Lapsuus marjassa

Koska olen himomarjastaja ja sienestäjä, odotan lähiviikkoja ja metsän antimia kuin kuuta nousevaa! Olen miettinyt myös syitä harrastukseeni. Ne löytyvät lapsuudesta, 1950-luvun mustikka- ja puolukkareissuista vanhempieni kanssa Kannuksen ympäristössä. Reissut tehtiin polkupyörillä, joiden perässä vedettiin maitokärryjä. Kärryt olivat täynnä isoja saaveja. Vanhempani marjastivat myös elääkseen, ansiomielessä. Köyhiä olivat kaikki naapuritkin. Sivuansiot olivat joskus kelvolliset ja ainakin kotona oli kellari täynnä hilloja ja mehuja ympäri vuoden. Kun vanhempani kuolivat, availin purkkeja vielä monen vuoden ajan.

Niin, olin siis mukana marjastamassa alle kouluikäisenä. NE REISSUT EIVÄT OLLEET IHAN HUVIRETKIÄ, VAIKKA SELLAISINA NE NYT MUISTAN. Koko perhe nimittäin myös joskus yöpyi metsässä. Rakennettiin maja. Kerättiin kuivat nuotiopuut. Kietouduttiin huopiin, joskus isällä oli mukana se ihana hirventalja. Elettiin kuin intiaanileirissä eikä varmaankaan kyselty maanomistajien lupia; sen verran äkkiväärä ja omatoiminen isäukko osasi olla.

Luonto löytyy metsistä

Olen marjastanut myös omien lasteni kanssa, mutta eivät he tätä nykyä aikuisina ja puioliaikuisina enää vanhempiensa kanssa metsään lähde. En lähtenyt minäkään 20-30 ikävuosien välillä, suurkaupunkilainen kun olin. Silti uskon esimerkin ja ”geeniperinnön” tarttuvaan voimaan. Vanhin poikani ainakin jo keräilee kanttarelleja, vaikka ei itse sieniä syökään. Myös nokkoskeiton resepti on tallella. Toivottavasti luontoon palataan tosimielessä eikä performanssin puitteissa kuten usein näyttäisi vaihtoehtoliikkeissäkin tapahtuvan. Metsäläisen, luonnonsuojelijan arjen pitää olla muutakin kuin performanssia Helsingin kaduilla, niin uskon.

Mutta palataan Hirvasnoron Kain hienoon juttuun! Allekirjoitan siitä esimerkiksi seuraavan väitteen:
”…suuri osa perisuomalaisista taidoista katoaa 50 vuoden kuluessa, jos niitä ei oteta peruskoulun opetusohjelmaan…”

Kyllä olisi ns. korkea aika pistää koululaiset luonnonkiertoon, esimerkiksi mustikkaa ja puolukkaa poimimaan tai sienestämään. Kun sitten koulun keittiö niistä antimista loihtisi makoisat kiisselit, piiraat ja puurot, johan monen herkkusuun makuaisti saisi cola-juomille ja hampurilaisille uutta tutkittavaa. Omin käsin poimittua ilmaista ruokaa! Mikä voisi olla tehokkaampaa ympäristökasvatusta, säästöä ja liikuntaa samalla kertaa…?

Joensuun virallinen Öisinajattelija, mustikkaan kohta menossa…

Ilosaarirock 2010

Pohjois-Karjalan kesän 2010 suurin massatapahtuma ei ollut Joensuun Ilosaarirock (n. 20 000 kävijää) viime viikonloppuna, vaan heinäkuun alun vanhalestadiolaisten herättäjäjuhlat Liperissä (n. 60 000 kävijää). Ilosaarirock oli silti se rokkifestari, josta valtakunnan tason lehdetkin uutisoivat. Pistäydyin viime sunnuntaina Laulurinteellä Ilosaarirockin iltakonsertissa. Faith no more -finaaliin asti en jaksanut, mutta suomalainen Eppu Normaali -osio oli ihan kelvollinen.

Menin itse asiassa kuuntelemaan – haastatellakin oli tarkoitus – serbialaiskokoonpanoa nimeltä Boban I Marko Markovic Orkestar. Siitä oli osuva mainos: ” Toistakymmentä muusikkoa sisältävä kokoonpano tuuttaa torvimusiikkia niin, että heikkohermoisimmat kaatuilevat ääniarmandan edessä. Orkesterin armoitettu johtaja on Balkanin parhaaksi trumpetistiksi julistettu Boban Markovic, joka on luotsannut yhtyettä miltei kaksi vuosikymmentä. ”

Kävi vain niin, että juuri Boban oli sopivasti sairastunut – ja vasta konsertin loppupuolella kuultiin puhallinryhmän komeimmat ilotulitukset ja esimerkiksi laulua. Lopulta yleisökin hieman villiintyi. Mutta: eivät paikallislehdet eikä muukaan media Serbian lahjaa maailman torvimusiikille noteeranneet juuri mitenkään. Sääli.

