua (en elokuvia) pikaisesti Wilden maailmaan pääseen tästä. Kokeilkaa edes, tiedä vaikka natsaisi. Ei tarvitse opetella sitaatteja ulkoa, eikä käydä Suuria Kirjallisia Keskusteluja, mutta ne tarinat – ne ovat niin meitä ihmisiä, ennen ja nyt.

Hyvää ja terveempää Uutta Vuotta kaikille.

“Aina kun kannibaalit ovat nälkäänkuolemisen partaalla Taivas äärettömässä armollisuudessaan antaa heille kiltin, pullean lähetyssaarnaajan.” -Oscar Wilde

Joulujorinat

24. joulukuuta 2011, kello 1.53 - Anni-Helena Leppälä

Se muuttui aatoksi sitten, kaikki alkaa olla valmista ja vuoden stressaavin vuorokausi paketissa, kuten lahjatkin – viimeiset sain valmiiksi tunti sitten. Joulukuu onkin kulunut pitkälti kirjavinkkien jakamisessa ja lahjojen viimeistelyssä. Ensi viikolla saa jatkaa  aivan uusilla urilla.

Kuvittelisin tekeväni välipäivinä putkikassin salikamppeille ja jakavani tämän proketin teidän kanssanne kuvitettuna. Kyllä kamera on edelleen tallessa.

Kassin sisäkankaana ajattelin käyttää vanhaa vahakangaspöytäliinaa. Siinähän on toisella puolen sangen miellyttävä pinta ja samalla se estää kosteuden siirtymisen, suuntaan jos toiseenkin. Ei liene kovin järkevää jättää hikisiä kampeita moisen sisään, jos nyt sitten minkään muunkaan kassin. Takin tekeminenkin lienee ajankohtaista, uhkailevat että tulee talvi – voisi olla aiheellista koittaa vääntäytyä alennusmyynteihin villakangasta metsästämään.

Vaan nyt oli tarkoitus vain toivotella kaikille erityisen rentouttavaa ja rauhallista joulua. Uusin voimin ja kuvin ensi viikolla.

Hukassa on hyvä olla

11. joulukuuta 2011, kello 19.33 - Anni-Helena Leppälä

Arh, löysin vihdoin kamerani, joka ehti olla reilun kuukauden hukassa. Ette ikuna arvaa, missä se luurasi. Laukussa. Juu-u, ihan totta. Siinä laukussa, jota käytin reilu kuukausi sitten, se on se sama laukku, josta löytyy edelleen Nummen ja Sauna Open Airin -ohjelmat. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka tarvitsee. Tämän löytämisen riemun keskellä tietysti sitten pesin kuulokkeet pesukoneessa, puhdasta tuli – ei löydy vaikkua. Kameran löytyminen puolestaan kuvittaa elämäänne lähitulevaisuudessa, kun voin näpsiä kuvia omituisuuksista.

Tekee kauhiasti mieli hupparia. Esim. tämmönen vois olla kiva. Jos vaikka joulun jälestä olis aikaa väännellä. Toisaalta talvitakkikin pitäisi silloin saada aikaiseksi. Nykyinen takki alkaa olla, niin heikossa kunnossa, että täytyy toivoa etteivät ilmat tästä kylmene.

Onko joku kokeillut neulomista aikestai isoilla puikoilla? Niinkuin tällaisilla, vaikuttaa hieman haastavalta, eikä erityisen hauskalta, mutta voisihan tuota kokeilla. Voiskohan ajatella, että joulukuusen rungoista veistäisi itse tuollaiset? Yritin tuossa vähän hahmottaa sitäkin, että kuinka pieniä nuo ihmiset oikeasti ovat, että mikä tuo puikkojen koko todellisuudessa on. Kaiketikin ne ovat varsin suuret joka tapauksessa. Ikuisesti jaksaa ihmettyy sekin, miksi ne tuolla lätäkön toisella puolen neulovat, niin kamalan hankalalla tavalla, tuleeko siitä onnelliseksi?

Alkuviikosta lankametsään, ehkä viikon aikana saatta vaihteeksi kuviakin.

Nyrjähdyksiä, lipsumista ja jauhotettuja housuja

7. joulukuuta 2011, kello 16.09 - Anni-Helena Leppälä

Piti viikonloppuna kirjoitella, mutta ei se sitten jotenkin lähtenyt teksti kulkemaan. Olisi aivan hirmuisesti hyviä selityksiä, mutta näin hyviä selityksiä ei kannata tuhlata. Säästelen niitä johonkin tiukempaan paikkaan.

