Suomi ei voi millään luopua ajatuksesta, että maa ei ole enää urheilun suurvalta – että se ei aina voita edes länsinaapuria Ruotsia. Tässä urheiluideologiassa on vähän sama taka-ajatus kuin siinä, että ulkopolitiikassa itänaapuri Venäjä pitää saada aina näyttämään kokoaan pienemmältä – jotenkin kurjalta, savijalkaiselta jättiläiseltä tai vähintäänkin erilaisia juonia punovalta ja meitä uhkaavalta miliisivaltiolta. Tämähän on tausta-ajatus myös Nato-propagandassa. Suomi ei voi myöntää sitäkään, että viime kädessä se soti II maailmansodassa aivan väärällä puolella rintamaa, ja häviten. Ei – ”talvisodan henki” kuittaa kaiken: voitimme sittenkin.

Naureskelemme mielellämme kuinka huonolaatuisia ovat kaikkialla muualla maailmassa tehdyt vaatteet ja kengät, asunnot ja kodinkoneet. Omamme ovat aina ”maailman parhaita” tai ainakin hinta-laatusuhteen puolesta lähellä huippua. Suomen pitää olla myös maailman paras ja turvallisin valtio asua, opiskella, viettää vapaa-aikaa, nauttia eläkettä ja sairastella. Röyhistämme rintaamme heti kun joku ulkopuolelta pikkasenkin kehuu – ja närkästymme moitteista yhtä vikkelästi.

Näen näissä ”kansallisissa erityispiirteissä” huonon itsetunnon merkkejä. Erityisesti tämä koskee sodasta seuraavaa voimainmittelöä eli urheilua. Enkä puhu nyt pesäpallosta, tuosta Tahko Pihkalan suoraksi siviilisodankäynniksi kehittelemästä kansallisbrändistä… . OLIMME URHEILUN SUURVALTA, mutta siitä on jo 80 vuotta ja tuo saavutus selittyy paljolti ainakin kahdella tekijällä:
1)Urheilu- ja liikuntaharrastukset olivat 1920-30 -luvuilla vielä aika harvinaisia monissa maissa ;
2)Suomi rakentui vasta itsenäistyneenä kansakuntana ja urheilussa saavutetut menestykset olivat suoraa jatketta kansallisvaltion paikantamiselle maailmankartalla.

Naista sortava urheilukenttä

On hämmästyttävää kuinka kaukana tasa-arvo on urheilukentältä. Enkä nyt puutu siihen mitä lajia kamera filmaa ja mihin ruumiinosiin keskitytään. Jo Hitlerin hovikuvaaja Leni Riefenstahl osasi metkut.

Erityisen epärehellisiä ja epätasa-arvoisia ollaan silloin kun kansallista menestystä mitataan maaotteluissa, yleisurheilussa. Yllättäen vain miesten suoritukset lasketaan, jotta jokin maa saataisiin näyttämään toista paremmalta. Tämä siitä huolimatta, että naiset kilpailevat pääsääntöisesti samoissa lajeissa kuin miehetkin.

Suomi-Ruotsi -maaotteluissa on tapana laskea miesten ja naisten yhteistulos vain silloin kun Suomi selviytyy voittajaksi. Ns. apulaskentaakin suoritetaan. Miesten ja naisten lisäksi yleisurheilumaaottelussa kisaavat myös pojat ja tytöt. Näin vuoden 2010 kisatkin saadaan näyttämään siltä, että Suomi olisi voittanut. Kysynpä vain missä muissa kisoissa mukaan lasketaan poikien ja tyttöjen sarjat? Ja eikö olisi yhtä oikein ottaa mukaan silloin kaikki mahdolliset ikäkaudet ja summata tulos?

Ainut oikea tapa laskea yleisurheilumaaottelun voittajamaa onkin summata miesten ja naisten pisteet. Se on nykymaailmaa, se on TASA-ARVOA myös urheilukentällä. Niinpä on myönnettävä, että RUOTSI VOITTI vuoden 2010 yleisurheilumaaottelun. Pistetilanne oli 421-396.
Heja Sverige!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Olin väärässä. Olkiluodossa ei ole enää hiljaista. Anna Kontulan pamfletti Näkymätön kylä taisi olla hyvin esillä Tampereen työväenkirjallisuuspäivillä, juuri tänään. Ja Olkiluodossakin mekkaloitiin mielenosoittajien toimesta, myös tänään – lauantaina 28.8. – aika tavalla.

