Olemme jo viikonpäivät eläneet sitä vuodenaikaa, jolloin ”venäläiset vyöryvät Suomeen”. Uuden vuoden ja loppiaisen välimaastossa meille on ”rynninyt” 300 000 – 350 000 venäläisturistia. Ainakin päivälehtien uutisoinnin mukaan.

Vyöryminen ja rynniminen ovat komeita ja kuvaavia verbejä, mahtavia kielikukkasia äitiemme kielessä. Ne kuvaavat myös suhdettamme venäläisiin, joka on monelle yhä se ”perivihollinen” ja ”ryssä, vaikka voissa paistaisi”. Ajatelkaapa miltä venäläismassojen vyöryminen, silmät kiihkossa rynnivien turistilaumojen ilmaantuminen itärajalle, saati ostoskeskuksiin tuo minulle mieleen? No, perivihollisen jatkosodan loppuvaiheessa järjestämän teräsmyrskyn ja suomalaissotilaiden urhean puolustus-perääntymistaistelun eli Kannaksen läpijuoksun tietysti.

Olen asunut elämästäni miltei 20 vuotta Pohjanmaalla, sittemmin itänaapurissa ja Helsingissä – ja nyt kohta parikymmentä vuotta Pohjois-Karjalassa. Vaikka Neuvostoliitto on hajonnut ja Venäjä on taas pelkkä kapitalistinen Venäjä, on outoa, että ryssittelyä löytyy tänä päivänä itärajalta huomattavasti enemmän kuin muualta Suomesta. Tämä on tosin vain Öisinajattelijan arkikokemus enkä tiedä mikä on tilanne ihan rajan pinnassa eli Tohmajärvellä. Sehän on tätä nykyä suhteellisen laskennan mukaan Suomen venäläisin kaupunki. Venäjää puhuvia on jo 5 % tohmajärviläisistä. (Olen kuullut myös huhuja, että Tohmajärvellä oltaisiin erityisen suvaitsevaisia ja jopa veljeiltäisiin veli-venäläisen kanssa?!)

Syitä ennakkoluuloihin on monia ja Karjalassa ne ovat usein perusteltujakin niin sanotussa miesmuistissa. Karjalaiset ovat katkerasti kokeneet alueen ylikävelyn, valloitukset ja evakkomatkat. Ruotsin valtaan miesmuisti ei enää oikein yllä, mutta erityisesti Neuvostoliitto elää ja porskuttaa (viha)kansanperinteessä.

Raha ratkaisee ryssittelyssä ja rasismissakin

Vielä parikymmentä vuotta sitten – kun Neuvostoliitto hajosi 1991 – venäläisturisti oli vähemmän toivottu, mahorkalta haiseva vieras vodkapulloineen. Muistan kuinka joku turkulaishotelli kieltäytyi majoittamasta mahorkkaa polttavia turisteja, jotka karkottivat muut arvovieraat. Muistan itäsuomalaiskauppojen oville pystytetyt kyltit, joissa luki: ”Vain yksi venäläinen kerrallaan” (vai oliko se ”kaksi”?). Tämä varoitus siis varasteluun taipuvalle itänaapurille. Muistan kuinka keltaisen lehdistön lähes kaikki jutut venäläisistä käsittelivät mafiaa, prostituutiota ja pimeää viina- ja tupakkakauppaa esimerkiksi Hietalahden torilla Helsingissä. Muistan myös sen kun ajatukselleni venäjänkielisestä tiedotuslehdestä tai kaupallisesta mainosinfosta Joensuussa naureskeltiin: ”Eihän niillä ole rahaa!”

Nyt venäläisillä on rahaa! Siis joillakin: kapealla ylä- ja keskiluokalla, jota on Suomen mittakaavassa riittämiin Moskovassa, Pietarissa ja vähän Petroskoissakin. Kun raja on auki, suomalaisiin ostosparatiiseihinkin on tunkua. Ja kas kummaa! Venäjänkielinen palvelu on alkanut pelata kun raha puhuu eli ”money talks”. Markkinataloudella on sääntönsä, kommervenkkinsa ja ihmisarvokäsityksensä. Mikäpä siinä.

Ehkä joskus lähitulevaisuudessa myös Suomen somalit rikastuvat ja ihmisarvon mitta tulee täyteen?

Öisinajattelija

STT / Öisinajattelija

Vuoden 2011 suru-uutinen oli Ohjus-Arjalan mitassa valtionkassanjohtaja Kimi Jonglör-Lakkos-Ilin äkillinen poismeno matkalla Lieksaan.

Ohjus-Arjalan MunaPusta uutistoimisto KC-Arjalaisen mukaan kaikenkansanrakastama Kimi sai raivotautikohtauksen junamatkalla Lieksaan – tutustuakseen paikkakunnan syvällisiin rotuotteluihin.

Kimi astui junaan mistä ei poistunut, mikä herätti rakastamankansan riveissä huolestuneisuutta. Kävi ilmi, että Kimi sai mainitun raivokohtauksen pelatessaan junassa ANGRY BIRDSiä – ja kuoli lauantain vastaisena yönä rajuilman raivotessa kello puoli kahdelta Ohjus-Arjalan virallista aikaa. Juna ei lähipiirin surusta huolimatta suistunut kiskoilta ja kännykkä pysyi Kimin kädessä hamaan haiman loppuun saakka, kouristuksenomaisesti.

Mustiin pukeutunut ja vuolaasti kyynelehtinyt aitoarjalainen tv-kuuluttaja Lenita Airisto ilmoitti poissiirtymisestä syvällä rintaäänellä:
“Kansakunnan laskematon ja ikuisesti julisteissa hymyilevä aurinko kuoli fyysiseen ja henkiseen ylirasitukseen”. Hänellä oli – kuten on tiedotettu – Nokian kännykkä aina kädessään.

Kimin hautajaiset pidetään Pariisin kalkituksi leidiksi kutsutun, kalmanrouva Helena Petäistön mukaan lopun ajan joulukuussa 2011 Pjongjangissa, Pariisissa ja Pekingissä yhtäaikaa. Kolme PPP-hautapaikkaa on valittu tavallisen taivaallisesti arpomalla – todellisen suurmiehen, ylimmän taivaan ja maan valtionkassankavaltaj…johtajan arvolle sopivasti.

Kimi Jonglör-Lakkos-Il sai tiettävästi kaksisuuntaisen raivokohtauksen jo vuonna 2008 matkalla Pekingistä Moskovaan, mutta kiinalaiset tukijat, Moskovasta kutsutut henkilääkärit ja lukuisat henkivartijat vakuuttivat, että hänet silloin vielä yhteistuumin nostettiin kunniallisesti julisteisiin,…siis tolpilleen.

Ohjus-Arjalan minareettiValtio sai heti tukea veljeskansalta TransNisäStriasta ja on aloittanut sieltä saapuvien kansallis-spesialistien kanssa radantutkimusprosessin kuolemansyyn selvittämiseksi syvällä Lieksassa, vaikeissa myrskyoloissa.