Onnellinen saapi olla siitä, että itsenäisyyspäivän pipariurakka on taas tältä vuoden suoritettuna. Pipariväsymyksellä varmaan saa anteeksi senkin, että vuoden kohokohta jäi katsomatta, en yhtään tiedä kuka on kätellyt ketäkin ja miksi. Sen sijaan teidän, että lähisuvun apu piparoimisessa leikkaa kaksi tuntia työaikaa pois. Taikinoiden, kaulinten ja uunin kanssa hikoiltiin vain viisi tuntia.

Iskin taikinoihin(kin) tänä vuonna voita margariinien sijaan ja kyllä se teki massasta huomattavasti helpommin käsiteltävää. Kakkusistakin tuli ilahduttavan rapeita. Voi tietysti tekee taikinasta myös jokseenkin kovempaa, mutta jos ei voimasta ole pulaa niin… Minua tosin kiellettiin rikkomasta keittiönpöytää. Ihan niinkuin muka joskus teksin mitään semmoista. Ei ole vikani, jos esineet joskus vähän menevät rikki, kun työstän asiota poliisiotteella.

Aina välillä koitan pohtia millaisia määriä pipareita ihmiset normaalisti tekevät kerrallaan, muttei pohde ole tuottanut tulosta. Meiltä ei ainakaan lopu kesken. Ja olisihan se kammoittavan tylsää tehdä vain yhdenlaisesta taikinasta… Illalla olin niin mukasti jauhossa, että housut pölähtivät joka liikkeellä, hiukset olivat lähes harmaat ja pestyistä käsistä jäi valkoisia jälkiä kaikkialle. Mutta onpahan tehtynä.

Lunta ja vähän viileämpää ilmaakin tarjoillaan taas ja heti tuli sellainen neulontaolo. Täytynee käydä ensi viikolla keikkaamassa lankaa ja antaa puikkojen kilkahdella iltojen pimeydessä. Tosin kohta on jo talvipäivänseisauskin ja valo alkaa väkisin tunkemaan takaisin. Ajatella, ehkä enää kolmisen kuukautta kynttiläaikaa, täytynee aloittaa tehopolttaminen piakkoin.

Oli tarkoitus ratkuttaa, niistä kirjasarjojen kakkososista. Luen vuosittain valtavat määrät nuortenkirjoja tai vähemmän nätisti sanottuna teinisarjoja, ja niin niiden kaavat ovat käyneet harmillisen tutuiksi. Tietysti täytyy todeta, että ilahduttavia poikkeuksiakin on. Sellaisina monin tavoin hyvinä sarjoina toimivat muun muassa Maggie Stiefvaterin ihmissusisaaga ja ehkäpä Rachel Cainen The Morganville Vampires -sarja…

Mutta siis tytöille suunnattu fantasia, tottakai sinne tarvitaan vähän romantiikkaakin sekaan, joskus vähän suurempikin luraus ja juuri sen ympärillehän tarinat pitkälti rakentuvat, eikä minulla oli sinällään mitään moista vastaan. Mutta.

Ensimmäisessä osassa kaikinpuolin täydelliseksi pariksi osoittautuneet päähenkilöt ovat päätyneet yhteen suunnattomien vaikeuksien kautta. Yksi syy vaikeuksille on totta kai, että he ovat eri lajia: enkeli, keiju, vampyyri, ihmissusi, haamu, jonkin muu henkimaailman olento (valitse mieleisesi). Eikä sillä ihmiselläkään helppoa ole. Vanhemmat ovat kuolleet tai eronneet, älyä riittää, mutta ystäviä ei oikein ole, mutta eipä hätään onhan hän sentään aivan tolkuttoman kaunis! Ja ikäänkuin bonarina, ihmisella usein on vieläpä jokin hauska kyky, kuten tulevaisuuteen näkeminen, ajatusten lukeminen tai sitten ne ovat vain hyviä tappamaan enkeleitä.