Ilovaaririock 2010: For Your Love

Nykyinen Joensuun Ilosaari on sen verran pieni tila ettei nuorempi rokkikansa sinne enää mahdu: Ilosaaressa onkin jo yli 10 vuoden ajan järjestetty varttuneempien rokkareiden eli GORin (Grand Old Rockers) toimesta ns. ILOVAARIROCK. Se on eräänlainen alkusoitto Ilosaarirockille. Viimeisten 10 vuoden aikana Ilovaarirockissa ovat vierailleet mm. sellaiset 1960-luvun kuuluisuudet kuten Renegades, Tremeleous, Swinging Blue Jeans.

Nyt suomalaisista varhaisrokkareista olivat mukana Maarit & Sami Hurmerinta ja 60-luvulla hurjassa maineessa ollut Topmost. Viimeksi mainittu oli pienoinen pettymys ja vasta You Really Got Me -tulkinta sekä A Whiter Shade of Pale / Merisairaat kasvot kolauttivat kunnolla.

Mutta pääesiintyjä, THE YARDBIRDS ei pettänyt, vaikka mukana olivat alkuperäiskokoonpanosta enää rumpali Jim McCarthy ja kitaristi Chris Dreja. Molemmat myös lauloivat taustalla, joten alkuperäinen soundi ja ääni löytyivät – erityisesti kappaleissa Heart Full of Soul – Over, Under, Sideways, Down – ja erityisesti For Your Love. Pakko oli heilua ja tanssia mukana; sen verran rokkia tuli 60-luvulla harrasteltua. Ja Yardbirds on bändi, jossa soittivat aikoinaan hurjat kitaravirtuoosit Eric Clapton, Jimmy Page ja Jeff Beck.

Aivan ihmeellistä onkin, että THE YARDBIRDS- Suomen vierailu jäi mediassa miltei vaille huomiota. Vain aina kulttuuritietoinen toimittaja Suonna Kononen teki paikallislehteen pikkujutun. Näinkö historiatiedotonta on nykyrock-journalismi? Ei voi kuin valittaa.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Muistan huikeat sarjat vuoden 2000 molemmin puolin – Dali, Picasso, Repin, Aivazovski, van Gogh, Chagall jne jne. Kaikkien kolmen nuorimman lapseni ”taidekasvatus” on alkanut lähes joka kesäkuu Punkaharjun luolastosta ja saleista. Vuosien saatossa lapsellisen ihastuksen tai kauhistuksen huudahdukset ovat vaihtuneet enemmän tai vähemmän perusteltuihin ”kritiikkeihin” ja keskusteluihin siitä kuka mitäkin missäkin taulussa tai veistoksessa näkee. Lasten ja nuorten kanssa kannattaa liikkua taiteen parissa muutenkin, koska silloin kuulee erilaisia näkökulmia, aitoja reaktioita, joita ei lueta taidekirjoista tai pikaesitteistä.

Shjerfbeck ja ammattisisaret

Helene Shjerfbeck (1862-1946) voisi olla elämäntarinansa perusteella vaikka Suomen taiteen Frida Kahlo (Kahlo olisikin ollut upea ilmestys suomalaisten naistaiteilijoiden rinnalle…, mutta ymmärrän toki talouselämän lait ja kustannukset myös nyky-Retretin kannalta..). Shjerfbeckin tyyli, aito ja vapaa realismi, ei miellyttänyt kaikkia 1900-luvun alun taideguruja. Ura osuu yksiin myös naisliikkeen nousun kanssa, siis miesten hallitsemassa taidemaailmassa. Vielä 1800-luvun lopulla naistaiteilija ei voinut tienata omia rahojaan saati maalata edes alastonmallia samoissa tiloissa miehen kanssa. Mitä lie miehet pelänneet? Että naiset olisivat nähneet jotakin luvatonta, ”kokeneet täyttymyksen” (= tutkija Sakari Toiviaisen kiertoilmaisu orgasmista) alastomia miehiä tai naisia ikuistaessaan?

”Helene Shjerfbeck ja taiteilijasisaret” -osio Retretissä esittelee yli 30 suomalaista naistaiteilijaa.
Heidän kanssaan taidenäyttelyn kävijä kulkee matkaa 1800-luvun alun romantiikasta realismin kautta jopa naturalismiin. Inhorealismikin on lähellä. Kuvanveistosta useimmat 1800-luvulla eläneet naiset saivat vain haaveilla: liian ronskia ja miehistä siroille naiskäsille. Muuten, Riitta Konttisen kirja ”Naiset taiteen rajoilla” (2010) kuvaa juuri samoja naistaiteilijoita ja ajan ilmiöitä, joita Retretti nyt esittelee…