Alustavasti – ja vallan siirtämiseksi demokraattisesti ja sulavasti pojalle, Kimi Jonglör-Lakkos-Unille – rajat on tilapäisesti suljettu viideksi vuodeksi. Laajoissa kassankokouksissa perilliseksi jo hyväksytty Kimi Jonglör-Lakkos-Uni on jo sitäpaitsi herätetty päiväunilta. Hänen pikaisen kiivaasti allekirjoittamallaan ensimmäisellä virallisella Uni-dekreetillä on vangittu ja pikaoikeudenkäynnin päätöksellä jo teloitettu Lieksaan vievän junan veturinkuljettaja. Kassankokouksissa teloitus on otettu vastaan veris…, veljellisesti tervehtien.

Ohjus-Arjalan virallinen uutistoimisto KC-Arjalainen on kuvannut Kimi Jonglör-Lakkos-Unia sanoilla “Suuri nukkuja, Aito vallanperijä, Rehti verenimijä”. Kimiä
kutsuttiin myös varjoja pelkäämättömän puolueen, pilkka-armeijan ja nälkää näkevän kansan kiittämättömäksi lapsipataljoonan kurmuttajaksi.

(Kurmuttaja-arvonimi annetaan Ohjus-Arjalassa vain erityisen maineikkaalle juche-aatteen osaajalle ja ulkomuistajalle. Juche-aate, kuten tiedetään, tarkoittaa kansallista ylivaltaa suhteessa omaan kansaan ja sen ainiaaksi luovutettua käyttöoikeutta sateenkaaren varjossa syntyneelle suurdemokraattiselle Kimi-hallitsijalle ja hänen suvulleen…)

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Neuvostoliitto hajosi kuin tuhka tuuleen 20 vuotta sitten. Mutta harvan meistä se pahan imperiumiksikin (”Imperija zla”) mainittu maa kylmäksi jätti. Ei varsinkaan kirjailijoita. Menneen sulattaminen vaatii taiteilijalta ja kirjailijalta usein vuosikymmeniä…onnistuakseen taiteena, laadullisesti.

Ei ole ihme ja kumma se, että vuoden 2011 parhaat kirjatkin sivuavat mennyttä maailmaa, Neuvostoliittoa… Ja pieni vinkki: pukinkonttiinkin ne kelpaavat!

Fiktiot

Kirjavuosi 2011 oli laadukas. Parhaaksi käännöskirjaksi voisi olla ehdolla Ljudmila Ulitskajan jo alkuvuodesta ilmestynyt Naisten valheet. Se kertoo tyylikkäästi vilpittömistä valehtelijoista, mies- ja naisvalehtelijoiden temaattisista eroista – ja paljastaa naisten arjen ja ajatusjuoksun Neuvostoliiton romahtaessa. Naisten valheet on jotenkin samalla arkisten ja aina yhtä yllätyksellisten ja romanttisten VENÄLÄISNAISTEN IKIOMA HLÖ-HISTORIA.

Arvasin että Rosa Liksomin Hytti nro 6 voittaa Finlandian. Moni muukin arvasi. Se on Liksomin parasta proosaa. Päähenkilö , ”tyttö” matkaa junalla halki Siperian. Hyttiseurana on venäläismiehen karkea ruumiillistuma – Vadim, ”sekatyöläinen ruhtinaitten Moskovasta”. Tämä juo vodkaa ja puhua pulputtaa rajusta elämästään. Tyttö vaikenee ja pakenee miehen lähentelyjä Moskovan muistoihinsa. Erilaisista tarinoista kasvaa monikerroksinen, tragikoominen ja nostalginen kuva loppuajan Neuvostoliitosta.

Liksomin tyyli kertoa Venäjästä Vadimin ja tytön tarinoiden kautta on etäinen sekoitus Anton Tsehovia ja Andrei Platonovia. Maisema- ja tunnelmakuvissa tulee mieleen emigranttikirjailija Andrei Makine. Liksom on havainnoissaan verraton Venäjä-tuntija, josta tutkijat voisivat ottaa oppia. Siperian maisemiin, pysäkkeihin ja junarataan hän liukenee kuin paraskin veturimies.

Elämäkerrat

Christer Pursiaisen Trotski on popularisoitu tietopaketti kiistellystä vallankumouksellisesta, joka oli Leninille aika ajoin läheinen taistelutoveri. Trotski oli lahjakas kirjoittaja, josta Lenin käytti jopa hellyttelynimeä ”Kynä”. Se kertoo tasavertaisesta suhteesta. Juuri Trotski perusti puoluelehti Pravdan ja oli sittemmin aina paikalla ja konkreettisesti Lokakuun vallankumousta johtamassa. Kun vielä puna-armeijan kokoaminen ja strategia kansalaissodassa liittyy Trotskin nimeen, ei pidä ihmetellä, miksi jäyhä pankkiryöstäjä ja puoluejuonittelija Stalin katsoi asemansa uhatuksi trotskilaisten älykköjen taholta.
Pursiainen osoittaa monin tavoin ristiriidat, jotka tulivat pintaan Leninin kuoleman jälkeen – myös sen 1920-luvun lopun NEP-talouspolitiikan, jota Trotski ei allekirjoita. Toisaalta, juuri Trotski vaati aina kovaa kättä luokkavihollisen suhteen. Elokuvataiteenkin piti olla hänen mielestään ”sirppiä ja vasaraa”, jotta marxismin aakkoset olisi suorastaan hakattu sivistymättömien talonpoikien päähän. Häneltä Stalin peri myös idean kolhoosilaitoksesta, kulakkien likvidoimisesta luokkana. Voi hyvin päätellä: jos Trotski olisi johtanut Neuvostoliittoa, trotskismi olisi ollut saman luokan väkivaltaa omaa kansaa kohtaan kuin stalinismi.

Martti Anhavan Romua rakkauden valtatiellä on Trotski -kirjan ohella vuoden suurteos elämäkertojen sarjassa. Arto Mellerin rosoista elämänkulkua seuraava, melkein 700-sivuinen järkäle piinaa lukijaa pitkään. Mellerihän oli ennen kaikkea yhteiskuntaa sivaltava, kaikkea pönäkkää pysähtyneisyyttä pilkkaava ja modernisti maailmaa oivaltava runoilija ja näytelmäkirjailija. Hän oli paitsi tragikoominen hahmo, myös ideatykki, jolla riitti aiheita muidenkin ryöstettäväksi. Kirjan rakenne on sikäli poikkeava, että runoilijan läheisille ihmisille annetaan iso ääni: haastattelulainaukset ovat joskus sivujen mittaisia.

Romua rakkauden valtatiellä kuuluu elämäkertoihin, joita on vaikea päästää käsistään. Ainakin minua harmitti kun viimeiset sivut häämöttivät. Toisaalta, kirjan viimeiset sata sivua ovat piinaavat: ansaitsiko Melleri noin rankan loppuvaiheen ennen kuin ”Yksinäisen tähden harhailija” ja ikuinen anarkisti erkani täältä…. ”Tähdet, tähdet…”

PS.. Lukekaa, sillä lukeminen erottaa meidät eläinkunnasta! Myös muulloin kuin joulupyhinä ja joulupöydässä, missä ihminen on sitä mitä hän syö…
Hyvät pyhät kaikille lukijoilleni!