Ehkäpä niissä ensimmäisissäkin osissa on jotain ärsyttävää…

Mutta se toisten osien ihanuus. Tämä täydellinen pari erotetaan ja sekaan isketään vielä yksi olento lisää. Ja sitten kärvistellään, koko kirjan pääasiallisen ytimen perustuessa siihen, että mites me nyt saataskaan nää taas takasin yhteen? Huh,huh, tässäpä meillä onkin suunnaton ongelma! Ja viimeisillä sivuilla voidaan yllättyä kaikki yhteen ääneen, kun Edward ja Bella, Willow ja Alex, Patch ja Nora, Ever ja Damen, Se ja Se Toinen saavat toisensa (taas kerran). Kolmannessa osassa, sitten voidaan taas vähän pureutua tarinaankin, onhan ne pahimmat esteet ylitetty. Vai onko? Hitsikkä, ihan kamalaa epävarmuutta ja arpomista edessä.

Ja kyllä tässä nitisen ja silti ihan taatusti jatkan noidenkin kirjojen/sarjojen lukemista. Ihan vaan sitä kyselen, että onko pakko kirjoittaa, niitä kirjoja samaan muottiin? Tai jos vaikka yllätettäs sitten viimesillä sivuilla, ähäskutti – ei ne nyt palaakaan yhteen ja seuraavassa osassa grillataan hylkiöt! Ehkä se on vain liikaa vaadittu. Vaikenen ja menen lukemaan jotain ärsyttävää.

 

Sokerivettä ja joulutouhotusta

30. marraskuuta 2011, kello 20.22 - Anni-Helena Leppälä

Olen onnistunut jemmaamaan kamerani jonnekin, missä se on varmasti suojassa kaikelta pahalta. Pienenä harmina tuntuu olevan se, etten saa kuvattua ihmeitä, joita tulee väänneltyä. Tosin ihmeet ovat jääneet vähän väliin kaiken muun kiireen keskellä. Lähinnä olen harrastanut joulukakkujen ja -laatikoiden tekoa. Ajattelin olla trendikäs ja unohdin jouluruuista kaiken terveyteen liittyvän. Olen siis lotrannut useiden sielujen kyllyydestä kermalla ja voilla. Kuivakakut muuten ainakin kannattaa tehdä ajoissa ja laittaa pakkaseen, niiden maku tulee herkullisimmin esiin sulamisen jälkeen. Kannattaa ainakin kokeilla.

Itsenäisyyspäivän tappavaan pipariurakkaan on tänä vuonna päätetty tarttua lähes koko lähisuvun voimin, mikä tuntuu aika inhimilliseltä. Voi olla ettei tänä vuonna sitten mene tuo itsenäisyysilta henkeä haukkoen ja reisiä hieroen, ehkäpä jaksaa jopa katsella kynttilöitä.

Hieman olen lukemistakin harrastanut (mutta korkeintaan kaksi kirjaa päivässä, ei pidä yltiöpäinen olla). Se David -kirja kertoi keijuista. Keijut taas ovat kasveja ja niin edelleen. Vaan kirjassa kerrottiin, että kasvit pitävät kovasti sokerista. Niinpä näppärästi annoin muutama ilta sitten kaikille kotikasveilleni sokerivettä ja ne alkoivat kasvaa aivan huimasti. Voikohan kasveille tulla diabetes? Pitäs varmaan järjestellä, jotain verrokkiryhmiä.

Kirjoista enemmän viikonloppuna, kunhan saan pääni pungerrettua asentoon, jossa kykenen pohtimaan korrekstisti, miksi kirjasarjojen toiset osat ovat usein liian ennelta arvattavia, tai miksi yleensä kirjat ovat nykyisin, niin usein sarjoja.

Onko joku muu kokenut tuon ulkona oleilevan ilmantilan vaikuttavan neulontaintoon? Kaksi edellistä talvea olen kutonut aivan järkyttävissä määrin ja nyt ei tee yhtään mieli tarttua puikkoihin, vaikka ideoitakin olisi. Ehkäpä alkaisi innostaa, jos olisi niin kylmä, että tarvisi jotain lämmikettä. Täytyy koittaa ryhtiliikettä, tai ainakin lankaliikettä. Hoh. (Menenpä nurkkaan nauramaan omille jutuilleni.)

