Suomen media seuraa tiukasti puoluepolitiikkaa.
Lyhyen ja tieteellisen Öisinajattelija-analyysin tuloksena olen pannut merkille, että erityisesti kolme puoluetta ovat suomalaismedian erityisseurannassa – ETTEN SANOISI SUOSIOSSA(?)

1)Korean työväenpuolue

Korean työväenpuolue ja sen aurinkoinen johtaja Kim Il Sung …vai oliko se jo JONG ? on monen lehden ja muun median ykkössuosikki. Onhan Pohjois-Korea Pers-Arjalan ystävyysvaltio ja siten tärkeitä lähinaapureitamme. Myös sen demokratiakehitys huolestuttaa monia, varsinkin Suomen Pravdan toimittajia. Tärkeää on koko ajan pohtia sitäkin, miten maan johtajien terveydentila etenee, onko se kuppa vai haimatulehdus, pornovideoita katseltu? – ja onko maa yhä edelleen ns. pahan valtakunnan kärkivaltio vai tuleeko rinnalle joku muu gaddafilainen uhka? Koska Pohjois-Korean ja Suomen suhteet ovat muutenkin ensiarvoisen tarkkailun keskipisteessä jo nukkekaupankin suhteen ja juche-aatteen tulevaisuus käsissämme, tulee viikottain tiedottaa siitä, miten monet miljoonat ovat ystävyysvaltiossa taas tällä viikolla nääntymäisillään kommunismin ikeessä nälkään, paenneet Kiinaan tai voimistelleet juche-aatteen nimissä keskusstadionilla.

Mielenkiintoista on ollut myös seurata dokumenttielokuvan välityksellä hurjia paljastuksia siitä miten pohjoiskorealaiset naispoliisit ohjaavat liikennettä. Aivan huikeat erityiskiitokset rohkeudestaan ansaitsevat moisen dokumentin hurjapäiset tekijät.

Ja vielä pientä kritiikkiä: mielestäni ei ole tarpeeksi analysoitu sitä, miten roistovaltio Pohjois-Korea voitaisiin pommittaa ns. rauhanomaisin keinoin ja humaanisti pois maailmankartalta, läntistä demokratiaa uhkaamasta. Siis miten voitaisiin kehittää Afganistanissa ja Irakissa opittuja rauhanomaisen kansalaisyhteiskunnan ja moniarvoisen pluralistisen puoluepolitiikan rakentamisen läntisiin arvoihin perustuvia käytäntöjä ja demokraattista markkinataloutta.

2)Suomen keskustapuolue

Suomen keskustapuoluetta on hankalampi – Korean tavoin – pommittaa pois maailmankartalta, vaikka mieli tekisi. Se on niin lähellä ja moni lestadiolainen suurlapsiperhe tuhoutuisi samalla. Keskusta on Suomen Pravdan erityishampaissa, mikä tarkoittaa sitä, että kaukaa Helsingistä on lähetetty useampi toimittaja Riihimäelle ja kauemmaksikin tutkimaan lautakasoja ja kaivosvaltausten omistuksia jopa Lapissa. Uraani halkeaa, Talvivaaran osakkeet on myyty ja Paula Lehtimäen pauloissa Suomen Pravda voi taas matkustaa uusiin paljastuksiin monen viikon ajan.

Matti Vanhanen alkaa olla jo vanhaa korjattua kauraa, naisetkin kaikonneet! mistä syystä tarvitaan uutta paulaa eteläisen median rattaisiin. Suomen Pravdan sanomaiperiumissa ei tietenkään tule mieleen tutkia omistuksia ja säätiöitä lähempänä kehä kolmosta ja sen sisäpuolta – tarkoitan tässä esimerkiksi Kaivopuiston, Aleksanterinkadun kokomustaa ja etelärannan maisemia, Marjaniemen linnoitettuja verobunkkereita unohtamatta.

3)Perussuomalaiset

Ja lopuksi: Perussuomalaiset on naurettu mediassa Suomen kartalle harkiten. Timo Soinia voi ja pitää pommittaa humoristisessa valossa ja nähdä tämä suomalaiskansallinen ruotsidemokraattinen uusliike vasemmistiolaisena työväenpuolueena. Suomen Pravda on tehnyt älykkään johtopäätöksen: Persut kannattaa pitää otsikoissa ja painottaa koko ajan sitä miten Soini vie äänet vasemmalta. Näin kokomusta Kokoomus on ikään kuin suojattu ja kun sekin on perussuomalaisten ohella työväenpuolueeksi naamioitunut, ei ole minkään valtakunnan hätää kun 2011 vaalit lähestyvät. Eliitti juhlii, nauraa partaansa ja tavaa tyhmälle kansalle taas kohta uudet puoluepolitiikan aakkoset. Niistä oikeista aakkosista tunnemme tuskin A B ja C -kirjaimiakaan vielä… Opittavaa on?

Ja ennen kuin oppi kalloon kolahtaa, voi vain sanoa: eläköön kvasidemokratia, näennäissananvapaus ja kansalaisyhteiskuntaa karkeasti huijaava markkinavapaa lehdistö!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Asko Järvinen on joensuulainen kulttuuriaktivisti, joka on julkaissut omakustanteena kolme pientä runokokoelmaa. Läpikulkumatkalla on niistä viimeisin. Asko tunnetaan myös musiikki- ja urheilumiehenä, joka ei ole jättänyt liikunnallisia harrastuksiaan edes jalkapallon parissa, vaikka reilut 60 on jo mittarissa. Järvisten vanhan omakotitalon pihassa, Pyhäselän rannassa kokoontuvat milloin minkäkinlaiset musiikki- ja runopiirit. Mukana on joskus ripaus politiikkaakin: Askon tytär , Anni Järvinen kun sattuu olemaan Joensuun kaunpunginvaltuuston jäsen, vasemmistoliittolainen. Annin sydäntä lähellä on ollut jo vuosia joensuulainen asunnottomuus – kuten opiskelijoidenkin asiat.