Luolaston vajaakäyttö

Monet perheet ja lapsenmieliset menevät Retrettiin nimenomaan ihailemaan LUOLASTOSSA OLEVAA ESILLEPANOA. Vuosi vuodelta luola käytävineen tuottaa yhä suuremman pettymyksen (HUOM! tämä on myös lasteni arvio!). Nyt mukana on sinänsä hieno kokoelma Pekka Kauhasen ”henkilöhahmo”veistoksia – ”Kuutar ja luolan henki”, terästä, valurautaa, pronssia – mutta muuten avarat käytävät ja luolan seinät kumisevat lähes tyhjyyttään. Pekka Luukkolan valokuvasarja ”Maan varjossa” tavoittelee jotakin sellaista mystistä, mitä näki vielä 1990-luvulla. Miksi luolien avaruutta, vettä, valomaisemaa, ”hiljaisuuden ääntä” ei hyödynnetä paljon totaalisemmin? Enkä tarkoita mitään täyteenympättyä tilaa, roinaa, vaan taiteellisen silmän kokonaiskäyttöä?

Pienten lasten kannalta Retretin 2010 valopilkku on ilman muuta Kaarina Alstan naivistinen taide -
lapsenmieliset ja värikylläät eksoottiset, myös nostalgiset maisemat, joille aikuinenkin voi rauhassa naurahtaa. Ainakin syvällä lapsenmielessään. Ympäristöä ymmärtävää ja kantaaottavaa taidetta parhaimmillaan!

PS. Retriitti eli retretti (< ransk. retrait ’vetäytyminen’ < lat. retraho, ’noutaa takaisin’) on vetäytymistä arkielämästä ja henkistä tai hengellistäkin hiljentymistä kaikenmaailmallisten kiireiden keskellä.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Ruotsinsuomalaisuus ennen ja nyt

”Kuka minun haudan hoitaisi” kyseli Kärsämäeltä kotoisin oleva ruotsalaistunut Marjaliisa Lukkarinen Kvist omassa esitelmässään. Sen aihe perustui tohtorinväitöskirjaan, jossa tutkija haastatteli suuren joukon Haapajärveltä Eskilstunaan muuttaneita – ja siellä pysyvästi asuvia – haapajärvisiä. Väitöskirjasta käy ilmi, että lähes kaikki Ruotsin Eskilstunaan 1960-70-luvulla muuttaneet haapajärviset kokevat uuden kotiseutunsa omakseen: juuri kukaan ei halua tulla haudatuksi entiseen kotikaupunkiinsa (jota myös Suomen ”junttilandian” pääkaupungiksi kutsutaan…). Kotoutuminen olisi tämän tutkimuksen mukaan tapahtunut mallikelpoisesti – osin myös haapajärvisten aktiivisen seuratoiminnan myötä.

Toinen ”ruotsalaistunut” tohtori Raija Kangassalo esitteli ruotsinsuomalaista kirjallisuutta,
mutta valitteli samalla sen heikkotasoisuutta. Suuri ”ruotsinsuomalaisepos” odottelee yhä kirjaajaansa, vaikka Antti Jalavan lupaava esikoinen ”Asfalttikukka” ilmestyi jo 30 vuotta sitten. Näyttelijä-ohjaaja ja muusikko Tapio Aarre-Ahtio tuuletti reilusti kertoessaan miten vaivalloisesti ”härmäläismiesten” kotoutuminen on onnistunut Tukholman seudulla. Hän myös toi ilmi ruotsalaisyhteiskunnan kolme ”etnistä” eriarvoista tasoa: ruotsalaiset, suomalaiset ja siirtolaiset. Suomalaiset ovat siis jo voittaneet paikkansa kakkostasolla (40 vuoden kamppailun jälkeen?), vaikka itseriittoinen Svea-mamma ei ”finne igen” -kaverista loppujen lopuksi paljon välitäkään. Aarre-Ahtion mukaan syynä kotoutumisvaikeuksiin on myös suomalaisten ikuisesti tuntema huono itsetunto Ruotsinmaalla.

Jari Rossin ”Mossetreffit”

Tarinaniskennän Suomen mestaruudesta mitteli yhdeksän kilpailijaa, jotka oli valittu maakunnallisissa karsinnoissa ympäri Suomea. Kolme loppukilpailijoista oli naisia. Kerrotun tarinanhan tulee olla 7 minuutin mittainen, itse (tai suvussa) koettu ja aikaisemmin julkaisematon. Myös rekvisiitta, siis näytteleminen on kielletty ja ”iskennän” tulee olla perinteistä tarinankerrontaa. Tämän vuoden aiheet olivat moninaiset: ”Halavasti pantu yövieras”, ”Lintukin ymmärtää…”, ”Vanheneminen”, ”Korvessa suurmiehen kanssa”, ”Hissikomppis”, ”Mökkinaapuri…”, ”Pilkkireissu” jne jne