Nimiä ja talvitakkiunelmia

15. marraskuuta 2011, kello 19.30 - Anni-Helena Leppälä

Vähitellen alkaa vaikuttamaan siltä, että talvi saattaa sittenkin saapua. Ikävä tai mukava kyllä, tämä on taas se talvi, kun täytyy valmistaa uusi takki. Kaksi vuotta tuntuu olevan villakankaan aktiivikäyttöikä, sen jälkeen alkavat loimet tunkemaan ulos ja niiden mukana myös lämpö.

Epäilen, että tekisin tällä erää hieman pidemmän takin, sellaisen joka yltäisi vaikkapa reisiin saakka. En tiedä onko se tyylillisesti sen kummempaa, mutta voisi se ainakin hieman vähentää takamukseni ikuista pakastumistilaa. Mustaa villakangasta ajattelin ja ehkä jotain pinkkiä kuviota sekaan. Kuulostaa uskomattomalta ja tuoreelta, eikös?

Ja sitten vähän nitinää kirjoista. Rakastan lukea erilaisia ulkopuolisuuden kuvauksia, kai niihin on vain helpompi samaistua kuin moniin muihin juttuihin. Tällaisissa teoksissa kuitekin on usein pääosassa joku paha poika, joka ei sitten olekaan niin paha, mutta on kuitenkin. Ja mikä on pahan, karskin, synkän tai muuten vain emotionaalisesti pahoinpidellyn pojan nimi?

Damon, Damen, Damien, Dimon… Valitkaa itse. Eikä yhtään häiritse päätäni tämä varsin näkymätön alleviivaus, että tässä näitä demonipoikia nyt sitten on, ai että ovatkin pahoja. Ei sinänsä kyllä yksi Damon pääsee suosikkihahmojeni listalle, mutta silti onko pakko? Tämän vuoksi ei tainnut olla suurikaan ihme, kuinka syvää sympatiaa koin Raphael-nimisen pahanpojan kohdalla. Toisaalta olisiko yhtä alleviivaa käyttää enkelinimiä ja pitäisikö päätellä kirjailijan olevan ylimielinen?

Aloinkin juuri pohtimaan, mikä nimi olisi tarpeeksi neutraali käytettäväksi puolipahoillepojille. Ne enkelithän ovat ryöstäneet julmetun määrän nimiä. Mutta ehkä nimet Ken, Alan ja Percy voisivat olla lähellä sitä, tosin en tiedä haluaisinko lukea tarinaa tuon nimisistä tyypeistä…

Ehkä on parasta vain sukeltaa tuonne kirjaan, jossa pahis on David. Niinpä, sitä minäkin kysyin.

Missä Goljat luuraa?

Aihepiirin laajennusta

10. marraskuuta 2011, kello 18.55 - Anni-Helena Leppälä

Hipsistä, tuli tarve laajentaa tämän blogin sisältöä, johtuen pääosin oman pääni sisällöstä. Kuten vähemmän terävätkin varmaan ovat ehtineen huomata erilaiset käsityöt eivät ole suurin rakkauteni, vaikkakin tärkeä osa olemistani. Suurimman rakkauden titteli kuuluu aika yksiselitteisesti kirjoille. Käsitöiden tekoon taukoja tuovat nimen omaan erilaiset tekstien ahmimiskohtaukset ja esimerkiksi tuon eteisen maalamisen jälkeen suurinta roolia tässä elämässä ovat taas näytelleet kirjat.

En kuitenkaan aio kirjoittaa tänne kirja-arvoita, jätän sen tyyppisen tekstini edelleen ihan lehteen kirjoittamiseen. Keskityn siis pääosin erilaisiin lieveilmiöihin, ärsykkeisiin, ihaniin kokemuskiin ja taivasteluun.