Mutta, palataan Asko Järviseen: Asko on itseoppinut työläistaustainen runoilija. Hän aloitti työuransa Tampereen Lokomolla 1960-luvun lopulla sorvaajana. Sittemmin työ on jatkunut monissa muissa ammateissa, esimerkiksi jo yli 20 vuotta sitten lakkautetulla legendaarisella Penttilän sahalla, Joensuussa. Sahan maisemat kuvittavat uusinta runokirjaakin. Siellä työskennellyt Askon isä on loppuepilogin ilmeinen ”elämän läpikulkumatkailija” hänkin (?)

Läpikulkumatkalla edustaa monipuolista tunnelmarunoutta, joka lähenee lyhykäisyydessään välillä aforismitaidetta. Vaikkapa näin:

Ihmisellä on aina toinen
mahdollisuus ja vietti

luonto, yksin
on kaikki.

Tai sitten vielä yksinkertaisemmin:

Lähtö pisteestä,
se ensimmäinen askel
on aina suora tie.

Asko Järvisen kielenkäyttö todistaa lukeneisuudesta ja maapallon globaalista ja ”lokaalista” ymmärtämisestä. Arjen ja sahan maisemat sekä ”punainen kuminen jalkapallo” limittyvät Moskovan ja Afrikan savannin tunnelmakuviin.

Kieli ei kuitenkaan ole helpoksi pelkistettyä, vaan vaatii avautuakseen usein pysähtymistä, mietiskelyä. Näin taitaa olla muunkin laaturunouden kohdalla? Järvinen on pohtinut myös Venäjän nykytilannetta, tehnyt siitä oman ”analyysinsa”:

Huumori ja absurdius Venäjällä on
liikkeelle paneva voima.
Tsarismi tai edes neuvostojärjestelmä
ei sitä pystynyt tuhoamaan.
Päinvastoin!

Se nukkuu ja hengittää arjen,
sankarityömailla.
Herätessään se heilimöi jaloimpia muotoja:
markkinataloutta!

Sen aallot leviää, kuin Vasilinsaarelta, Vasjan
veteen heittämän kolikon toinen puoli.

Pankkiautomaatti on jo Iisakin kirkossa.

Niin, pankkiautomaatti on jo oikeastikin Pietarin Iisakin kirkon kupeessa. Sellaista elämä ja raju muutos. Mutta: on mukava tuntea ASKON kaltaisia kulttuurityöläisiä, maailman havaitsijoita. Mukava istua Järvisillä, Pyhäselän pihapiirissä. Tämän maan omaleimainen runous pulppuaa monen pienen taitajan runosuonesta. ASKO on yksi heistä.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Pohjois-Karjala on tattimaakunta. Italialainen Dalla Valle pystyi siihen mihin paikallisyrittäjät eivät yltäneet. Dalla Vallen ”sieni-imperiumi” eli suuryritys vie tatteja rekkajonossa Italiaan. Siellä niitä arvostetaan, Suomessa vielä ei paljonkaan. Moniko tuntee edes herkkutatin?

Kesän piti olla kehno, mutta sieniasiantuntijat Kauko Salo ja Dalla Valle uskoivat lämpimän ja sateisen syksyn korjaavan sienisatoa pitkälle syksyyn. Näin kävikin.

Kaikenkarvaiset sienet alkoivat pomppia maasta noin viikko sitten. Näillä leveysasteilla. Kauaksi ei tarvitse kävellä. Lähimmät tatit voisin poimia tuosta 200 m päästä, Penttilän sahan myrkytetyn maan aidan viereltä (dioksiini, furaani jne) . En poimi. Sieni on se luonnontuote, joka kerää sisäänsä kaiken mahdollisen paskan ja saasteet lähiympäristöstään. Esimerkkinä olkoon Tshernobyl ja sen vaikutukset suomalaissieniin(kin). Sieniä ei pidä muutenkaan poimia kaupunkipuistoista, tienvieriltä.

Tattimetsään!

Mutta nyt kannattaa mennä tattimetsään, tottavie.
Paljastan tässä poikkeuksellisesti – ja monen pohjois-karjalaisen harmiksi (kenties?) – muutaman tatti / sienipaikan.

Parhaat herkkutatit olen kerännyt 2010 akselilla Lykynlampi-Mertalampi – ja toiseksi parhaat Polvijärvi-Viinijärvi -maastosta. Kontiolahden Jaamankangas ei entisen veroinen tattipaikka, tätä vuonna.

Kun tatteja tulee paljon, niitä kannattaa syödä solkenaan. Lihan verosta lisuketta! Muhennoksena, kastikkeena, keittona ja myöhemmin – pakasteena. Useat tatit onnistuvat säilyttämään makunsa pakkasessa, eivät kaikki ( esim voitatti tai lehmäntatti) – ja siksi tuoresyönti on parasta. Pannulle voita, pippuria, suolaa ja ehkä sipulia – ja lopuksi kermaa. Herkkutatit viipaleiksi. Muutama minuutti ja kastike on valmista.

Entäpä suolasienet? Kangasrousku, haaparousku ja leppärousku ja haperot päälle. Loistavia suolasieniä. Erotuksena tatteihin ne pitää ryöpätä eli keittää runsaassa vesikattilassa n. 10 minuuttia
– sitten vesi vaihdetaan ja taas 10 minuuttia.

Kahden ryöppäyksen jälkeen karvas maku häviää taivaan tuuliin. Purista paloitellut sienet käsin suht kuiviksi. Purkin (esim 3-5 litran purkki) pohjalle reipas kerros merisuolaa, sieniä 5 sentin välein ja taas suolakerros. Lopuksi suolaliuos päälle, jotta kaikki viipaloidut sienet peittyvät.

Suolaa siis runsaasti – sen saa pois sitten talvella liottamalla kun tekee saaliista kastiketta, keittoa tai pitsanpohjalle terveellistä luomua. Sienipizza on muuten verraton katkarapujen ja äyriäisten kanssa. Valkosipulin voi lisätä aina myöhemmin, maun mukaan. Oikeastaan sieni ei vaadi paljon muuta kuin voita, kermaa ja sipulia. Siinä se, herkkuateria.
PS. Mutta: tietenkin olen pelkkä amatööri, lapsuuden makuja etsiskelevä harjoittelija…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Häpeäkseni tunnustan: olen ollut nukketeatterissa (aikuisiällä) vain muutaman kerran ja seurannut silloinkin ainoastaan maineikasta venäläistä nukketeatteria. 1970-luvulla Pietarissa – ja 2009-2010 pari kertaa Joensuussa. Joensuussakin on ollut kyse venäläisestä nukketeatterista, vierailunäytännöistä.