Kilpailuraati – johon Öisinajattelijakin oli kelpuutettu – oli valinnassaan yksimielinen. Muoniolaisen – ja kilpailun nuorimman, 43-vuotiaanJari Rossin ”Mossetreffit” erottui joukosta ehyenä, jouhevana, kielellisesti herkullisena (Lapin murteella kerrottuna) ja omaperäisenä tarinaniskentänä. Rossilla, joka on siviilissä matkailijoita palveleva yrittäjä ja Lapin ”samaani”, oli sana hallussa loppuun saakka: kun on kiire treffeille ja Mosse hajoaa ensin kaatopaikalla ja sitten tienpäällä, juttuun mahtuu useampikin kliimaksi kun asialla on tarinaniskijä. Juha Rossin ”palkintopuhe” sisälsi oman tarinansa sekin.

PS. Tämän aamun (14.7.) ykköstelevisiossa Jari Rossi kertoi harjoittelevansa suullista tarinointia myös omien lastensa kanssa. Samalla tavalla isäukko ja muut kylänmiehet hänetkin tarinointiin aikoinaan vihkivät. Olisiko tuossa jotakin opittavaa? Taatusti.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Haapavesi Folk 2010

Kun tulee Haapavesi Folkin maisemiin Pentti Haanpään kotikonnuilta Lamu-järveltä ja Piippolasta ja ajelee Leskelän suuntaan (missä sijaitsee ”Isännät ja isäntien varjot”-muistopatsas Haanpäälle), vasemmalle jää ”Huuma”-niminen ravintola. Se antaa esimakua Höömei-huumeesta, joka odottaa kuulijaa Folk-festareilla melkein joka vuosi (heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna), muodossa tai toisessa. Allekirjoittaneelle höömei alkukantaisten jousisoitinten kera on kesän kohokohtia – samoin kuin muinoin Kaustisella saha ja viulu yönuotiolla, Konsta Jylhän eläessä.

Haapavesi hakkaa tätä nykyä tunnelmallaan Kaustisen mennen tullen. Se on alkukantainen, spontaani ja pienimuotoinen kansanjuhla, jota kaupallisuus ja konkurssit eivät hetkauta. Tosin kaupallisuudelle on annettu sen verran periksi, että Folkin 2010 vetonaulakin oli Laura Voutilainen…

Mutta ei se perinteistä menoa haitannut! Sauli Heikkilä piti opettavaisen oppitunnin (workshop) kurkkulaulusta, Samuli Putro lauloi, runoili ja jutusteli melankolisella tyylillä omiaan eli täysi koulusali sai kuulla hempeitä tarinoita ihmissuhteiden arjesta ja siitä miten sittenkin ”Elämä on juhlaa”. Muita suosikkejani olivat alunperin kokkolalainen ja nykyisin ”Suomen kansainvälisin” blues-kokoonpano Wentus Blues Band, italialaisen perinnemusiikin modernisoija Riccardo Tesi ja miksei juutalaista klezmer-musiikkia soitellut Freilach mit Kneidlach. Unkarin kansanmusiikin tunnetuin nimi Marta Sebestyen jäi kuulematta – hän esiintyi Haapaveden kirkossa – mutta ainakin Mallisen Jukka (ensikertalainen Haapavedellä) tuntui mieltyneen Martaan kovastikin…

Sää suosi Haapavesi Folkia kuten usein ennenkin. Kylpyläsaaren tuntumassa (Suomen kauneimpia pieniä leirintäalueita!) oli mukava majoittua hyvässä seurassa, pulahtaa aamulla veteen uimaan ja tilata paikalliserikoista tavaramerkkiä eli salmiakkisiideriä. Vaan turhaan! Mihin lie tuo mainio janojuoma kadonnut? Kyselee

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Hki-Rovaniemi-Hki 1989

Junan lähestyessä Rovaniemeä kyykistelin vessassa, kun hätkähdin: aivan kuin nimeni olisi mainittu? Pian tuli uusi kuulutus: “…pyydetään pikimmiten ottamaan yhteyttä konduktöörivaunuun…”. Kun menin omaan osastooni, matkaseuralaiseni Jussi oli herännyt samaan kuulutukseen ja juna tulisi tuota pikaa asemalle. Jaahas, mietiskelin konnaria etsiskellessäni, olikohan viime hetkellä taas tullut muutoksia festariohjelmaan. Petterikö siellä Sodankylän päässä hätäili? Olikohan Joseliani myöhästynyt koneesta tai perunut koko matkansa?

Konnari käski istumaan, mutta piti pitkän tauon kun ihmettelin mitä hämminkiä Sodankylässä oli sattunut. Hiljaisuuden jatkuessa aloin hikoilla ja aavistella, että nyt olikin kysymys kenties aivan muusta – elämästä, jopa kahdesta tai kolmesta. Niin olikin. Vähän seitsemän jälkeen samana aamuna 14.6. 1989 Helsinki oli saanut kaksi asukasta lisää – kaksostyttäreni olivat putkahtaneet maailmaan yli kuukauden etuajassa.