Joensuun virallinen öisinajattelija

Tasan 20 vuotta sitten (18.12.1991) Neuvostoliiton ja Venäjän presidentit Gorbatshov ja Jeltsin lakkauttivat Neuvostoliiton. CCCP:n valtionrakenteet luvattiin hajottaa vuoden 1991 loppuun mennessä. Tuhkasta nousisi uusi Venäjä ja muut ”sosialistiset neuvostotasavallat” saisivat tulla toimeen omillaan…

18.12. 1991 tehtiin sellaista maailmanhistoriaa, mihin tuskin kukaan osasi varautua vaikkapa 15 vuotta aikaisemmin eli elokuussa 1975 – Helsingin ETYK-kokouksessa.
Siellähän Euroopan rajat määriteltiin koskemattomiksi ja lähimain ikuisesti pysyviksi…

Miksi Neuvostoliitto hajosi?

Neuvostoliiton hajoamiseen oli useampi kuin yksi syy, mutta lähes rauhanomainen luhistuminen hetkessä tuntuu yhä uskomattomalta. Tosin, kuten olemme 20 vuodessa todistaneet, venäläiset / neuvostoliittolaiset ovat kyllä oppirahansa maksaneet – niin verellä kuin ruplissakin.

Taloudellisesti CCCP oli tehoton ja savijalkainen jättiläinen jo 1980-luvulla, mutta poliittisesti ja sotilaallisesti se oli yhä toinen supervalta USA:n rinnalla. Maan johto Kremlissä tajusi sisäisen tilanteen KGB:n raporteistakin suht hyvin, mutta ukkokerho antoi junan kulkea, vaikka veturista oli virta lopussa. Erinomainen allegoria Neuvostoliiton lopusta heijastuu ohjaaja Vadim Abdrashitovin 80-lukulaisessa elokuvassa, jolla on huikean oikeaanosuva nimikin: Ostanovilsja pojezd / Juna pysähtyi…

Miksi sitten 70 vuotta kestänyt kokeilu nimeltä “reaalisosialismi”(=kaukana reaalista, kaukana sosialismista…) ei onnistunut ja miksi CCCP hajosi?

Oma selitysmallini (siis yksi keskeinen syy imperiumin nopeaan hajoamiseen) on hyvin epätieteellinen, orwellilainen. Se perustuu venäläisten läheisten ystävieni todistuksiin. Ei talouteen, ei gogolilaiseen ”kuolleet sielut”-statistiikkaan, ei modernisoitumisen tehottomuuteen eikä poliittiseen diktatuuriin, puoluevaltaan – vaan IDEOLOGISEEN USKONPUUTTEESEEN.

Usko ja utopiausko erityisesti pitää ihmisiä jos valtioitakin koossa pitkänkin aikaa, vaikka sivusta katsoen edellytyksiä ei olisi juuri nimeksikään.Uskon puutteen ja ns. orwellilaisen kaksoisajattelun paljasti ehkä parhaiten slavofiili-kirjailija Aleksander
Solzhenitsyn, joka totesi venäläisestä intelligentsijasta – jonka piti olla
yhteiskunnan OMATUNTO??? – eli pelkurimaisesta sivistyneistöstä suunnilleen näin:

”VENÄLÄINEN ÄLYMYSTÖ PUHUU YHTÄ, AJATTELEE TOISTA, TEKEE KOLMATTA.”
Tuo INTELLIGENTSIJAN KÄYTTÄYTYMISMALLI oli jo 1970-luvulla levinnyt
laajoihin kansankerroksiin. Ei ollut vaikea huomata (kun asuin maassa yli 6 vuotta), miten virallisissa tilaisuuksissa puhuttiin yhtä ja hymyiltiin leveästi, epävirallisissa keittiökeskusteluissa tai kaljajonossa taas irvailtiin vaikka millä mitalla. Olen käyttänyt tuosta käyttäytymismallista termiä HALLITTU SKITSOFRENIA. Se opittiin jo kouluissa, etten sanoisi päiväkodeissa…ja erityisesti yliopistoissa skitsofrenia levisi jopa tieteisiin.

Kyseessä oli myös sukupolviajattelu. Vielä 1960-luvulla kommunismi , rauhanomainen rinnakkainelo ja kommunismin voitto häämötti 60-lukulaisten mielissä, jopa lähitulevaisuudessa. Sitten 1970- ja lopulta 80-lukulaisten utopia siirtyi
kuin usva Baikalilla. Kansalaiset ja puolueen rivijäsenetkin alkoivat tajuta, että suunnitelmia toteutettiin vain paperilla, ideologia oli alamaisia varten, eliitti eli omaa elämäänsä….

Erittäin hyvä ystäväperheeni, opiskelijatutut VALERI & NATASHA
vakuuttivat minulle jo 1974-75, että CCCP tuskin näkee vuotta 2000. Neuvostoliitto hajoaa mahdottomuuteensa ennen sitä…tai syttyy kansalaissota. Asuimme samassa asuntolassa Nro 6 – Mytninskaja Naberezhnajalla ja esikoispoikamme syntyivät samana vuonna. Nauroin heille päin naamaa, en uskonut: laskette kai leikkiä?

Valeri & Natasha olivat ihan tosissaan. Valerista tuli sittemmin yksityiskoulun rehtori, Natasha toimi jonkun vuoden mm. Pietarin uudistuneen perestroika-kaupunginjohdon oikeusopillisena neuvonanatajana. Molemmat olivat komsomol- ja opiskelija-aktivisteja ja mukana perestroikassa. Nyttemmin syrjässä. (He ovat parhaat venäläiset ystäväni, Natasha oli jopa oikeusavustajani avioerossa, Pietarissa…)

Kysyin heiltä joskus 1974-75 miksi NL romahtaisi?
Vastaus (muistinvaraisesti): “Ei sosialismia voi rakentaa, kun kukaan ei usko mihinkään. Ajatellaan muuta kuin puhutaan ja kirjoitetaan – ja puuhataan toista yksityisesti, ei enää yhteisön hyväksi. aVin karrieristit menestyvät meillä, v arsinaiset perseennuolijat. Ei normaali ihminen sitä kestä. Ja kun yhä useampi yksilö hajoaa, maakin hajoaa – joku roti ja totuus sentään yleensä ihmisiä kiinnostaa. Joku moraali. Moraalittomuus tuhosi Roomankin. Me olimme unelmien kolmas Rooma, kommunismi yhdistävä utopia, nyt se on raunioina…”…

Johtopäätökseni: Neuvostoliiton romahtamisen keskeinen syy oli todellisuutta vastaamaton kaksoiskieli, virallinen valehtelu – ja sen aiheuttama uskonpuute, sisäinen rappio. Puolue-eliitti paheineen, ja vallanpitäjien ikuinen dilemma: valta turmelee aina, absoluuttinen valta absoluuttisesti.

Mitä Neuvostoliiton hajoamisesta seurasi?

On helppoa olla jälkiviisas, mutta en aio olla. Kun oikeasti muistan etten edes Berliinin muurin sortuessa olisi uskonut, siis vuonna 1989, Neuvostoliiton häviävän maailmankartalta parin vuoden kuluessa.