Eilen 22.9. täällä sai ensi-iltansa sotaan, muukalaisuuteen ja kieliristiriitoihin vahvasti kantaa ottava KOHTI AAMUNKOITTOA. Sen ohjaaja on Natalia Pahomova Pietari-Petroskoi-akselilta – ja nukettaja-näyttelijät suomalaisia: Jaana Palve-Karppanen, Raija Korhonen-Pusa ja Janne Puhakka.

Pääsin mukaan teatterin ja sen nukettajien ”sisäpiiriin” puolivahingossa kun harjoituksissa kävi ilmi, että tulkkiakin tarvittiin. Tämä siitä huolimatta, että nukkenäytelmässä puhutaan vain ns. abstraktia eli keksittyä kieltä. Tuo keksitty kieli ja sen aiheuttamat kulttuuritörmäykset nukkehahmojen välillä tekevät näytelmästä entistä kiehtovamman.

Mostarista ja Petroskoista oppia Joensuuhun

KOHTI AAMUNKOITTOA on hyvin kansainvälinen projekti, jota joensuulainen läänintaiteilija Jyrki Tamminen on ollut puuhaamassa pari vuotta. Käsikirjoitus lähti liikkeelle koululaiskilpailusta Bosnia-Hertzegovinasta. Voitokkain oli sodan keskellä eläneen Radmila Stefkovan kynän jälki, mistä Natalia Pahomova poimi ohjaukseensa keskeiset elementit.

Joensuussa toteutetussa projektissa ei ole enää kysymys Mostarin sillasta, sen räjäyttämisestä ja sen erottamista eri kansallisuuksista. Sota on etäännytetty ”nimettömäksi”, mutta se on koko ajan uhkaavasti läsnä. Päähenkilöt, murrosikäiset tyttö ja poika (yli puolenmetrin nukkeja, joita liikutellaan näyttelijävoimin ns. ohjaussauvasta ja käsin) eivät ymmärrä toisiaan. Taustalla on myös paha robottimais-militaristinen maailma, joka haluaa tehdä yksilöt yksiviivaisiksi heitä kontrolloimalla, uhkaamalla ja aivopesemällä. Tulkintoja voi olla toki monia. Petroskoilaisen Polina Tshufyrevan käsityönä valmistamat nuket ovat uskomattoman ilmeikkäitä ja erilaiset robotit koottu kierrätysmateriaalista. Niiden liikuttelu on ihailtavaa katsottavaa, usein ”vain lapsille” tarkoitettua ammattilaisteatteria, jota ei liikoja arvosteta.

Vaikka ymmärrettävä puhekieli teatteriesityksestä puuttuu, näytelmän juonen käänteet puhuttelevat ja pitävät katsojan otteessaan hyvin. Nukkien ja muiden mielikuvitusolentojen kautta sota tulee iholle ja ihmissuhteisiin. Kieli avautuu. Omalla tulkinnallaan ja ”onnettomalla loppukohtauksellakin” ohjaaja Natalia Pahomova ikään kuin kysyy: Tällaisenko epäluulon, epäluottamuksen, sodan ja väkivallan läpitunkeman maailmanko me haluamme jättää nuorillemme?

KOHTI AAMUNKOITTOA -nukkenäytelmästä vielä kuulemme, oletan. Sen on tarkoitus lähteä Joensuusta Petroskoin kautta muutakin maailmaa sivistämään…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

“Olen poliittisesti naivi ja olen aina ollut. Olen siitä kuitenkin ylpeä…”.
NÄIN JULISTI Björn Nalle Wahlroos Suomen Kuvalehdessä 19.3. 2010

Taisin tuosta miehestä silloin jo yhden blogin kirjoittaa. Jatkan.
Nallehan on ollut jo iät ajat sitä mieltä (ei toki taistolaisaikoinaan!) , että pääomaveroa ei sovi korottaa. Niin, veroja ei muutenkaan tarvita, niitä pitää laskea, jotta lamakin laskeutuisi: erityisesti yritysvero on liian korkea.
Keväällä kuultiin myös Nallen kannanotto ulkomaalaiskeskusteluun: “Kehitysapu syytä lopettaa” , koska korruptoituneita ovat laiskurit siellä Afrikassa. Sama linja jatkui suhteessa opiskelijoihin: koulutus- ja tutkimusmenot pitää käydä harkiten läpi. Yliopistotutkintojen rahoitus on pistettävä suurennuslasin alle: “Nyt se toimii tyhjäntoimittamisen subventiona”, laukoi Nalle. Sitten hän opasti sosiaalipolitiikassa: yksinhuoltajia ja muita sosiaalipummeja ei pidä turhaan opettaa uusavuttomiksi.

Kansalaiskeräyksen paikka?

Syyskuussa Nalle palasi jälleen veroasioihin ja siihen kuinka vähän yrittäjillä jää käteen kun valtio riistää työn hedelmät. Pakko siinä on miettiä isänmaankin vaihtoa.

Niin, kyllä suomalaisten on aika havahtua. Sosiaaliluukulla lappaava kansa ei tajua kuka on oikeasti köyhä, mutta onneksi aina valpas media tämänkin uuskurjuuden lajin paljastaa.

Monet suomalaiset suuryrittäjät nääntyvät verotaakan alla pelastaessaan kansakuntaa tai maakuntaa hirvittävällä työputkella ja henkilökohtaisesta hyvinvoinnistaan jatkuvasti tinkimällä. Juuri yrittäjät rakentavat työllään, nöyrällä olemuksellaan, isänmaallisuudellaan ja minimaalisilla erorahoillaan Suomen todellista brändiä maailmalla. Ja vain jokunen rehti suomalainen, kuten Katainen, ymmärtää antaa tästä kiitosta.