Päätin palata saman tien Rovaniemeltä Helsinkiin. Kummisedäksi muuttunut Jussi seurasi mukana, tosi ystävä, elokuvaa suurempi. Eikä ollut Leilakaan pahoillaan, vaikka ryntäsin potilashuoneeseen hikipäisenä, Helsingin asemapihan istutuksista repäisty kukkapuska kädessäni. Kuinka pieniä voivat ihmistaimet olla, miten kaksi elävää nukkea voi mahtua samalle tyynylle?

Juhannusaattona 1989 vaeltelin yksin pitkin Helsingin katuja. Ne olivat autiot ja tyhjät. Äiti ja tyttäret vielä synnytyssairaalassa. Muistan käyneeni Tervasaaressa, sitten yli Kulosaaren sillan kohti Linnanherrantietä… Olin ylpeä ja onnellinen…

Joensuu-Southampton 2010

Juhannusaattona 2010 istuskelin hollantilaisystäväni Edon ja Marjukan asuman puutalon pihalla Joensuussa. Kaupunki ympärillä vaikutti hiljaiselta kuin Helsinki 21 vuotta aikaisemmin. Meitä oli puolitusinaa. Saunoimme kunnon puusaunassa, joimme kotiviiniä. Musiikkia, runoja…

Juhannuspäivänä, 26.6. 2010 yksityinen statukseni oli muuttunut peruuttamattomasti. Sain ilouutisen sumujen saarilta Southamptonista. Toiseksi vanhin lapseni, tyttäreni oli synnyttänyt tyttären. Ensimmäinen lapsenlapsi. Elämä ukkikerhossa voi alkaa…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Itse olen ollut Sodiksessa myös töissä – tulkkina, venäläisiä vieraita saattelemassa tai kriitikkona. Tämä vuosi meni helpommin ja laiskotellen, sillä yksi ehdottomista päävieraista, neuvostoliittolaisen ja venäläisen elokuvan Grand Old Lady, Kira Muratova perui tulonsa viime hetkellä. Moni muukin ohjaaja perui, mutta ei se tunnelmaa haitannut. Ei edes VesaMatti Loirin kehno kunto: mies selvisi hengissä ja parituntinen haastattelu sujui mukavissa merkeissä. Jaakko Pyhälän unohdettu mestariteos JON sai myös ansaitsemansa huomion. Ja siinähän Loiri on loistoroolissa, melkein kuin POIKIEN Jake aikuiseksi kasvaneena, hylättynä elämäntaiteilijana…

Elokuvista viis

Moni käy Sodiksessa ihan muuten vain, esimerkiksi Petterin eli von Baghin luotsaamien aamukeskustelujen, rennon tunnelman tai keskiyön auringon vuoksi. Muistan hellepäivät vuodelta 2006, jolloin tulkkasin Andrei Smirnovia: aurinko mollotti juuri minun ikkunaani ja juuri aamuyöstä, jolloin olisi halunnut nukkuakin pari tuntia. Turhaan, festari oli rankka työkeikka. (Yhtä rankka keikka oli Aleksei Germanin tulkkaus vuonna 1988. Mies kun uhkasi poistua loukattuna kesken juhlien. Petteri ja täysi sali odottivat kärsivällisesti kun tarjosin Alekseille pari lepyttelyolutta…)

Niin, ennen aikoihin, 1980-luvulla Sodiksessa rokattiin kunnolla – jopa siinä kuuluisassa isossa teltassa. Nuoriso tunki paikalle Norjaa ja Ruotsia myöten. Nyt teltassa pyörivät vain elokuvat – myös vuosittain joku säestetty upea mykkäesitys.

Juhlavuoden 2010 omituisimmat vieraat olivat englantilainen ujo herrasmies Terence Davies ja portugalilainen ”väri-aki-kaurismäki” eli Pedro Costa. Davies on kuuluisa nostalgisesta Liverpool-työläistrilogiastaan. Komeaa katsottavaa, välillä ahdistavaa, mutta palkitsevaa: musiikin rooli merkittävä. Costa asustelee ja tekee elokuviaan Lissabonin slummeissa eikä halua olla edes töittensä auteur (kuten hienosti sanotaan). Hänelle elokuva on ryhmätyötä ja sen päähenkilöt toisaalla kuin kameran takana…

Porttikoskelta Saariselälle

Kun oli aikaa oheistoiminnoille, kävin laskemassa Porttikosken, saunomassa ja uimassa jääkylmässä Kitisessä sekä tansseissa Porttikosken kallioisella rantalavalla. Hauskaa oli – erityisesti kun yritin pukea liian pieniä (lapsen) pelastusliivejä Terence Daviesin ylle…

Toinen mukava krapulanviettopaikka oli Sodiksessa sijaitseva Andreas Alarieston taidegalleria. Pienenä vinkkinä: tauluihin liittyvät tapausselostukset kannattaa lukea; ihmeellistä on elämä ollut saamelaiskylissä vielä muutama vuosikymmen sitten.