Suuren imperiumin hajoaminen johti kammottaviin seurauksiin. Ryöstökapitalismi sai siivet – paitsi uudella Venäjällä, myös Euroopassa. Itäinen supervalta oli tavallaan padonnut globaalia imperialistista riistoa vuosikymmenet. Se oli kaikessa brutaalisuudessaan länsimaiden ”työväenluokan” ja kolmannen maailman riistettyjen tuki ja turva. Täydellinen paradoksi, siis. Ja yhtä lailla paradoksi on sekin, että Eurooppa vastasi Neuvostoliiton hajoamiseen yhdistymällä markkinatalouden ehdoilla uudeksi EUROSTOLIITOKSI – ja höpinät eurooppalaisesta identiteetistä, rauhaan pakottamisesta ja yhteisistä arvoista palauttavat mieleen Orwell-kielen kammottavimmat vivahteet…, mutta se olisi jo toinen tarina…

Ryöstökapitalismia seurasivat nationalismin nousu kaikkialla itäisessä Euroopassa – avoimen rasismin ja kiihkopatriotismin voittokulku Venäjällä. Mistään aidosta demokratiasta tai ”kansalaisyhteiskunnasta” ei ole Venäjällä vieläkään tietoa, saati monipuoluejärjestelmästä. Vain kulttuurielämässä tuntuisi olevan liikettä ja vasta loppuvuodesta 2011 koettiin pieni protestin häivähdys kansalaistasolla…

Jos itäisen Euroopan 60-lukulaisia tai uskonsa menettäneitä venäläisiä perihumanisteja (=Valeri & Natasha) olisi joskus kuultu aikaisemmin, ja Neuvostoliitossakin olisi ollut dialogia, meidän ei tarvitsisi kenties todistaa 2000-luvun suurinta ja karmeinta ryöstökapitalismin paluuta – Venäjällä. Ehkäpä itäisellä imperiumilla olisi ollut muitakin mahdollisuuksia rakentaa sitä aitoa sosialistista taloutta, tulevaisuutta , demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa?

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kävimme viikonloppuna Kajaanissa. Tarkoitus oli tutustua Kajaanin kuulun kaupunginteatterin ohjelmistoon, mutta moni näytös oli yllättäen peruttu viime hetkellä.

Vysotski

Mutta Vladimir Vysotskin musiikin pohjalta esitetty konsertti Sissilinnassa korvasi kaiken. Kyllä Sauna, Aamuvoimistelu, Ninka ja Susijahti kuulostivat suomeksikin oikein hyviltä. Jopa Ystävän laulu erilaisena, ei Arja Saijonmaan esittämänä, vaan Vysotskin runoa lähempänä olevana sanoituksena suorastaan mykisti. Sissilinnan estraadi on yleisöystävällinen ja esittäjiä pääsee todella lähelle. Spasibo za Vysotskogo!

Soini

Presidenttiehdokas Timo Soiniin törmäsimme sattumalta perjantai-iltapalalla – ja heti uudestaan Seurahuoneen baaritiskillä. Maineikas Kajaanin Seurahuone oli avoinna viimeistä viikonloppua, joten todistimme suomalaisen perinteisen hotellin kuolemaa läsnäolollamme. Yhdessä Soinin seurueen kanssa.

Timo Soini oli positiivinen yllätys, ilman muuta. Kiireetön kansanmies henkeen ja vereen, kaikkien kanssa toimeen tuleva. Kertasimme aluksi imperiumien nousut ja tuhot, alkaen Roomasta ja päätyen Neuvostoliittoon ja Eurostoliittoon. Erimielisyyksiä näissä kysymyksissä ei ollut.

Sitten keskustelimme hetken ”menneestä” . Öisinajattelija kun on sattunut tapaamaan ja väittelemään myös legendaarisen smp-Eino Poutiaisen kanssa joskus 1970. Sanoin Soinille suoraan, että arvostan tunturi-mopo-poutiaislaisuutta perussuomalaisissa, en rasistisia kaupunki-ideologeja tyyliin halla-ahot. Soini myötäili, ja innostui kun kerroin aikoinani kannattaneeni EinoPoutias-patsasta Kiihtelysvaaran Keskijärventielle. Olemme molemmat tehneet Poutiaisen kotimökille ”pyhiinvaellusmatkan” – tosin eri aikoina. Muistelimme myös evakkoja & Keski-Pohjanmaata, Kannuksen raveja. Ravihulluihin kun minäkin joskus kuuluin. Jaa noh, lähinnä sen vuoksi, että kotimökki sijaitsi Kannuksen raviradan kupeessa ja mustalaiset…, anteeksi romanit leiriytyivät mieluusti pihamaallemme. Isä teki Valten ja Viljon kanssa kello- ja krääsäkauppaa ja ensimmäisen nahkatakkinikin sain välirahana….

Biudet

Kajaanin kauppakeskukseen osuimme sitten taas kerran sattumalta lauantaina, ja nytkin uuden pressaehdokkaan kahvitteluihin.

Eva Biaudet oli paitsi edustavan tyylikäs, myös kaikki hyvin huomioiva seuraihminen. Mitään palopuheita ei tarvittu kun Biaudet liikkui pöydästä toiseen sulavasti. Jos loppusuoralla olisivat Saulus Niinistö ja – jostakin sattuman oikusta!? – Eva Biaudet, en epäröisi kumpaa äänestäisin. Jälkimmäinen oli muistaakseni aikoinaan myös Tarja Halosen tukijoukoissa. Nykyisin hän on vähemmistövaltuutettu ja yhä innokas adoption puolesta puhuja. Biaudetilla on neljä lasta, joista kolme on adoptoitu ja yksi (tietääkseni) ”yllätys”-biologinen.

Naispresidentti ei taida tällä kertaa mennä läpi, mutta kyllä suomenruotsalainen marginaaleja puolustava Nainen isolla ännällä olisi paljon parempi vaihtoehto kuin nämä ikäloput vallan ammattilaiset eli saulukset ja paulukset…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Olen viime päivinä lueskellut hieman Venäjän lehtiä ja paria kirjaakin. Venäjän yllätykselliset duuman vaalit herättivät intoa – minussa kuten monessa muussa: voiko Venäjä oikeasti muuttua?

Perestroika

Markku Kangaspuro ( ja tutkijat Jouko Nikula & Igor Stodolski) ovat toimittaneet kelpo kirjan jossa paneudutaan yli 20 vuoden takaisiin tapahtumiin – PERESTROIKA. Process and Consequences (2010), joka on jäänyt näköjään englanninkielisenä vain tutkijoiden lukemaksi. Vahinko, sietää tutustua!

Jo Kangaspuron avausartikkeli ”Perestroikan anatomia” on hyödyllinen muistinvirkistys myös Neuvostoliiton / Venäjän uudemman historian tuntijoille. (Muuten, sivumennen, Kangaspuro & Reijo Nikkilä olivat 13.12. YLEn teematiistaissa puhumassa ja vastaamassa Neuvostoliitto-aiheesta… Johan teki mieli soitella , mutta hillitsin itseni…).

PERESTROIKA-artikkelikokoelmassa sivutaan ohimennen myös itäistä Eurooppaa, Bulgarian, Unkarin ja Puolan murrosvaiheita (Katalin Miklossy & co) , Solzhenitsyniä (Ben A. Vicker) runoutta (Tomi Huttunen), etnistä ja osin rasistista huumoria (Vesa Puuronen) yms. Kirsi Kurkijärven ”Neuvostonaiset II maailmansodassa. Muistin perestroika” on hieno naisnäkökulma siitä, miten myös NAIShistoriaa uusluetaan ja kirjoitetaan yhteiskunnallisen murroksen vanavedessä… Olga Manilovan artikkeli perestroikasta ja julkisuudesta (The Public Sphere) 1980-90 -luvun taitteessa tuo keskusteluun venäläisnäkemyksen kansalaisyhteiskunnan erään keskeisen elementin olemuksesta ja voimasta.