Suuryrittäjän verta imevät nykyisin valtio ja verot siihen malliin, että on pakko mennä sinne – esimerkiksi Bermudalle – missä valtiovalta ei vainoa köyhää ja missä veromarkkoja ei tuhlata laiskansitkeisiin sosiaalitapauksiin.

Niinpä Nalle Wahlrooskin kiristelee nälkävyötä kun leipä ei enää irtoa pankkibisneksellä eikä vaatimattomilla EU-kartanorahoilla eli tukimarkoilla (vain 300 000 euroa vuodessa). Myös Pohjois-Karjalassa Nallelle riittää kohtalontovereita. Jokunen auto-, avain- ja mattokauppias on harkinnut maassa tai maasta muuttoa aika ajoin juuri kohtuuttomien verojen vuoksi.

Siksipä ehdotankin kansalaiskeräystä jatkuvassa velka- ja jälkiverokierteessä kituville suuryrittäjille. Keräys voisi alkaa siten, että kaikki sosiaalitukea saavat ja muut työtävieroksuvat velvoitettaisiin lippaineen kadulle. Yksikin euro voi pelastaa yrittäjän, esimerkiksi Wahlroosin pakomatkalta Bermudalle tai Monacoon! Myös jokainen leipäjonossa seisova havahtukoon ja menköön itseensä! Onko muka paljon luopua köyhäinapu-pussinsa sisällöstä kituliaan suuryrittämisen alttarilla? Lahjoitettakoon ainakin joka toinen leipäkassi todelliselle isänmaanystävälle, Nallelle.

Siunausta kansalaiskeräykselle toivottaen,
Joensuun virallinen Öisinajattelija

Joensuussa pidettiin viime viikonloppuna (17. – 19. 9.) perinteinen kirjallisuustapahtuma – aiheena ”Minä kirjallisuudessa”.

Teemaa käsiteltiin yliopiston luentosalissa ja kirjailijahaastatteluissa, joissa esimerkiksi Heikki Turusta ja Kari Hotakaista puhutti Tuula-Liina Varis. Varis on roolissaan pätevä – antaa kirjailijoiden puhua ja tekee kysymyksiä aina yhtä asiantuntevalla tyylillään.

Kirjallisuustapahtuman ainut miinuspuoli on yleisölle varattu vähäinen rooli. Joensuu on yliopisto- ja kirjallisuuskaupunki, jossa on vahvat perinteet lukemiselle. Kirjastot hyvässä kunnossa, vaikka elävätkin jatkuvan uhan ja supistuvien määrärahojen kurimuksessa. Niinpä kirjallisuustapahtuman yleisökin on pääosin ns. valveutunutta ja haluaisi – ”käytäväpuheiden perusteella” – enemmän dialogia, mitä tapahtuma tarjoaa.

Heikki Turunen, maakunnan ääni.

Heikki Turunen on Pohjois-Karjalassa käsite. Hän ja edesmennyt veistotaiteilija Eeva Ryynänen sattuvat olemaan kotoisin vielä samalta pikkukylältä, Lieksan Vuonislahdesta. Turunen on antanut maakunnan kulttuurille kasvot, unohdetulle kansalle tekstin ja omaa murretta kunnioittavan äänen. Ja tietenkin Turusen nykyisessä shamaanihahmossa lymyää Helsingin näkökulmasta se vastarannan kiiski, jota ei saa hiljaiseksi arvonimillä tai palkinnoilla. Mies on eläkeiässä, mutta naputtelee tekstiä yhtä ahkerasti kuin hakkaa halkojakin. Murre on hallussa, Heikki aidoimillaan pikku hiprakassa – kun vuorossa oleva kirja on saatettu painokuntoon.

Kun Heikki Turunen aloitteli kirjoittelijauraansa kepulaisessa Karjalan Maassa journalistina, maakunta oli toisennäköinen kuin nyt. Mediakin moniarvoisempi. Muuttoaalto alkoi 1960-70-lukujen vaihteessa verottaa väestöä etelään ja Ruotsiin kiihtyvällä vauhdilla. Sotaevakkojen takametsien pientilat eivät enää seuraavaa sukupolvea elättäneet. Suomen Maaseudun puolue, SMP ja pientilallisten ainoat tukimiehet Veikko Vennamo ja Eino Poutiainen keräsivät maalaisköyhälistön protestin hedelmät. Ja kas kummaa – ympyrä on nyt sulkeutunut. Perussuomalaiset tulevat rytinällä läpi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Vasemmisto kutistuu olemattomiin, vaikka sille pitäisi olla juuri täällä sosiaalinen tilaus.

Turunen kattaa kirjailijatyössään hyvin rajaseudun historian raameissa myös tuon evakkosukupolven kituliaan elämän vuosikymmenet. Evakko-Suomesta on edetty EU-Suomeen ja Turunen elänyt, kokenut ja kasvanut kirjailijana kotiseudulleen uskollisena, sitä kuvaten. Täällä pysyen. Turusessa on jotakin samaa kuin Pentti Haanpäässä Piippolan ja Lamujärven maisemissa.

Vaikka käytän omissa teksteissäni usein pilkallista ilmausta ”Pers-Arjala” – millä viittaan 1) periferiseen rajaseutuun ja 2) skini-ilmiöön – olen oppinut arvostamaan tämänkin maakunnan omaleimaisuutta, unohdettua pientä ihmistä. Se Ihminen on Heikki Turusen kirjojen keskiössä, pääsääntöisesti.