Käyköön tämä alustukseksi tulevalle. Aloittelenkin siis tämän päivän lempiällistelystäni, nimittäin kirjatrailereista. Moniko tiesi moisia olevan? Itse eksyin syvällä niiden maailmaan, kun malttamattomuuteni kirjojen suhteen nousi siihen pisteeseen, etten todellakaan jaksa odottaa suomennoksia – etenkin kun niitä ei edes välttämättä tule.  Ilman sen kummepaa löpinää, tässä, tässä ja tässä muutama esimerkki. Lähinnä olen miettinyt kuka näitä oikeasti katselee? Siis minä tottakai tämän uuden hämmennykseni keskellä, mutta tuolla oikeassa elämässä, kuka? Ja monenko ostopäätökseen oikeasti vaikuttaa jokin tällainen traileri? “Hienosti pölisee sulat, pakko saada.” “Siinä ulvoo susi, mä oon aina halunnu ulvovan kirjan.” “Onpas tässä kirjassa hyvännäköinen sankari, on kyllä pakko lukee.” Kyllä tällaiset ajatukset varmasti ajavat ihmisiä kirjakauppojen tai ainakin verkkokirjakauppojen liepeille… Eikä se vielä mitään, että joku näitä katselee, mutta kuka tekee kirjatrailereita? Kustantamot mahdollisesti tai ehkä kirjailijan lähipiiri. Jotenkin on vain vaikea kuvitella, että kirjan luettuaan tulisi sellainen olo, että tästä mää haluun tehdä trailerin – siinä ois niinku metsää ja outoa musiikkia ja sitten vesiputous ja joo vielä joku elukka – toi kirja kertoo hanhista, niin määpä pistän siihen jonkun linnun. Hanhen vaikka. Ehkä tämä vain on jotain, mikä täytyy ymmärtää näin e-kirjojen aikakaudella luonnolliseksi jatkumoksi, mutta minun aivooni ei vain uppoa. Lienee kuitenkin huomautettava, että kirjojen kansista nautin usein suurestikin – ehkä olen vain ajastani jälkeen jäänyt.

Nitisisin pidempäänkin, mutta tuolla on muutama kirja odottamassa ja neuloakin pitäisi – saapa nähdä kumpi vie tänä iltana voiton.

Aasi takaapäin

24. lokakuuta 2011, kello 15.08 - Anni-Helena Leppälä

Kukat vielä näkyvillä.

Ja vielä vähän pilkistää, huomaa lattia.

Eteisprojekti on saatettu loppuun, viikon se otti, mutta olen lopputulokseen jokseenkin tyytyväinen. Koska minulle on jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämää tehty selväksi, etten osaa piirtää/maalata/hahmotella tahi paljon muutakaan, niin turhia paineitakaan ei synny. Lapsena vietin kesiä taideleireillä, ihan omasta tahdostani ja kuuntelin todella rakentavaa kritiikkiä. Yleensä käskettiin piirtämään tai maalaamaan sitä mitä näkee, mutta useimmiten näin väärin. Kolmantena kesänä tielle osui ensimmäinen onnistumisen kokemus. Ohjaaja kehui, että takaa kuvattu aasi oli aivan mallinsa näköinen. Voittokulku jatkui seuraavana kesänä, kun onnistuin piirtämään Leenan hiukset tyydyttävästi. Siitä olisi saattanut käynnistyä urani, mutta se oli viimeinen taideleirini.

Istuskelin siis eteisessä ja pohdin millaisia minun auringonkukkani olisivat, sillä näillä taidoilla niiden ei edes tarvitse lähennellä totuutta. Niinpä maalasin kukkia, joista itselleni tuli aurinko mieleen. Kuvioiden maalaaminen vapaalla kädellä seinään on jotenkin hirmuisen vapauttavaa. Luultavasti se on sukua lapsen halulle sotkea seinät, tai sille että sotkeminen on kiellettyä. Kokeilkaapa joskus, taitoa tai ei, se tuntuu mukavalle.

Maalasin eteisen takaseinään kukkia siten, että jokaisen hyllyn välistä pilkottaisi yksi aurinko – sinänsä turhaa koska yleensä hyllyt ovat niin täynnä, että niiltä pilkottaa ainoastaan ryönää, roinaa ja roskia. Vaan ajatus on tärkein. Samalla logiikalla lattianrajasta löytyy nurmikkoa.

Kuten aiemmin tuli todettua valkoisen pohjamaalin lisäksi käytin ainoastaan kaapeista löytyviä maaleja ja sainkin viettää monia viehättäviä hetkiä yrittäessäni tuottaa mieleni mukaisia värejä. Lopputuloksena kaikki sekoitetut värit ovat hyvin maanläheisiä, joka osaltaan tasapainottaa turkoosin kirkkautta.

Lopuksi maalasin vielä lattian ja yhtenäistämisen vuoksi siihenkin muutaman hassun kukan. Ajatus oli, että kauneutta rakastava lapsi ei ehkä syltsäisi kaikkia vaatteitaan aina keskelle lattiaa, jos lattia miellyttäisi hänen silmäänsä. Tavallaan se toimiikin. Viikonlopun ajan lapsi on kuoriutunut eteisessä punaisen maton puolelle. Että ihan win-win-tilanne.