Ja sitten reissun kohokohta, Saariselkä tihkusateessa. Ei turistin turistia – vain yksi pariskunta käveli vastaan Urho Kekkosen luonnonpuiston ulkoilureitillä. Mitkä näköalat! Enpä olisi uskonut, että pohjalaisiin lakeuksiin kiinnittynyt geneettinen silmäni olisi nauttinut niinkin paljon Lapin tuntureista, vielä lumisista rinteistä ja tunturipurojen halkomista kuruista ja muista maisemista. Siellähän näkee yhtä kauaksi kuin Lapuan suoralla! Tottavie, Saariselällä UKK on saanut ansaitsemansa luonnonmuistomerkin.

Lopuksi, kesätoivotus UKK:n sanoin: ”Kaikki syyt jotka estävät meitä liikkumasta, ovat tekosyitä…”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Viime viikonloppu vierähti Kesälahdella, tutun opettaja-muusikkopariskunnan – Leila Luukkainen & Pentti Ojajärvi – vieraana. Harvoinpa olen tuntenut olevani niin tervetullut ja ”ole kuin kotonasi” -fiiliksissä kuin nyt vanhassa mukavan viileässä hirsitalossa. Sielu ja ruumis viihtyivät hyvän ruuan, kissanpentujen ja kymmenien instrumenttien iloisessa sekamelskassa. IHMISISTÄ – tarjolla olleesta musiikista, runoista, saunareissusta ja iltamyöhän juttuhetkistä puhumattakaan!

Runoa Savutuvassa

Tuli onneksi tehtyä hieman töitäkin kesälahtelaisten vieraanvaraisuuden vastapainoksi. Lauantai 12. 6. alkoi ”Herkistymisen jäljet” -nimisen taidenäyttelyn avajaisilla Sovintolan Kesägalleriassa. Heli Kauhasen ja Essi Siikasen koru- ja esinetaide säväytti. Esillepano mallikelpoinen ja kutsuvieraita monikymmenpäinen joukko.

Iltapäiväksi siirryttiin sitten Kesälahden museoalueelle, joka muistuttaa melkoisesti Helsingin Seurasaarta pienoiskoossa. Vanhat rakennukset muodostavat hienon miljöön ja kaiken keskus – Savutupa – on loistopaikka pienimuotoisille tilaisuuksille. Akustiikkakin kunnossa, kuten vanhoissa puurakennuksissa usein…

Niin, Savutuvassa esitettiin venäläistä runoutta, suomeksi ja venäjäksi. Hieman vanhempaa ja ihan moderniakin. Paikalla oli Suomessa asuva runoilijapariskunta Sergei Zavjalov & Olga Timofejeva. Sergei on kotoisin Pietarista ja hän on jo ehtinyt saada maineikkaan Andrei Belyi-palkinnon. Sergei mainitaankin Venäjän eräänä merkittävimpänä nykyrunoilijana, jota Jukka Mallinen on osaavasti suomentanut. Runoiltapäivän alku oli rakennettu siten että Leila Luukkainen esitti kitaroineen säveltämiään Zavjalov-runoja suomeksi, jotka sitten Sergei lausui venäjäksi. Yhdistelmä toimi komeasti – Leila on niin vahvaääninen ja tunnelmainen tulkitsija, että hänet voi kirkkaasti laskea Suomen ns. bardi-laulajien eturiviin! Sergei ja Olga puolestaan edustivat, toisiaan täydentäen – ja modernin runotaiteen ohella – harrasta perinteistä venäläistä runopoljentoa, joka lähenee joskus rukousta.

Jukka Mallinen ja allekirjoittanut pitäytyivät hieman vanhemmissa, mutta hyvin erilaisissa venäläisrunoissa. Jukalla on ollut pitkään työn alla tuntemansa Joseph Brodsky – ja itse olen harrastuksena väsännyt raakakäännöksiä Vladimir Vysotskin tuotannosta. Kyllä nämäkin jo manan majoille siirtyneet runoratsut Savutupaan mahtuivat. Eräänlainen ”tietoisku” oli Jukan vetämä ja tulkkaama keskustelu, jossa puntaroitiin nykyrunouden tilaa Venäjällä, sen vähäisiä ”markkinaosuuksia”. Mutta samalla sivuttiin myös kulttuurin ja runotaiteen ikuisia kysymyksiä ja ongelmia massakulttuurin vyöryessä täydeltä rintamalta…