Ja lopuksi kirjallisuushistoriaan liittyvä kilpailukysymys. Mikä ESIKOISkirja oli 1900-luvun Suomessa myydyin? Voin avittaa sen verran, että kirjailijan etukirjaimet ovat H.T.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Olen jo pitkään sympatiseerannut ex-pääministeri Matti Vanhasta:
Olisipa vasemmalla laidalla edes yksi yhtä värikäs poliitikko, SEXIKÄSKIN, jonka yksityiselämä kiinnostaisi samalla mitalla mediaa kuin VANHASEN naisKIEMURAT. Vaan ei ole. Meillä on vasemmalla laidalla vain kunnollinen Erkki Tuomioja (joka joskus lentää valtion laskuun yksityiskoneella vähän liikaa, 100 000 euroa sinne ja tänne…) ja jalkapallosta kiksit saava Paavo Arhinmäki. HeIdän yksityiselämässään ei ole minkään valtakunnan kiinnostavaa pointtia,HOHTOA , pelkkää harmaata eminenssia. Vanhanen sentään uskaltaa hakea seuraa jopa netistä. Hänen SEX-elämänsäkin alkaa olla tunnettua, asennoista en vielä tiedä. Silti: Vanhasen miehuus kiehtoo monia, etupäässä ja taka-ASENNOSSAKIN, kaiketi naisia. Mies taitaa olla joillekin jopa sex-symboli. Siis naisille. Monet, monissa puolueissa, saattavat ollA kateellisiakin. Ehkä Vanhasessa on sellaista MAN-poweria, jotta hän on enemmän miesten kade kuin kuin feministien iskukohde? Ehkä Matti on oikeasti MIES, jota Suomen naiset kaipaavat?

VANHANEN anti-kansallissankarina?

Matti Vanhasesta tullee vielä anti-kansallissankari, huonomuistisuudessaan ja naissuhteissaan. Kuten kaimastaan Nykäsestä. Vaikka noilla Vanhas-jäyhyillä piirteillä ei pärjätä mediassa, ne herättävät naissääliä. Ponjatno?. Matilla tulee naisia riittämään! Ajatelkaa silti saunaelokuvaa MIESTEN VUORO? SIINÄKIN HEMPEYS JA AITOUS komeaa, JOS VANHANEN SIIHEN suuntaan MENEE?, se tekee kohteesta sympaattisen. Tässä on perssuomalaistenkin salaisuus. Ovat oikeasti lähellä kansaa, typeryyttään, toriyleisöä. Tyhmän kansan teoria?

Ja ajatelkaa: miten joku voisi muistaa oikeasti! kaikki ne isot(kin) rahavirrat, mitkä kassaan kalahtavat ennen vaaleja eriilaisista säätiöistä jne . Minusta muistamattomuus voi olla inhimillistä. Jääviys voi olla toinen juttu: yleensä ihminen muistaa kuka häntä henk koht tukee, vaikkapa muutamalla tuhannella donella. Sitten , luonteeltaan kokomustaa ovat nämä erilaiset säätiöt, joiden kautta åruotsalainen kansanpuolue ja kokomusta kokoomus saavat “laillisesti” tukensa. Näitä juttuja ei edes tutkita. Kepu on sijaiskärsijä, tämä pitäisi tajuta vasemmallakin. Päivänselvää on, että esim Suomen Pravda (HS) höykyttää kepua niin paljon kuin sielu sietää, koska paikallislehti HS on aina KehäKolmosen sisäpuolella tosi vaikuttaja. Ja sen intresseissä on kokomusta-Suomi, ilman muuta. Nato ja EU-politiikan jatkuminen. Kepu on Suomen Pravdalle vaarallinen agraarimenneisyys!

Silti, vähättelemättä, Kepu on maantieteellisesti Suomen demokraattisin puolue. Maantieteellisesti juuri. Sillä on edustajia taatusti kaikista eniten, laajimmikin, demokraattisimmin, jos lasketaan koko Suomi. Maaseudun Tulevaisuus on siinä mielessä Suomen laajimmin luettu yleislehti (HS pelkkä surkea paikallislehti!). Jos itse funtsaan köyhälistön etuja, ikävä todeta, että Kepu on siinäkin edellä vasemmistoa. Skandaalien ja Vanhasen tyttöystävien rintojen mitalla. Myös oikeasti: ajamalla syrjäseutujen asiaa. Vasemmalla laidalla ei ole tähän mitään iskuvoimaa, protestia, vaihtoehtoa – perssuomalaisilla on. Valitettavasti.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Helsingin yliopiston professori Arto Mustajoki esitti 4-5 vuotta sitten ns. naapurin kieli -mallia suomalaisten koulujen kielivalintoihin. Kannatin sitä jo silloin keskustelulistoilla, sittemmin toimittamassani kirjassa OPPIA RAJALLA, 2007, varauksetta. Niin nytkin.

Suomi on pieni kielialue, jossa on hyvä osata isompien – ja joidenkien pienempienkin – kielialueiden murteita. Mustajoen mallissa – jota en palstan säästön vuoksi ryhdy seikkaperäisesti selostamaan – perusidea on se, että suomalaiskouluissa valittaisiin ns. maailmankielten ja naapurikielten väliltä vähintäänkin pari kieltä, joita opiskeltaisiin pakollisina suomalaiskouluissa. Maailmankielet ovat esimerkiksi englanti, espanja, kiina, venäjä, ranska jne. Naapurien kielet taas löytyvät naapurimaista: venäjä, ruotsi, norja, viro, puola, saksa.

Malli on hyvä ja globaali versio siitä, miten kansat ja kansakunnat yleensä ovat keskenään tekemisissä. Skandinavia on länsinaapurissa ja siellä puhuttuja ”lännen kieliä” (ruotsi, norja, tanska…) on todella hyvä osata. Idässä on Venäjä ja etelämmässä Puola, Saksa ja Viro. Ne ovat tärkeitä kielialueita niin kaupankäynnin kuin kulttuurin rajapinnoilla.

Pohjois-Karjalassa on jo vuosia yritetty nostaa venäjää ruotsin rinnalle koulujen ”puolipakollisena” opetuskielenä. Nimenomaan Tohmajärvi on ollut tässä aloitteellinen. Niille, jotka eivät tiedä: Tohmajärvi on Suomen ”venäläisin” paikkakunta – suhteutettuna venäjää puhuvaan asukasmäärään. Olen keskustellut menneinä vuosina useampaan otteeseen Tohmajärven koulujen opettajien ja lukion rehtorinkin kanssa kielikysymyksestä. Ruotsia ja venäjää Tohmajärvellä joku vuosi sitten opettanut opettaja (jota haastattelin OPPIA RAJALLA – kirjaan) – kuten muutkin kielten opettajat – oli venäjän kannalla varauksetta. Koko pitäjä on samaa mieltä, käsittääkseni.