Venäjä kansalaiskeskusteluissa

Lotta Lounasmeren toimittamassa NÄIN NAAPURISTA. Median ja kansalaisten Venäjä-kuvat (2011) – kirjassa on mukana sellaistakin kansalaiskeskusteluihin liittyvää haastattelu- ja tutkimusaineistoa, joka nousee aivan sattumalta kiinnostavaksi juuri nyt.

Camilla Haavisto (Svenska social och kommunalhögskolan) on tutkinut journalismin suhdetta monikulttuurisuuten ja muuttoliikkeisiin. Näin naapurista -osuudessaan Haavisto analysoi suomalaisen median kuvaa maamme sairaaloissa toimivista venäjänkielisistä lääkäreistä. Heitähän on useampi sata ja jotkut osaavat esimerkiksi suomea vain tyydyttävästi. Olen kuullut myös kritiikkiä – tai paremminkin huhuja – siitä, että inkerinmaalaisstatuksella tänne töihin tulleet lääkärit olisivat saaneet etuilla maahanmuuttajajonoissa, koska lääkäripula Suomessa on ollut niin huutava (?). Jos näin olisi, ”työperäinen maahanmuutto” saa aivan uusia merkityksiä. Toisaalta, meillä työskentelee myös useampi sata Neuvostoliiton / Venäjän lääketieteellisistä instituuteista valmistunutta suomalaislääkäriä.

Haaviston aineisto kuitenkin yllättää: media-kuva venäläislääkäreistä on verraten positiivinen. Sen sijaan kansalaisten käymissä keskusteluissa eri verkkopalstoilla voi kuulla toisenlaisenkin äänen, vaikka sielläkin ollaan pääosin tyytyväisiä lääkärien ammatilliseen otteeseen.

Virallinen totuus vs. kansan ääni

Aika monissa kirjan artikkeleissa jako virallisen journalistisen totuuden ja ”kansan äänen” välillä toistuu. Venäjä-aiheiden journalistisessa käsittelyssä lienee säilynyt ainakin osittain se diplomaattinen ja silkkihanskainen hienovaraisuus, mikä oli tavanomaista Kekkoslovakian vuosina, jolloin media kirjoitti yhtä, kansa puhui toista. Kaikista kiusallisimmista aiheista myös vaiettiin.

Jukka Pietiläinen (Aleksanteri-instituutti) erittelee suomalaista Venäjä-uutisointia osana ulkomaita käsittelevää journalismia. Se, että Venäjä on tässä uutisoinnissa yhä erityistapaus (vrt. vaikka Ruotsi tai USA) , ei liene yllätys. Yllättävää on se, että Pietiläisen laskelmissa Venäjä-uutisointi on meillä määrällisesti reippaasti vähentynyt 1990-luvulta lähtien. Yhä vielä venäläinen skandaali (korruptio, seksi, väkivalta) nähdään mieluusti yhteiskunnallisena isona ongelmana – kun taas lännessä vastaava skandaali tulkitaan suomalaismediassa ikään kuin poliitikon tai yritysjohtajan yksityiselämään liittyvänä tapahtumana.

Mitä tulee kielteiseen ja myönteiseen Venäjä-uutisointiin, oman kokemukseni – ja aikoinaan tekemäni puolen vuoden lehdistöseurannan – perusteella uskallan väittää ainakin sen verran, että myönteisimmät Venäjä-uutiset löytyvät lehtien kulttuurisivuilta ja kulttuurielämää käsittelevistä ajankohtaisohjelmista radiossa ja televisiossa. Ja skandaaliuutiset puolestaan niin sanotun keltaisen lehdistön palstoilta. Edustaako – vai tuottaako? – tämä lehdistö sitten todellista kansan ääntä, on ihan eri juttu…

Venäjä-kuvan lehdistöseuranta

Näin naapurista -kirjasta löytyy useampi artkkeli, jossa palaillaan myös Neuvostoliiton viimeisiin vuosikymmeniin. Kirjan toimittaja Lotta Lounasmeri (Helsingin yliopiston viestinnän oppiaine) on ottanut seurantaan suomalaiset päälehdet. Artikkeli kattaa Venäjä -kuvaa aina Tsekkoslovakian miehityksestä (1968) Janajevin junttaseikkailuihin ja Neuvostoliiton hajoamiseen (1991). Tämä lyhyt historiikki on paikallaan jo pelkästään muistin virkistämiseksi ja todistukseksi siitä, että aika paljon on Kekkoslovakiastakin jo opittu: hymistelevä itsesensuuri on hellittänyt monin tavoin.

Perusteellista lehdistöseurantaa pienlehtienkin parissa ovat tehneet Sanna Ojajärvi ja Sanna Valtonen (Helsingin yliopiston viestinnän oppiaine). Heidän laajassa artikkelissaan kansalaismielipide tulee hyvin esiin lehtien palstoilta – erityisesti vapaissa verkkokeskusteluissa. Aivan selvästi kansalaiskeskustelut myös myötäilevät virallisen journalismin esiintuomia teemoja, jotka sitten kärjistyvät verkkosivujen rajummissa mielipidevaihdoissa. Markku Kangaspuro (Aleksanteri-instituutti) keskittyy Suomen ja Venäjän ”ikuiseen sotaproblematiikkaan” eli talvisota-journalismiin eri vuosikymmeninä. Juuri talvisota-kirjoittelussahan Suomessa on ikään kuin liikuttu äärimmäisyydestä toiseen (talvisodan vähättely vs. sankarimyytti) ennen ja jälkeen Neuvostoliiton hajoamisen. Kangaspuron oivaltavaa artikkelia lukiessa miltei toivoo, että se käännettäisiin myös venäjäksi.

Kansalaiset haastateltavina

Pentti Raittila (Tampereen yliopiston COMET-tutkimuskeskus) on tutkinut väitöskirjassaan suomalaispuhetta suhteessa venäläisiin ja virolaisiin. Artikkelissa ”Venäjä kansalaismielipiteessä” hän paneutuu tavallisten suomalaisten keskuudessa tehtyihin haastatteluihin ja mielipidekyselyihin.

Eri kyselyistä vuosina 1988-89 ja 2011 tehty yhteenvetoartikkeli on kirjan lukijaystävällisin. Myös perinteisestä tutkimuksesta poikkeavin. Raittila on jakanut haastatteluanalyysinsa myös temaattisesti kiinnostavalla tavalla:
Ensin haastateltavien annetaan pohtia Venäjän virallista roolia ja suhdetta Suomeen. Sitten kysymyksissä on keskitytty kansalaisvapauksiin ja venäläiseen arkeen. Lopuksi analysoidaan sitä mitä ja miten venäläisistä puhutaan ihmisinä ja miten esimerkiksi ryssä-sanan käyttöön kukakin suhtautuu. Erityishuomiota Raittila on kiinnittänyt poikkeuksellisesti siihen MITEN haastateltavat puhuvat Venäjästä. (Ei siis siihen MITÄ puhutaan…). Näin ristiriitaisetkin väitteet ja keskustelunavaukset saavat uutta tulkintaa.