Mutta kuka mekkaloi? Jos paikalla oli ministeri Anni Sinnemäki, niin hän ylittää …ei kun alittaa kaikki rimat vihreiden arvojen puolustamisessa. Anni on hallituksessa, joka juuri hyväksyi parin ydinvoimalan rakentamisen ja silti hän urheasti vastustaa ydinvoimaa, mitäpä muuta hän – puheissa ! – voi. En usko, että Ville Komsin & co aikoinaan organisoima Koijärvi-liike luonnon ja ympäristön psta halusi ihan tätä, tällaisia ministereitä? Eikä Pertti Rannikon ja Tuomo Tormulaisen osaltaan nostattama ja metsämyrkytyksiä vastustava kansannousu Ilomantsin Hattuvaarassa tähdännyt myöskään siihen että nämä kaksi pohjoiskarjalaista kansalaisaktivistia olisivat käyttäneet mandaattiaan päästäkseen vallan äärelle, pettämään aatteensa. Ei todellakaan, Rannikko ja Tormulainen taistelevat edelleen kansan syvissä riveissä – toinen yliopistolla, toinen esimerkiksi Ei uraanikaivoksia-liikkeessä. Hatunnosto moemmille!

Joku vääräleuka, olisiko ollut Ku Viikkolehdessä tai missä lie, mutta hyvin sanottu, totesi juuri jotenkin näin: Ennen vihreät kahlitsivat itsensä maansiirtokoneisiin Koijärvellä, nyt he kahlitsevat itsensä MINISTERITUOLEIHIN. Tästä on kysymys.

Kuka lie ollut tänään Olkiluodossa, nostan hattua! Nykyaikana jo vaatii energiaa, rohkeutta ja omasta viikonlopunvietosta luopumista, että viitsii matkustaa tai pyöräillä Olkiluotoon. Ja vaikka näin kävi tänään, ydinvoimalatyömaalla on sinänsä yllättävän hiljaista. Muutamat yksittäiset journalistit ja mediaa hallussaan pitävät ROHKEIMMAT toimittajat ovat uskaltaneet puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Yksi nimi, joka kannattaa mainita television puolelta on toimittaja Juha Granath. Hän on raportoinut Olkiluodosta ja suomalaisista rakennusmääräyksistä vähät välittävistä puutteellisesta toimista työmaalla aika ajoin kiitettävästi. Sosiologi Anna Kontula taas otti hienosti esiin Suomen suurimman siirtotyömaan ulkomaalaisten siirtotyöläisten asiat.

Tästä on hyvä jatkaa. Olkiluodossa ei olekaan enää ihan hiljaista! Lisää kannanottoja ja mekkalaa toivoo ydinvoiman ikuinen vastustaja ja kohtuus kaikessa -aktivisti eli

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Syksy saa ja satoa korjataan. Juhliakin pidetään ja viiniä kuluu, ainakin etelässä…

Kuten tunnettua Kaukasuksella ja erityisesti Georgiassa ei koskaan kohoteta maljaa / viinisarvea ilman syytä ja maljapuhetta. Olen ollut paikalla lammaspaistin ääressä, jossakin Batumin lähistöllä. Siitä on kauan, mutta muistelen kuulleeni esim seuraavanlaisia maljapuheita, sarvea nostellessa. Olkoot ao mietteet kevennykseksi, viikonloppu lähenee.