Mari Kiviniemen historiallinen aloite.

Kuten ahkera blogini seuraaja tietää, olen kotoisin Keski-Pohjanmaalta – ja isän puolelta sukuni tulee Ruotsista. Minulla ei ole mitään ruotsin kieltä vastaan, vaikka sitä puhun kehnonlaisesti, nykyisin. Itärajalla ei ole juuri praktiikkaa… .Ymmärrän silti historioitsijana oikein hyvin ruotsin roolin yhteisessä historiassamme.
Silti hämmästyttää se sitkeys, millä suomalaiset poliitikot juuttuvat kielikysymyksessä vanhoihin juoksuhautoihin ja ymmärtävät vain Suomen ruotsalaisia, eivät Suomen ”uusvenäläisiä” ja venäläisten isoa osuutta Suomen historiassa tai Itä-Suomen talous- ja kulttuurielämässä nykyisin.

Uusi pääministeri Mari Kiviniemi näyttää tajuavan kielikysymyksen merkityksen Itä-Suomen kannalta. Hän kävi tänään, 20.9. puhumassa mm. Joensuun naapuripitäjässä, Kontiolahden koululla. Puhe oli käsittääkseni historiallinen. Kiviniemi antoi tukensa venäjän kielen kokeilulle Itä-Suomen kouluissa.Kyse ei ollut käänteentekevästä Arto Mustajoen mallista, mutta pitkälle siitä, mitä Tohmajärvellä on haluttu ja ajettu jo kohta vuosikymmen.

Mari Kiviniemen historiallista aloitetta tulee tukea. Se on askel tasa-arvoisemman kielipolitiikan suhteen suomalaiskouluissa. Venäjää ja kasvavaa venäläisväestöä tai muuta kanssakäymistä itään ei voi jättää sivuun kielikysymyksissä Itä-Suomessa – eikä muuallakaan. Myös muiden naapurien kielet pitää huomioida kouluopetuksessa. Englannin-ruotsin ”ylivalta” Suomen kouluissa ei loppujen lopuksi palvele ketään. Naapurien kulttuurinen ja kielellinen tuntemus avaa maailmaa laajemmalle.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Pistän tämän historioitsijoiden agricola-listalla olleen kirja-arvioni (ks. alla, otsikolla ENEMMÄN SEKSIÄ, VÄHEMMÄN KAPALOITA) poikkeuksellisesti – ja uudelleen! – myös KU-verkkolehteen.

Sen ilmestymiseen nyt, reilu vuosi kirjan julkaisemisen jälkeen, on oikein hyvä selitys: Suomen Pravdan, paikallislehti helsingin sanomien Venäjä-kirjoittelun kummat kiemurat.

Sovimme ao. kirja-arvion julkaisemisesta heinäkuussa 2009 hs-toimittaja Suvi Aholan kanssa (kaikki seuraava on dokumentoitu, s-postein todistettavissa). Kirja-arvio piti oleman hs-Foorumilla nimeltä MAAILMAN KIRJAT.
Ahola hyväksyi tekstini ja ilmoitti että se menee “lähiviikkoina” lehteen. Ei mennyt. Ahola lähti virka- t vuorotteluvapaalle joskus elo-syyskuussa 2009 ja delegoi arvioni Saska Snellmannille (nyk. Saarikoski). Tiedustelin sovitun kirja-arvioni kohtaloa kolmeen otteeseen Saarikoskelta, syksyllä 2009. En saanut vastausta. Tammikuussa 2010 kyselin taas kerran freelance-OIKEUKSIENI ja palkkioni perään – ja jutun julkaisemisen ajankohdasta. Saarikoski ilmoitti spostilla, että arvio on “julkaisujonossa”. Palkkio maksettiin, kiitos siitä. Jäin odottelemaan.

Suomen Pravdan uudeksi päätoimittajaksi oli tällä välin valittu Mikael Pentikäinen. Huhtikuussa 2010 laitoin viestiä hänelle. Pentikäinen vastasi suht ripeästi ja ilmoitti antaneensa ohjeet kulttuuritoimitukselle jutun julkaisemisesta piakkoin. Hän pahoitteli viivästymistä. Juttu olisi nyt taas julkaisujonossa. Odottelin innolla.

Elokuussa 2010 tiedustelin jälleen kirja-arvioni perään – siis yli vuosi sen lähettämisen jälkeen. Nyt sain vastauksen kulttuuritoimituksen nokkamieheltä, Antti Majanderilta. Hän pahoitteli tapahtunutta – ja lievästi syyllisti minut kun en ollut arvannut lähettää kirja-arviotani suoraan hänelle. Silloin se olisi kenties jopa julkaistu. Mistäpä minä olisin arvannut niin tehdä kun jo monta lupausta Suomen Pravdan muilta toimittajilta (jopa päätoimittajalta) olin saanut. Odottelin vain juttuni julkaisua – jo palkkion syöneenä ja tyytyväisenä. Ja nolona, kirjan tekijöiden puolesta, joille olin ilmoittanut että hs arvioni julkaisee. Majander kovasti pahoitteli tapahtunutta spostissaan ja ilmoitti että nyt on uusien syyskirjojen 2010 aika ja tämä Venäjä-juttu on auttamattomasti vanhentunut. Sitä ei julkaista.