Raittila ei tee mielenkiintoisesta aineistostaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Hän ei väitä edes sitä olisiko ”ryssäviha” olennaisesti ja todellisuudessa vähentynyt tai lisääntynyt. Mutta haastatteluista kyllä selviää, että ”ryssäpuhetta” yhä on. Samoin kanslaiset kokevat joskus myös selkeästi määrittelemätöntä uhkaa idästä. Uhkakuvia paremmin erottuvat Raittilan mielestä kuitenkin 2000-luvulla monet eri puhetavat. Suomalaisten kansalaismielipiteessä Venäjä-kuva on siis pirstaloitunut samalla tavalla kuin on pirstaloitunut koko media-maailma ja uutislähteiden seurantakin.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

”Voiko Venäjä sittenkin muuttua?”, kyselee KU Viikkolehden (9.12.) pätevä ”pintaa syvemmältä” -journalisti Peter Lodenius. Lodenius kuuluu niihin tutkiviin ja peräti harvinaisiin suomalaistoimittajiin, jotka oikeasti pohtivat mitä kirjoittavat, lukevat paljon ja perehtyvät aiheisiinsa huolella. Ja liikkuvat kielitaitonsa ja kokemuksensa ansiosta missä maailmankolkassa tahansa kuin kotonaan.

Lodenius (joka itse kirjoittaa harvemmin Venäjästä) lainaa jutussaan erinomaista – nykyisin Ruotsissa vaikuttavaa – Venäjä-tuntijaa Kalle Kniivilää. Molempien johtopäätös Venäjän duuman vaaleista ja niiden jälkinäytöksestä on selvä: vilppiä oli reippaasti, mutta erotuksena aikaisemmista kisoista kansa nyt kimmastui – ja protestoikin vaaleissa. Se antaa hieman toivoa Venäjän muutokseen. Itse kuvittelin aikoinani muutoksen alkavan jo aikaisemmin, karhunpoika Medvedevin kaudella…

Todellinen vaalitulos

Karkeiden venäläisarvioidenkin mukaan oikea äänestysprosentti duuman vaaleissa oli ehkä vain
vähän yli 40 % eikä suinkaan se ”virallinen” lukema 59,5 %. Äänestämässä kävivät monet nimenomaan protestoimassa, vaikka hiljainen enemmistö suhtautui vaaleihin tälläkin kertaa täysin välinpitämättömästi: vallananastajille ei voi mitään. Vielä yksi johtopäätös: siellä missä ”virallinen” äänestysprosentti nousi jopa yli 90 (esim gangsteri-Kadyrovin johtama Tsetsenia), vaalivilppi oli vielä suurempaa…

Eri arvioiden mukaan valtapuolueen eli Yhtenäisen Venäjän todellinen ääniosuus oli vain vähän yli 30 % – kun sen sijaan kommunistit, liberaalidemokraatit ja Oikeudenmukainen Venäjä olisivat saaneet 4-5 % enemmän äänistä kuin nyt ilmoitettiin. Näin ollen esim kommunistien osuus olisi ollut huikea 25 %. Jopa keskiluokkainen intelligenttipuolue Jablako menestyi hienosti monissa kaupungeissa, myös Suomen itärajan tuntumassa. Jablakon kannattajat olivat kommunistien ohella ilman muuta haastamassa Putin-Medvedev-”tandemokratiaa”.

Se, että kommunistit olivat duuman vaaleissa protestiaallon kärjessä, johtuu paitsi hyvästä organisaatiosta ja köyhän periferian nostalgiasta – myös aidosti siitä, että kommunisteilla on edes jonkimmoinen sosiaalipoliittinen ohjelma Venäjän muutoksen varalle. Ohjelmaan kuuluu myös äkkirikkaiden oligarkkien miljardipääoman ja muun anastetun kansallisomaisuuden ja pankkien kansallistaminen. Se, että kommunistit ovat ”patriootteina” hyvin lähellä zhirinovskilaisia nationalisteja, ei tee heille kunniaa.
Joku irvileuka Venäjällä ( en muista kuka) on myös todennnut suunnilleen niin, että ”…äärivanhoillisen puoluejohtaja Gennadi Zjuganovin naamaan on kirjoitettu kommunistijohtoisen Venäjän geopoliittinen ja geneettinen katastrofi”.

Putinin ”toista tulemista” odotellessa

Venäjän ensi vuoden presidentinvaaleista saattaa joka tapauksessa tulla mielenkiintoisemmat kuin odotettiin. Protestiaalto jatkunee viimeistään vaalikampanjan kuumetessa. Vaaleihin ilmoittautunut miljonääri-playboy Mihail Prohorov ei tule olemaan mikään uskottava vaihtoehto, ei edes tavan keskiluokan (Jablako) silmissä: hän on liian rikas ja liian moderni zapadnikki. Hänen on aivan turha höpistä ”kansalaisyhteiskunnasta. Toisaalta, Prohorov on yli kaksimetrinen ja komea – joten sopii muodollisesti vaihtoehdoksi lyhyenlännälle Putinille, mutta vielä paremmin amerikkalaisen koripallojoukkueen omistajaksi…

On esitetty myös väitteitä, että Mihail Prohorovin esiintulo jo nyt olisi ”tandemokratian” eli Putinin ja Medvedevin vastaveto protestiaallolle – että miljonääri olisi kansaa rauhoittamaan ostettu marionetti. Tällaistakin voi odottaa säikähtäneiltä Venäjän kaksoiskotkilta.

Talous ja tulevaisuus

Venäjän talouden ja kulttuurielämän pari suurinta ongelmaa vaativat pikaisia ratkaisuja jo tällä vuosikymmenellä.
Niiden parissa Putinin ”toinen tuleminen” ei ennustele mitään myönteistä. KGB-tausta, geo-, valta- ja voimapolitiikka eivät Venäjää pelasta, sillä

1)Öljyn, kaasun ja muiden raaka-aineiden vienti senkun kasvaa ja muu teollisuustuotanto kipuilee. Uudistukset jatkojalostuksessa ovat aivan välttämättömiä ja keskisuuri teollisuus & keskiluokka puuttuvat yhä, karkeasti ottaen. Armeijan ”uudituksiin” panostaminen on silmänkääntötemppu, joka vie huomion välttämättömiltä toimilta teollisuudessa ja kaupankäynnissä…
2)Venäjällä 1990-luvulla alkanut ”aivo- ja finanssivuoto” länteen ja läntisiin ”yhteis”yrityksiin vaikuttaa yhä. Omat innovaatiot puuttuvat. Ihmettelen, kuinka vähän maassa panostetaan innovaatioihin ja todellisiin it-teknologisiin modernisointeihin, aitoon kv-yhteistyöhön – sekä infrastruktuuriin. Joku muu kuin Lenin on sanonut, että Venäjä modernisoituu hetkessä, kunhan siellä joku ymmärtäisi aluksi korjata ja rakentaa maanteitä ja rautateitä. Sähköistäminen – tuo Leninin lempilapsi – on jo onneksi suht pitkällä…
3)Kulttuurielämä on yhä puolittain tuuliajolla. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena oppilaitokset ja akatemiat ovat rappiolla. Venäjän humanistiseen traditioon kuuluu vahva panostus kulttuuriin eikä kansakunta / kansalaisyhteiskunta ilman kulttuuritietoisuutta rakennu ehjäksi ja vahvaksi koskaan…, vaikka johtajana olisi kuinka vahva tsaari.