1) ”Ystävät, tämä ensimmäinen ryyppy on tietenkin ihanille vaimoillemme ja kaikille naisille yleensä!
Toinen ryyppy: kohotan tämän kaikille neitsyille! “Arvoisat neitsyet, nousisitteko seisomaan”! (Tämä toinen ryyppy jää varsin usein juomatta koska pöydän ympärillä ei ole välttämättä riittävän nuorta väkeä…, toisaalta yllättävän moni naimaton georgialaisnainen saattaa hypähtää seisomaan kuin taikaiskusta…)
Kolmas ryyppy – niille jotka ovat merillä! (Tämä on myös venäl maljapuheen perusainesosa : ellei mitään muuta mainittavaa aihetta tai juhlakalua ole paikalla…)

2) “Kun Tbilisin pohjoispuolen vuorilla sataa, lähetämme naisemme leipää ja ruokatarpeita ostamaan laaksoon. Ylittäessään lätäköt, he riisuvat kenkänsä ja paljastavat sirot nilkkansa – ylittäessään tulvivan puron, he joutuvat käärimään hameensa polviin…# jne jne…
“Juokaamme niille naisille, jotka joutuvat sateen jatkuessa ylittämään valtameren”!

3) “Juokaamme malja pöydän ympärillä istuville ihanille naisille korkeissa koroissaan. Ei siksi, että he olisivat jotenkin muita ihanampia, vaan siksi että he ovat niitä naisia, jotka minun ikäisenikin (maljapuhuja on kylänvanhin) saa juoksemalla kiinni”

4) “Me emme tee ruokaa syödäksemme. Ei, me ruokailemme, nautimme lisää ja tyhjennämme pöydän vain siksi, että voisimme taas keskittyä ruuan valmistamisen hekumallisen odottavaan tunnelmaan, maljapuheiden valmisteluun ja harjoitteluun!”
(Juuri tästä syystä miehet ovat Georgiassakin parhaita kokkeja, omasta mielestään…)

5) “Tie miehen sydämeen käy tunnetusti vatsan kautta. Sama asia koskee batumilaisia naisia . Mutta naisista puheen ollen, miehet eivät ole välttämättä kurkottamassa sydämeen saakka, vaan ihan muualle – siihen ilmansuuntaan mihin ruokakin pitkän aterian aikana tapaa hiljalleen laskeutua, Juokaamme pitkille aterioille, eteläiselle ilmansuunnalle ja alaspäin kurkottaville miehille!”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Suomen suurin siirtotyömaa taitaa olla OLKILUOTO, tuo koko kansan atominen kirosana, jossa onnettomat ulkomaalaiset ovat sylkykupin sijaisina. He eivät tiedä miksi.

”Juna hiljaista miestä kuljettaa…”, lauleltiin ennen. Taisi olla Aulikki Oksanen. Nytkin juna kuljettaa ja vielä enemmän laivat. Olkiluodon 1200 parakkiasujaa tulevat nimittäin Itä-Euroopasta Suomenlahden yli. Heillä on vähän oikeuksia ja vielä vähemmän yhteyksiä suomalaiseen yhteiskuntaan, jonka kamaralla silti asuvat.

Anna Kontula for ever

Tamperelainen sosiologi Anna Kontula (Punainen eksodus, Tästä äiti varoitti ) uhrasi kuukauden elämästään tutustuessaan Olkiluotoon ja sen metsien miehiin. Mahtava keikka ja kiitosta ansaitsevaa sosiologiaa. Tehkää perässä!

Anna Kontulan Into-pamfletti Näkymätön kylä on uuden EU-Euroopan siirtolaiskuvaus. Ainutlaatuinen tarina Suomesta, Olkiluodon parakkikylästä, jota kansoittavat Itä-Euroopan siirtotyöläiset. Se on tehty nopeasti ja miltei elokuvaleikkaus-tyyliin, mutta kirjoitustyön takana on vissi osaaminen, jota kunnioitan kovasti. Kontula on päässyt pikavauhtia kosketusetäisyydelle siirtotyöläisten kanssa, usein jopa ilman yhteistä kieltä. Se on harvinaista. Kun lukee uutta pamflettia, tajuaa: tutkijan pitää uskaltaa mennä sinne, missä marginaalit ovat. Anna Kontula uskaltaa. Ja osaa.