Niin, sellaista kai sattuu, en tiedä?. Mutta minulle tämä sattui ihan ensimmäistä kertaa. Olen kirjoitellut enemmän t vähemmän suppeita, laajoja ja kaikennäköisiä Venäjä-juttuja n. 40 vuoden ajan, kai useampia satoja. Niitä on julkaistu kymmenissä sanoma-aikakausi- ja tiedelehdissä. Idäntutkimus-lehden toimitukseenkin kuuluin miltei vuosikymmenen. Koskaan – ei ikinä! – julkaistavaksi luvattua juttuani ei ole tällä tavalla sensuroitu missään mediassa aikaisemmin (Lopetin tosin pari kolme vuotta sitten US-blogikirjoittajana itse , koska juttuni julkaisemiset lopetettiin vähin äänin, vaikka lupaukset vapaasta Venäjä-kirjoittelusta oli annettu…). Olen siis saanut tilaa aikaisemmin myös paikallislehti helsingin sanomissa. Tiedän hyvin, että nyt, tämän tekstin jälkeen, olen sanoma-konsernissa kohtalaisen huonossa maineessa (Taisin muuten joskus kritisoida itseään saska saarikoskeakin…)

Ja lopuksi: olen huomannut että Suomen Pravda on keskittynyt nykyisin etupäässä “kremnologiaan” ja tiettyihin kirjoittajiin. Moskova-keskeiseen tiedonvälitykseen kauttaaltaan. Venäläinen arki, saati NAISASIAT eivät lehteä kiinnosta. Ja näköjään, muutamilla kirjoittajilla, kommentoijilla on lähimain yksinoikeus Venäjään. Minua se ei haittaa. Vain naurattaa. On palattu aikaan, jolloin seurattiin Leninin mauseleumin päältä politbyroon jäsenten arvojärjestystä ja tehtiin arvailemalla oletuksia uusista poliittisista käänteistä. Mikään ei ole muuttunut, Suomen Pravda vain ylenmäärin luutunut valtapeleihin ja uudelleen suomettunut kuten valtalehdet aina ennenkin.  Vaihtoehtoinen Venäjä, arjen tuntemus puuttuu tai “toiseus” esiintyy vain ns. skandaalimaisessa marginaalissa , iltapvlehtien tyyliin. Missähän se tutkiva journalismi luuraa? Ei ainakaan sanomalasipalatsissa…

PS. ja ohessa kirja-arvioni, julkaisukelvoton, tottakai….

Pentti Stranius
Venäjä-tutkija, FL, Freelance-toimittaja
Joensuun virallinen Öisinajattelija
———————————————-
Enemmän seksiä, vähemmän kapaloita
23.8.2010 Pentti Stranius FL, Venäjä-tutkija, Freelance-toimittaja, Joensuu
Anna Rotkirch & Anna Temkina & Jelena Zdravomyslova (toim.): Novyi byt v sovremennoi Rossii: gendernyje issledovanija povsednevnosti. (Nyky-Venäjän uusi arki: naistutkimuksen näkökulmia (Kirja ilmestynyt vain venäjäksi)). Izdatelstvo Evropeiskogo universiteta v Sankt-Peterburge, 2009. 524 s. sivua. Lisätietoja
Kirja ilmestynyt vain venäjäksi
Suomalaistutkija Anna Rotkirch ja hänen pietarilaiset kollegansa Anna Temkina ja Jelena Zdravomyslova ovat tehneet yhteisprojekteja jo pitkään. Kolmikon uusin Venäjä-tutkimus imeytyy yhä syvemmälle itänaapurin arjen, perheen ja seksielämän ilmiöihin ja muutoksiin. Ruohonjuuritasosta enemmän kuin politologiasta innostuneille kirja on pienoinen aarreaitta, varsinkin jos uudenlaiset arjen ilmiöt ja sukupuolisuhteiden ”vallankumouksellinen” myllerrys kiinnostavat.
Nyky-Venäjän uusi arki: naistutkimuksen näkökulmia on ilmestynyt Pietarin Eurooppa-yliopiston julkaisusarjassa (vain venäjäksi: Novyi byt v sovremennoi Rossii: gendernyje issledovanija povsednevnosti). Suurin osa kirjoittajista on pietarilaisia sosiologeja. Suomalaisia ovat Rotkirchin ohella Anna-Maria Isola, Katja Kesseli ja Meri Larivaara. Tutkimus jakaantuu karkeasti kolmeen osaan. Aluksi käsitellään kotitalouksien muutosilmiöitä, esimerkiksi kotityön kaupallistumista ja venäläisen ylemmän keskiluokan mahdollisuuksia hyödyntää niin kotiapulaisia, -opettajia kuin siivouspalvelujakin. Samalla paljastuu luokkayhteiskunnan uusi tuleminen, mutta myös toisenlainen, ”itsenäinen” nainen tykötarpeineen. Koko kirjan johdannon on laatinut Anna Temkina, joka pohtii arjen ilmiöitä seksuaalisen vapautumisen näkökulmasta. Temkina muistuttaa, että myös neuvostoajan Venäjällä läpikäytiin jo ensimmäisen asteen seksuaalivallankumous 1970-80-luvulla, joten aivan kaikki ilmiöt eivät ole markkinatalouden tuottamia.

Toisessa osassa keskitytään ”Kotini on linnani” –teemaan. Kysymys on perhe-elämän ja kotitalouksien privatisoitumisesta ja kommuuniasuntojen katoamisesta. Keskiluokkainen venäläisperhe isommissa kaupungeissa sisustaa ja suunnittelee asuntonsa jo pitkälle eurostandardien mukaan. Samalla kulutustottumukset muuttuvat radikaalisti. Kirjoittajista Boris Gladarejev ja Zhanna Tsinman pohtivat juuri sitä, mitä keskiluokkaan kuuluminen ja ”kerskakuluttaminen” elämänmuotona merkitsevät. Köyhyys ja marginaalisuus tulevat kuvaan ikään kuin sivulauseissa, haastattelututkimuksen osatuotteena. Muutenkin Nyky-Venäjän uutta arkea lukiessa on hyvä pitää mielessä, missä miljöössä ja kaupunginosassa milloinkin liikutaan.