Palaan lopuksi vielä Peter Lodeniuksen Venäjä-artikkeliin. Hän kirjoittaa siinä luotettavia lähteitä lainaten, kuinka venäl virallinen media yrittää kiillottaa Putinia uudella tavalla. Presidenttiehdokkaasta on viime viikkoina piirretty ”pehmokuvaa” kun hän tähän mennessä on ollut raitis machomies, sotaisa ja seksistinen valloittaja. Tämä pehmoilu on ilmiselvä virhearviointi, sanovat Putinin lähipiiriläisetkin. Putinista on tykätty aikanaan vahvana johtajana. Pehmo perheenisä ei näillä näkymin tulevia vaaleja Venäjällä voita! Ennemminkin voittaa se, joka uskaltaa olla tsaari ja sanoa: ”Oderint dum metuant!”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Pelaatko? Peliteollisuus hakkaa nykyisin rahallisesti, siis tuottavuudellaan elokuvat ja monet muut alat. Joskus vielä vanhakantaisesti tuumaillaan, että elokuva olisi se suurinta voittoa tuottava viihdeteollisuuden laji. Näin ei ole ollut aikoihin, pelit hakkaavat kinon.

Voi aikoja…ja Angry Birds!

Pelejä on monenlaisia.
Yleensä kyseessä on sota, sodan imitointi, rankka väkivalta – ns. taistelulaji, jossa tapetaan ja kuollaan mutta aina myös noustaan kuolleista.

Pelikieli ja pelin sydän on mulle arvoitus, monelle tuttua. Niille, jotka pelaavat ja jotka on saatu pelaamaan. Peli toimii ja koukuttaa tehokkaasti, tekee kolme kertaa sekunnissa todellisuutta: myös intiimit kanssakäymiset hoituvat naimalla kuvaruutua ja sen kuvastoa. Mikäpä siinä…

Entä kuvanäkymät ja muut maisemat? Reaalisia, hyvin todentuntuisia? No tottakai, juuri “aitoudesta” kilpaillaan ja aina peli näyttää arkea reaalisemmalta , ruudulla siihen asti kunnes pelihahmot tulevat unikuviin. Tai sitten: se idea, että AINA VOI KUOLLA JA NOUSTA KUOLLEISTA.

Miksi hitossa pelimaailmassa ei kuolla puolioikeasti ja esimerkiksi kuolleelta kielletä peliä…vaikkapa viikoksi? Hänhän kuolee, siis pelaa kehnosti? Sehän terävöittäisi, pelikielto? eikö vain? Paluttaisi todellisuuteen? Opettaisi pelaamaan?

Mainos kertoo: Kohderyhmän huomioon ottaminen on pelimaailmassa tärkeintä: pitää rakentaa peli jollekulle ja mieluusti mahdollisuuksien mukaan kaikille.

Ja paskat kohdeyleisöstä, kaikki lapsia, pelureita…Pelit tehdään keskivertokansalaisille, pelimiehille, niille, jotka eivät yhteiskuntaa funtsaa, ajattele. Ja muuten: MInkähän tähden KAIKENLAINEN PELIKRITIIKKI NETISTÄ PUUTTUU. Ovatko pelaajat ja pelejä mainostavat kriitikot yli-käisiä lapsia kritisoimaan, PÄÄOMAN PERSEENNUOLIJOITA!? En ole vielä missään tavannut pelikriitikoita , vaikka elokuvakriitikoita ovat lehdet pullollaan(?). Tai ei…, nykyäänhän elokuvia pelkästään mainostetaan, kriitikot ovat kuolleet…

Pelin pitää palvella tarkoitusta, sitä, mihin se on tarkoitettu. Mihin se on tarkoitettu?

Mainos kertoo: Tietokonepelissä tarvitaan luovuutta, lahjakkuutta, yhteisöllistä grafiikkaa, musiikkia, suunnittelua – yksinkertaisissa lautapeleissä yksilö on enemmän, jopa liikaa läsnä…’Idean pitää olla sotapeleissä helppo, vaikeammissa nuorisopeleissä haaste on hankalampi. Mitä yhteistä on Afrikan Tähdellä ja tietokonepelillä, mainos kysyy? Ei mitään….

”Elämä sinänsä on peliä”. Näin perustellaan uskottomuutta, valuuttakeinottelua, peliteollisuutta. VANGIN DILEMMA?
Ei kannata laverrella, ja avioliitto on vangin dilemma. Joskus vaginan. Elämä peleissä aidompaa. Luinko oikein: Pelaa, turha elää! peleissä aidompaa…. – joku mainos?

Opetetaan: Jos toinen pettää “pelissä”, häntä rangaistaan kohta, kostetaan. Peli jatkuu. Avioliitto on myös peliä pelimaailman säännöin, ja kysyn vain, tarvitaanko sitä. No ei hyvänen aika! Naurattavat pelimaailman tasolla kaikki uskolliset, joita asunto- tai pelivelat yhdistävävät…Hei, kamaan, no kyllä muakin, jos kyse poroporvarillisuudesta. sitähän peli! Erotkaa ajoissa! PERHEEN, YKSITYISOMAISUUDEN JA VALTION ALKUPERÄ. Lukekaapa, pieni vinkki jouluksi – kirjoittajana muuan Friedrich Engels…

Ja loppukevennys. Oletko auvoisesti aviossa? Älä petä , vaan pelaa!  Petätkö pelatessasi, pornosivustolla? Älä älä, mene kapakkaan …anteeksi kauppaan ja osta karkkipussi. Lapsille.
Pystytkö siihen? Proud of You!

ps. jos torjut jouluna vihaiset linnut / ANGRY BIRDS, olet voitolla. Voiko mainosmaailma enemmän koukuttaa, voiko kehnompi maailmanvalloitus kuin AB yleensä menestyä? Tässäkö Suomen “peliteollisuuden” tulevaisuus, nokia? Nokia silmissä, putsaa kakkulat, tottavie…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

”Suomessa elettiin ehkä ensimmäinen todellinen maailmanlaajuisestikin merkittävä Twitter-hetki…, aivan kuten arabimaissa kansannousujen aikaan…”
”Facebookissa keskusteltiin itsenäisyyspäivän iltana tavattoman vilkkaasti…”
”Esimerkiksi AngryBirds -vaimon iltapuku puhutti tuhansia keskustelijoita…”
(otteita radiouutisista 7.12.2011)

Elimme eilen, itsenäisyyspäivän iltana, suomalaisen kansannousun huippuhetkiä, jotka yhä järisyttävät paitsi maailmaa, erityisesti aina valpasta mediaa!

Moni nousi sohvalta aivan kirjaimellisesti ja hakeutui virtuaaliyhteyteen samanmielisten kansannousijoiden joukkoon. Twitteriin ja naamakirjaan, siellä aina ystävä. Yhteiskunnallisesti merkittävä keskustelu kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta käynnistyi spontaanisti. Huh,ilman etujoukkoa ja puoluetta, O.W. Twitterin viitoittamalla tiellä!

Virtuaalisti valppaana? Ainajaaina…

Mekö muka nukkuvia äänestäjiä, passiivikansalaisia? Kun virtuaalimaailman rummut pärisevät ja äänetön, hajuton ja mauton kutsu kuuluu, olemme paikalla sankoin joukoin. Muistin virkistämiseksi: keräsihän facebook- mielenosoitus kansanedustajien palkkojen korotusta vastaan aikoinaan eduskuntatalon portaille toistakymmentä ihmistä. Se on saavutus, sillä virtuaalisti mukana oli …

Virtuaalisti mukana ollaan aina. Mehän olemme ja elämme koko ajan mediassa, erilaisten medioiden kirjopesussa päivästä toiseen. Elämä on todellista vain epätodellisuudessa, kuten (suunnilleen) emeritus-toimittaja Hannu Taanila summasi Joensuun visiitillään 3.12.