Lopuksi vielä sitaatti Leila Luukkaiselta, väkevä arvio Sergei Zavjalovin runotaiteesta:
”Laulan, kun runot saavat miut laulamaan. Laulamalla saan asiat selkiytymään ja jotenkin omikseni. Sergei Zavjalovin runot imaisivat ihan hurmoksellisesti mukaansa ja miun kohdallahan hurmos ilmenee lauluina, enimmäkseen.”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

8.6.2010 vietetään suurta Karjala-juhlaa. Nimittäin Venäjän Karjalassa, Petroskoissa. Toivottavasti merkkipäivä huomioidaan myös valtakunnallisessa mediassa Suomessa – onhan Karjala aina ollut yhteinen asiamme. Se on myytti, legenda ja maa, jota ei ole oikeastaan olemassakaan. Yksi asia on varmaa: Karjala on sijainnut koko aluehistoriansa ajan idän ja lännen rajamaalla ja ollut usein ylikävelty periferia, kiistelty konfliktialue. Nykyisin Karjaloita on useita ja mielikuvia vielä enemmän.

Karjalan tasavalta perustettiin 8.6.1920, joten se on nyt 90-vuotias. 1920 sai alkunsa nykyisen tasavallan esiaste, Karjalan työkansan kommuuni. Sen historiassa ja johtotehtävissä suomalaisilla pakolaisilla, jotka hakivat turvapaikkaa Neuvosto-Venäjältä vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen, oli merkittävä osuutensa. Kannattaa lukea esimerkiksi Markku Kangaspuron sivistävä väitöskirja aiheesta. Suomalaiset punaisethan hävisivät taistelunsa Suomen suunnasta, mutta voittivat sittemmin bolshevikkivallankumouksen 1917 ansiosta itselleen Punaisen Karjalan. Sen piti olla koko Punaisen Skandinavian astinlauta lähestyvässä maailmanvallankumouksessa, mutta toisin kävi.

Venäjän Karjalan ”suomalaisvaihe” ajoittuu suunnilleen vuosiin 1920-1935. Sen jälkeen punasuomalaiset syrjäytettiin johtotehtävistä – ja suurin osa murhattiin Stalinin vainoissa. Muuan Otto Wille pelastui kuin ihmeen kautta… . 1930-luvun uhrien maineenpalautus sai odottaa 1980-luvun lopulle.

Tasavallan viime vuosikymmenet

1991 perustettiin nykyinen Karjalan tasavalta. Sen alkuvaiheet olivat euforista aikaa. Neuvostoliiton hajotessa Petroskoin kaduilla liikehti kansaa sankoin joukoin 1980-luvun loppupuolella, siis Mihail Gorbatshovin perestroika-politiikan (1985-91) kuohuntavaiheessa. Paitsi venäläiset, myös karjalaiset, suomalaiset ja vepsäläiset sekä muut vähemmistökansat olivat innolla mukana mm. Karjalan kansanrintaman toiminnassa ja omissa etnisissä yhdistyksissään. Toiveet olivat korkealla.

Karjalan tasavalla viime vuosikymmenet eivät ole kuitenkaan olleet helppoja. Väestö on vähentynyt lähes 100 000 vajaassa parissakymmenessä vuodessa. Nyt väkeä on suunnilleen 680 000, siitä pääkaupunki Petroskoin asukkaita 280 000. Miehet ovat kuolleet keskimäärin 58-vuoden iässä, suurelta osin nostalgiseen Venäjän murros-murheeseen, työttömyyteen ja viinaan – ja nuoret parit eivät ole uskaltaneet perustaa perheitä. Lama on iskenyt talouselämään, eriarvoisuus lisääntyy, mutta Petroskoi on ehkä säästynyt pahimmalta – muiden pikkukaupunkien ja autioituvan ja ränsistyvän maaseudun kustannuksella. Nuorten muuttoliike käy Petroskoin korkeakoulujen ja työpaikkojen kautta kohti Pietaria ja muita isoja keskuksia. Näin koko Venäjällä: maa kaupunkilaistuu 2000-luvulla vauhdilla kuten ensi kerran jo 1960-luvulla.

Suomen ja karjalan kielen ja kulttuurin asema on heikentynyt. ( Karjalan Kansallisen teatterin kohtaloista kirjoittelin jo taannoin eräässä blogissani. ) Enää 9 % väestöstä on varsinaisia karjalaisia ja vain 2-3 % suomalaisia ja vepsäläisiä. Tasavalta venäläistyy, mutta hyvin monet venäjänkieliset identifioivat itsensä paikallisesti – ovat mielellään ns. ”karjalalaisia”. Näinhän asia on Pohjois-Karjalassakin: karjalaisuus voi olla mielentila kuten professori-emeritus Heikki Kirkinen on todennut. Petroskoin kulttuurielämän nykytilasta voi lukea myös viimeisestä KU Viikkolehdestä (4.6.2010). Sieltä löytyy Juha Drufvan aukeama-artikkeli ”Karjalan kulttuuri kamppailee olemassaolostaan kuten tasavaltakin”.