Haastattelututkimus ei ole sosiologiassa helpoin vaihtoehto, vaikka niin luulisi. Sen kun kirjaat ylös mitä ihmiset puhuvat! Hyvin usein tutkijat, esimerkiksi Venäjällä liikkuessaan, taltioivat sen mikä sopii ennakko-odotuksin tehtyyn sapluunaan – diskursseihin ja paradigmoihin. Välissä on joskus vielä tulkki tai sitten puhutaan englantia. Mikään ei ole epäluotettavampaa kuin ”väärällä kielellä” puhuminen, alakulttuurin outous ja puutteellinen kyky liikkua siellä.

Näkymätön kylä tekee historiaa jo siinä, että siirtotyöläismarginaaleja ei juuri kukaan ole kuunnellut, muutamaa journalistia lukuunottamatta. Kontula on kuin kotonaan ja tekee lyhyin vedoin, haastattelun keinoin ja havainnoin marginaalien äänen kuuluvaksi. Tässä toistuu sama tyyli kuin väitöskirjassa Punainen Eksodus, ilman muuta. Näitä sosiologeja – ja ”tutkivia journalisteja” – Eurooppa tarvitsee. Jotakin sukulaisuutta havaitsen saksalaiseen Gunter Wallcraffiin / vai miten lie nimi kirjoitetaan, en nyt muista….

Elämme hullunmyllyssä, jossa ulkomaalaisia a) tarvitaan työvoimana – b) halveksitaan maahanmuutajina ”paremman elintason metsästäjinä”. He ovat näkymättömiä, varjoyhteiskunnan hyljeksittyjä tuotteita, joita kukaan ei kuuntele. Anna Kontula kuuntelee ja se mikä tässä pamfletissa onkin tärkeää on LUOTTAMUS, jonka kirjoittaja saavuttaa yllättävän nopeasti. Sitä taitoa ei yliopistoissa opita, se on perushumanistilla geeneissä: kunnioitus ihmiseen, heikoimman puolella oleminen, barrikadin tiedostaminen luokkayhteiskunnassa. Siellä mekin elämme, jotkut sen varjopuolella.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Harva lukee enää nykyisin kirjoja ja parikymppisen sukupolven käsitys sodista muotoutuu television ääressä. Sotaa katsotaan elokuvateattereissa, uutisista, sitä pelataan itse. Sota on toisaalla, Hollywoodissa, ja se on useimmiten fiktiivinen. Yhä harvemmalla on 90-vuotias isoisoisä elossa joka saattaa kertoa Tali-Ihantalasta. Muistelen oman isäni rintamakertomusten olleen aika lakonisia. Esimerkiksi jatkosodan asemasotavaiheesta hän totesi: ”Mukavaa aikaa, muonaa riitti ja ammuskeltiin välillä ilmaan – kuka sitä nyt ihmistä kohti tähtäilisi huvikseen kun ei mitään hätää ollut…”.

Sotakirjat ovat kirjoista luetuimpia, sittenkin, ja ostetuimpia isänpäivänä ja jouluna. Miksiköhän? Toivon mukaan moni isä on saanut lahjaksi vaikka jonkun näistä
LÄNSIRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA
KENELLE KELLOT SOIVAT
TUNTEMATON SOTILAS

Olen taipuvainen uskomaan, että fiktiivinen sotatarina tai raportinomainen muistelu puhuttelee sittenkin usein enemmän kuin sotaelokuva: se antaa mielikuvitukselle tilaa ja tekstin takana on aina jotakin oleellista kokenut ”rintamamies” – tai nainen. No, sankaritarinat ja ideologisesti värittyneet ryssäntappo-orgiat ovat erikseen.

Esimerkki laadukkaasta sotakirjailijasta olkoon Ernest Hemingway. Espanjan sisällissodan rintamalla liikkuminen pisti Ernestin pohtimaan muutakin espanjalaista kuin härkätaistelun jaloutta…

Sodan värit

Uudemmista sotakirjoista käsiini osui joku viikko sitten Arkadi Babtshenkon SODAN VÄRIT. Se on nuoren sotilaan omakohtainen kärsimysnäytelmä Venäjän armeijan palveluksessa ja sotatoimissa Kaukasuksella. Teos on herättänyt huomiota kaikkialla maailmassa – paitsi Venäjällä. Sitä on verrattu kielellisesti ja tyylillisesti jopa Erich Maria Remarquen sodanvastaiseen klassikkoon.