Eteisen valmistuttua nyt olisi siis mahdollisuus syöksyä uusia projekteja ja haasteita kohden. Taitaa kuitenkin olla tumppuaika käsillä (hahahahahhaaaaa), joten muutaman illan saatan viettää erilaisten käsineviritelmien parissa.

Raitoja tukassa, käsivarsissa ja rannekkeissa

17. lokakuuta 2011, kello 12.05 - Anni-Helena Leppälä

Alussa oli puput ja alaston nurkka.

Valkoinen avartaa ja on tylsä. Pohjamaalaus kannattaa siltikin.

Illan tullen sanoin hän, nyt minä lähden tästä pelistä pois.

Urhoollisesti jatkoin maalausurakkaani iltamyöhään. Kun vihdoin yön pimeydessä raahauduin eteisestä pois huomasin, että valkoisen lisäksi tukassani oli myös turkooseja raitoja. Lisäksi samoja raitoja oli luonnollisesti ympäri käsivarsia ja kasvoja ja maalaushaalaritkin saivat taas tuoretta lisäväriä. Katkerinta on aina, kun rannekkeet saavat ylimääräistä väriä. Lohdukkeena toki toimii, että maalitkin lähtevät ja haalistuvat niistä muutamassa vuodessa, mutta toisaalta heikkokuntoiset rannekkeetkin kestävät vain nelisen vuotta ranteessa paremmat kuudesta kahdeksaan vuotta.

Mutta illalla eteinen oli siis saanut aivan uutta turkoosia sävyä yhden nurkallisen verran. Harrastin vain sutimaalausta, kun meni siihen telaan niin hermot jo valkoisilla kierroksilla. Tänään illalla olisi tarkoitus alkaa hahmotella sinne auringonkukkia tai muuta vastaavaa ja sekoitella sopivia värejä. Eteisen värityshän syntyy pääasiallisesti sen mukaan, mitä maaleja kaapeista löytyy.

Tuota meidän eteistilaa katsoessa tulee tosiinaan mieleen, että ei se nyt ihan normi taida olla, mutta miettikääpä miltää tuntuu palata kylmästä ja katkerasta maailmasta satueteisen kautta kotiin?

Alkujaan tuo nurkkaus jäi ilman maalia siitä syystä, että sen oli tarkoitus jäädä pupuverhon taakse, mutta varsin pian tuli huomattua, että lisätila on aina lisätilaa. Seinien puput ovat syntyneet kyseisen verhon innoittamina. Ja verhon taas olen käsittääkseni saanut tädiltäni hyvin varhaisessa elämäni vaiheessa.

Arvoitus sunnuntain kuluksi

16. lokakuuta 2011, kello 16.06 - Anni-Helena Leppälä

Mikä on musta, siinä on valkoisia raitoja ja haisee pahalle? Ennen kuin vastailette, niin miettikääpä hetki, haluatteko todella tietää?

Minäpä se tokikin olen. Aloitin tuon eteisen maalausurakkaa, nyt siellä on ensimmäinen kerros valkoista maalia – kuten myös minussa. Maalaaminen on ihan hauskaa puuhaa, mutta onhan se yllättävän rakasta, ainakin jos käyttää telaa, joka imee vähän turhankin paljon maalia. Otin kuviakin, mutta laitan niitä ilmoille vasta huomenissa, kun saan tuon vielä vähän pidemmälle. Sen verran syntyi lämpöenergiaakin, että eteisen ikkunat menivät huuruun. Hauksinta tietysti on aina katon maalaaminen, siinä saa niin luontevan asennon ja turvallisuuden tunteen. (Mää käytin äiti keittiötikkaita, enkä pyörivää työtuolia)

Lapsi kävi välillä varmistamassa, etteivät puput vain ole lähdössä mihinkään ja lupasin vain laajentaa eteisemme kirjoa. Että hirveen aikuismaista ja kypsää jälkeä taas luvassa. Mutta ei mustaa eikä pinkkiä, sinänsä sokeeraavaa.

Haistaanpas huomenna lisää.

Kansan Uutiset Oy | Sähköposti: ku@kansanuutiset.fi | Puhelin (09) 759 601 | Fax (09) 7596 0319