Miksi minä en älynnyt olla viimeisimmässä kansannousussa mukana? On kuin märkä rätti olisi heitetty päin naamaa. Tuntuu kuin minut olisi petturina tallattu kansannousun jalkoihin. Tuntuu kamalalta olla orpo ja osaton tällaisessa rynnäkössä kohti linnan pahaa-aavistamattomia pankkiireja, pohattoja ja eliittijulkkiksia, joiden ansiot ovat ilmavaivoissa…, ei kun -veiveissä ja peliteollisuuden piha… ei kun vihalinnuissa sekä hyväntekeväisyyssäätiöissä…, ei kun säästöissä ja leikkauksissa.

Kateellinen? Tottakai ! Minua ei kutsuttu – ainoat pikkujoulunomaiset kutsut 2011 olen saanut ex-työkavereilta (säälistä) ja kollega-journalisteilta, jotten kirjoittaisi heistä pahasti. Hyvästi! Siis kansannousun vuosijuhlat 2012…

Twitter-hetki oli mediamaailmassa kuulemma käänteentekevää historiaa. Millaisia lie historialliset puheenvuorot? (Huom! En ole lukenut yhtään twitter-viestiä enkä yhtään paskankeltaista iltalehteä tänään. Huom!)

Arvelen, että avokaulaiset keskiaikaiset laahukset ja homoparit tanssilattialla kiinnostivat kansalaisia erityisesti (?). Elleivät sitten Paulus & Saulus – presidenttiehdokkaiden nuorten puolisoiden luontevanseksikäs olemus ja aidonlämmin hymy. Entä muut Paavot, nuo totiset torvensoittajat? Muistiko kukaan heitä twitter-viestillä, kertokaapa! Tai ei, kyllä minä uskon että se ilmavaivainen kiekkoilija vei suurimman huomion – varsinkin jos antoi tulla tuutin täydeltä seisovan pöydän ääressä…

PS. Andrei Platonovia mukaillen: Ilman minua Suomen kansa ei olisi täydellinen…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Journalistiyhdistys täytti vuosia

Pohjois-Karjalan Journalistiyhdistys vietti lauantaina 3.12. juhlia. Tuli kuluneeksi 90 vuotta yhdistyksen perustamisesta. Olin vieraslistalla. Jostakin kumman syystä yhdistyksen puuhamiehet eli toimittajat Markku Liikamaa ja Peter Sjölund suosivat laajaa kutsuvieraslistaa, näköjään. Olisiko yhdistys saanut perinnön, rikastunut? KYSYN VAAN – tarjoilu oli niin ylenpalttisen runsasta, että köyhää freelanceria hävetti… Ja Suonna Konosen luotsaama ”rockabillyreggaekantribändi” HuojuvaLato pisti sukat sekaisin.

Ensin tosin istuttiin hartaustilaisuuteen ja kuunneltiin toimittaja Hannu Taanilan pikkujoulusaarna, jonka aiheena oli “Journalismin nykytila”, väljästi ottaen. Taanilan jälkeen Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen luki madonlukuja siitä miten journalisteja lähitulevaisuudessa heitellään kortistoon ja palstatila senkun supistuu. Uutinen ei tullut yllätyksenä, koska esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston nokkamies Risto Uimonen kävi varoittelemassa asiasta Joensuussa jo vuosi takaperin. Money talks.

Takuuvarma Taanila

Hannu Taanila väitti tunnin kestäneen saarnansa puolivälissä olevansa yhä Aatos Erkon ystävä kahvikupin äärellä. Kyllä ihmetyttää, Erkon pinna siis. Tai sitten Suomen Pravdan pääomistajalla vaan on varaa aitoihin tunteisiin ja salarakkautta kulttuuriin. Taanila ei sanoja säästellyt ja muutkin suomalaisen hyvinvoinnin symbolit ja brändit saivat kyllä kuulla kunniansa. Kun Taanila lopetti, tutkija Laura J. Ilomantsista totesi puoliääneen: ”Totisesti minä sanon, että on ilo kuunnella noin kulttuuritietoista ihmistä!”

Taanila aloitti kaukaa, käsitteiden ääreltä. Media tulee latinasta, sanasta MEDIUM, joka tarkoittaa jotakin keskellä olevaa, journalismissa VÄLITTÄJÄÄ – tiedon / tapahtuman ja ihmisen / kansalaisen välillä.

Tuo välittäjän asema vain on aika tavalla muuttunut 2000-luvulle tultaessa. ”Välittäminen” eli esimerkiksi kirjoittaminen pitää tapahtua korkeintaan liuskan mitassa ja televisiouutinenkin puristaa puoleen minuuttiin ellei sekuntteihin. Kiire on hirvittävä, aivan kuin meteori olisi putoamassa ellei uutinen ehdi ja mahdu siihen ja siihen saumaan… Laatu heikkenee, sanoma kapenee, mutta journalistit eivät juuri protestoi. Lähtevät kuin lampaat kun potku perseeseen tulee. Ihmettelen.

Mediamatkalla viihteen ikuisuuteen

Hannu Taanila pohti myös median asemaa ”modernissa maailmassa”. Ennen nykyistä ”informaatioyhteiskuntaa” mediaa käytettiin, medioissa piipahdettiin. Sieltä haettiin kriittistä tietoa, asioita ja ilmiöitä ja niiden tulkintoja. Journalistit olivat oikeasti tiedon välittäjiä, seulojia ja eläviä hakukoneita. Nyt journalisti on juoksupoika ja olevinaan ”informaatioyhteiskunnan sisällöntuottaja”. Ja kansakunta oleskelee mediassa päätoimisesti: kuulokket tai känny korvalla, tietokone polvilla. Mediamatka viihteen ikuisuuteen on alkanut. Istukaa mukavasti! Ensin perusteellinen puhdistautuminen – aivopesu, please!

Sieltä, siis virtuaalitodellisuudesta tullaan sitten putipuhtaaksi pestyinä piipahtamaan reaalitodellisuuteen, missä ei viihdytä kuin hetki. Kun ei kukaan viihdytä eikä ole viihdettä, naurattajaa. Mediaviihde alkaa olla totta, reaalimaailma epätodellinen.

Kammottavinta tässä virtuaalitodellisuuden viihdeviidakossa on se, että ympäröivä reaalimaailma selitetään, suljetaan ja verhotaan orwell-uuskielellä ja kuvilla, jolloin se alkaa menettää todelliset kasvonsa tajunnanteollisuuden jytkeessä. Aito tieto on vanhanaikaista avaruuspölyä, kukapa Hegeliä tai Marxia lukisi, edes Snellmannia. Journalisti ei ole enää minkään valtakunnan medialähettiläs/välittäjä, vaan aiheesta ja paikasta toiseen syöksähtelevä ERKKOmaailman juoksupoika…

Hyvää mediapitoista itsenäisyyspäivää, kollegat juoksupojat jos -tytötkin & kaikki muut harvapäiset lukijani!

Joensuun virallinen Öisinajattelija