Kolmas osa on kirjan mielenkiintoisin ja laajin kokonaisuus. Se kattaa lähes puolet kaikista teksteistä ja on otsikoitu raflaavasti: ”Enemmän seksiä, vähemmän kapaloita”. Darja Odintsovan kapalointia käsittelevä päätösartikkeli onkin mitä mielenkiintoisinta pohdintaa. Odintsova kytkee kapaloinnin ja neuvostoajan perhekontrollin toisiinsa – erittelee kapaloinnin historiaa sekä sen muutkin merkitykset. Tutkija näkee kapaloinnista luopumisessa pientä naiskapinaa vanhoja traditioita vastaan. Kysymys on näennäisesti perinnetavasta, johon limittyy isoja asioita nimenomaan naistutkimuksellisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta

Monet artikkelit liittyvät tavalla tai toisella synnytykseen ja äidiksi tulemiseen. Olga Brednikovan henkilökohtainen kokemus ja näkemys ”vanhasta ensisynnyttäjästä” on peräti humoristinen. Meri Larivaaran haastatteluanalyysi pietarilaisten gynekologien ja heidän asiakkaidensa suhteesta on taas oivallinen, ”moraalinen” lisä naistutkimukseen. Monissa artikkeleissa vilahtelee otteita haastatteluista, hyvinkin intiimejä huomioita ehkäisymenetelmistä tai miesten osallistumisesta synnytyksiin. Myös niukan talouden ja epätyypillisten perheiden intiimi elämä tulee käsitellyksi. Svetlana Jaroshenkon Syktyvkarissa toteutettu tutkimus erittelee köyhyysrajan alapuolella elävien seksielämää ja Anna-Maria Isola tutkii venäläistä alenevaa syntyvyyttä sekä huono-osaisten perheiden asemaa yhteiskunnassa.

Aivan uskomattoman näkökulman Venäjän murrosajan seksuaalielämään ja neitsyt-myytin hämmästyttävään elinvoimaan tuottaa Natalia Jargomskaja. Hänen havaintonsa naisten ensimmäisistä seksikokemuksista ja eräänlaisista hääyöohjeista miehille sekä erityisten seksiklinikoiden palveluista ”neitsyyden palauttamiseksi” kirurgisin toimenpitein pistävät paatuneemmankin lukijan posket punaisiksi. Venäläisessä markkinataloudessa kaikki on mahdollista, myös traditioiden ylläpito kaupallistamisen kautta. Ja kaikki negatiiviset, usein naista alistavat lainat ja toimintamallit lännestä tai idästä ovat niin ikään havaittavissa.

Silti Nyky-Venäjän uusi arki on erinomaisen sisältäpäin nähty kuvaus intiimien ihmissuhteiden ongelmista ja muutoksista. Haastatteluaineistot ja luotettava dokumentaatio lisäävät uusien ilmiöiden uskottavaa tulkintaa kautta linjan.

YLE-toimittaja Timo Harakka irvailee Salon Seudun Sanomissa (”Kataisen parta”, 13.9.) ministeri Kataiselle – ja esittelee ”kaikkien aikojen lapsineron” eli Pekka Himasen Kataisen valepartaisena kaksoisolentona.

Aihetta irvailuun onkin. Himasen viimeisimmän urotyön eli 37-sivuisen raportin ”Välittävä, kannustava ja luova Suomi” tilasi eduskunnan tulevaisuusvaliokunta. Timo Harakka on raportin jopa lukenut, mutta ei ole löytänyt siitä yhtään neronleimausta eikä konkretiaa, vaan summaa: ”…tuo netistäkin löytyvä teksti on hauskinta luettavaa vuosikausiin. Se on sitä unelmahöttöä ja innostushuttua, jota poliittinen johto kehräten lukee. Himasen reseptit ovat toki Kataisen mieleen. Veroale, työnantajamaksut alas. Tehostamista ja innovaatioita. Uni tulee.

Harakka kirjoittaa SS-Sanomissa, että raportin tilaaja oli eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Jyrki Katainen. ” Nuo sivut ovat Kataiselle ”äärettömän tärkeitä”. Hyvä niin, sillä Himanen laskutti niistä 40 000 euroa. ” Johtopäätös on, että Katainen häärii öisin ikään kuin valepartaisena ideanikkarina – Himasena – ja toteuttaa sitten päivisin hallituspiireissä itse muotoilemiaan ideoita.

Jatkossa Harakka tekee merkittävän huomion raportin otsikosta:
”Hetkinen. ”Välittävä, kannustava ja luova Suomi”. Mitenkäs tämä kuulostaa niin tutulta? Kas – nykyisen hallitusohjelman otsikko on ”Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi”.
Katainen osallistui Himasen raportin laatimiseen. Ja nyt hallituksessa hän on toteuttanut monet sen ehdotukset. Nyt ymmärrän. Pekka Himanen on Jyrki Katainen valeparrassa! ”

Ja lainaan vieläkin Harakkaa: ”Mutta olennaista ei olekaan sisältö – vaan asenne: myönteinen, innokas ja tulevaisuudenuskoinen. Tästä Katainen tykkää. Koska lopulta kaikki ongelmat ratkeavat oikealla asenteella, mitään ei tarvitse muuttaa. Johtajat ovat viisaita – kateellinen, kielteinen ja kyräilevä kansa ei vain tajua sitä….”… ” Viime keväänä julkaistu ”Kukoistuksen käsikirjoitus” sai Kataisen taas ekstaasiin. Hän kuvasi itse tunnetilaansa sanoilla ”älytön innostus”…. ”…Pekka Himasta ei voi kritisoida. Arvostelija osoittaa silloin olevansa kyyninen ja katkera pessimisti, joka juuri on syypää kaikkeen pahaan, joka Suomea riivaa. Nokkelaa. Sanon silti – iloisen optimistisesti – että Himanen ei havaitse olennaisia ongelmia eikä tarjoa toimivia ratkaisuja. ”

Onpas komeata tekstiä, tämä Timo Harakka! Verratonta irvailua, Lähimain GOGOLILAISTA, josta pakko tykätä, kun mukana on jopa muutama OIVALLUS. Esim hallitusohjelman otsikko vs. Himasen raportti. Tai loppukaneetti siitä miten nämä ”unelmahöttöiset” raportit ja hallituspiirien ”fantastinen innostus” voivat vaikuttaa nimenomaan perussuomalaisten nousuun. Lukekaapa.

Timo Harakka parantaa kirjoittajana – televisiossakin hän on ollut joskus ihan yhtä sopivan suora ja oikeissa kohdissa vittumainen kuin Leif Salmen parhaina aikoina.

Joensuun virallinen Öisinajattelija