Niin, hallinnollisestihan tasavalta on yksi Venäjän federaation 21 tasavallasta ja 83 muusta hallittavasta aluekokonaisuudesta. Kun Jeltsin vielä aikoinaan jakoi paljon paikallisvaltaa alueille, Putin ja Medvedev ovat kunnostautuneet keskusvallan pönkittämiseen Moskovaan. Ihan viime vuosina Karjalaa on Moskovasta käsin yritetty sulattaa muihin alueisiin – pohjoiset osat Murmanskiin ja eteläiset Leningradin alueeseen. Mutta vastarinta Petroskoissa on kovaa. Ikuinen taistelu Karjalasta…, anteeksi Karjaloista jatkuu…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Hymypoika?

Haavistoon kriittisesti suhtautuvat pitävät häntä pelkkänä joutavana hymypoikana, kakkos-ahtisaarena ja kaikkia mielistelevänä uraohjuksena, joka ei tosiasiassa hallitse diplomatiankaan kenttää kuin nimeksi. Myös hänen oppineisuutensa, vaatimaton oppiarvonsa herättää närää, kun presidentteinä ja ehdokkaina on ollut kosolti tohtorismiehiä ja naisia.

Kansan Uutisten entinen päätoimittaja Yrjö Rautio suitsuttaa Haavistoa uusimmassa Apu-ledessä ( ”Haavistosta uusi Ahtisaari” , Apu 21 / 2010). Raution mukaan ”…vasemmisto tekisi kerrankin historiaa, kun se hylkäisi ahtaat puolue-etunsa ja asettuisi yksissä tuumin Haaviston taakse”. Rautio pitää Haavistoa miltei suomalaisten ”sosiaalisena omatuntona” ja näkee pahimpana esteenä presidenttiydelle sen, että tämä tunnetaan paremmin maailmalla kuin Suomessa. Myös diplomaattikykyjen arvostus on suurempaa rajojen ulkopuolella.

Voisi hyvällä syyllä olettaa, että mikäli vasemmisto loppupeleissä ryhmittyisi vihreän presidenttiehdokkaan taakse, se lisäisi myös uudenlaisen punavihreän kansanrintaman mahdollisuuksia muussakin politiikanteossa. Toisaalta, kun presidentin valtaoikeuksiin kuuluu korostetusti ulkopolitiikka, pitäisi ainakin tietää nykyistä selkeämmin Haaviston näkemys Natosta.

Seitsemännessä taivaassa

Pekka Haavisto oli Maarit Tastulan vieraana menneellä viikolla Seitsemäs taivas-ohjelmassa. Siinä vaikutelma hänestä oli suht sympaattinen. Haavisto on sujuva puhuja, vaatimaton oman tiensä kulkija, kyläpäällikköjen koteihin tai telttaan uskaltautuva neuvottelija. Haavisto kertoi mielenkiintoisia detaljeja Afrikka-sovitteluistaan, yhteisöllisyydestä, aika-käsityksestä jne,  kuten myös ystävänsä itsemurhasta.

Arvojohtajaksi nousevalta tulevalta presidentiltä vaaditaan silti kannanottoja myös sosiaalipolitiikasta, työttömyyden hoidosta ja vaikka kansalaispalkasta. Kuten myös selkeämpi näkemys paitsi Natosta myös Venäjä-suhteista. Tämän hetken mahdollisista ehdokkaista Haavisto onkin paras Venäjä-tuntija, silti. Ihmisoikeuksien ajajana ja konfliktitilanteissa toimijana on hankala löytää häntä osaavampaa kandidaattia.

Orilammella

Olen tavannut Pekka Haaviston vain ohimennen – ja vaihtanut joskus mietteitä sähköpostilla, mm. Venäjän kulttuurielämästä ja intelligentsijan asemasta siellä. Haavisto oli opiskelijan roolissa mukana kymmenkunta vuotta sitten Aleksanteri-instituutin kesäkoulussa Orilammella. Olin siellä itse luennoimassa, muistaakseni Tapani Kaakkuriniemen kutsusta.

Haavisto valmisteli tuolloin graduaan, mutta se taitaa olla yhä kesken? Ehkä hitaasti hyvää tulee –olisi mukava uskoa niin omasta kokemuksesta: Öisinajattelijan väitöskirja on myös yhä ”vaiheessa”, aihekin unohtunut.

Mutta lopuksi kysymys kaikille:
Jos presidentinvaalien loppupeleissä olisi teoreettisesti valittava esimerkiksi Niinistön, Kataisen, Lipposen, Urpilaisen ja Haaviston välillä – KETÄ SINÄ ÄÄNESTÄISIT? Viimeiseen kaksikkoon esimerkiksi Pavo Arhinmäellä ei taida olla minkään valtakunnan asiaa, vaikka pätevä kandidaatti olisikin….

Joensuun virallinen Öisinajattelija