Kirjan outo nimi selviää pienestä välähdyksestä sivulla 117 :
”Olen aina ajatellut, että sota on mustavalkoinen. Se onkin värillinen… Ihmisiä tapetaan kirkkaiden värien loisteessa, vehreiden puiden katveessa, kirkkaan sinitaivaan alla. Ja elämä sykkii kiihkeänä ympärillä. Linnut livertävät, niityt ovat kirjavina kukkaloistosta. Kuolleet makaavat nurmella eivätkä ole lainkaan karmivia. He kuuluvat tähän värimaailmaan. Heidän vieressään voi nauraa ja jutella, ihmiskunta ei pysähdy eikä mene järjuiltään ruumiiden takia. Vain silloin alkaa karmia kun joku ampuu kohti. On todella kummallista, että sota on värillinen.” (Arkadi Babtshenko)

Kirjan tekijä päätyi lyhyen alokasajan – ”pelkän morsetuskurssin” – jälkeen suoraan Tshetsheniaan vain 18-vuotiaana. Hän soti siellä nelisen vuotta, säilyi hengissä, palasi Moskovaan ja yritti eheytyä ihmiseksi kirjaamalla kokemuksensa ylös. Nyttemmin hän on toimittaja ja vaihtoehtolehti Novaja Gazetan sotakirjeenvaihtaja. Hän on siis töissä lehdessä, jonka toimittajakunnasta on Anna Politkovskajan lisäksi murhattu jo neljä tai viisi jäsentä.

Sodan värit on ensi sivuilta lähtien painajaismaista luettavaa. Ja varoitus: Babtshenkon loihtimat kielikuvat tunkevat uniin. Nuoret alokkaat ovat armeijassa upseerien sadistisen väkivallan kohteita, lähimain orjia. Kaukasukselle määrätyistä ei välitetä siksikään, että kuolevat joka tapauksessa kokemattomuuttaan vuorilla tai Groznyin kortteleissa. Tykinruokaa riittää. Vanhemmat, kanta-aliupseerit ja niin sanotut sopimussotilaat osaavat tappaa ja ovat siihen kouliintuneet. Luppoaikana he antavat ”koulutusta” nuoremmille pahoinpitelemällä alokkaat henkihieveriin.

Silti sadismin uhrina kasarmeilla ja lentokentillä kärsiminen on lastenleikkiä verrattuna ammattisissin ampumalinjalle tai vangiksi joutumiselle. Babtshenko ei säästä kumpaakaan osapuolta kuvatessaan sodan ilmestyskirjamaista arkea. Vankeja kidutetaan ja rääkätään molemmin puolin rintamaa – heitä ristiinnaulitaan, kastroidaan ja teloitetaan monin mielikuvituksellisin tavoin, joista pelkkä kaulan katkaiseminen on miltei armollisin toimenpide. Järkyttävintä on , että armeija kiduttaa myös omiaan. Minkään valtakunnan moraalia ei kasarmeilla tunneta.

Arkadi Babtshenkon toveripiiristä kaatuivat miltei kaikki. Ja keitä olivat miinojen tai luotien palasiksi hajottamat nuorukaiset kirkkaissa ruumispusseissa? He olivat niitä, jotka eivät pystyneet ostamaan itseään vapaaksi varusmiespalveluksesta. Arkadi Babtshenko kuuluu itsekin heihin:

”Näissä teltoissa lojuvat yhdessä läjässä työläisten, opettajien, maalaisten ja alempien virkamiesten lapset, lyhyesti sanoen ne, joilta valtion roistomaiset uudistukset veivät ensin viimeisetkin pennoset ja jotka sitten lähetettiin tänne kuolemaan. Näissä teltoissa makaavien vanhemmat eivät pystyneet antamaan lahjuksia oikeille ihmisille tai kuvittelivat, että varusmiespalvelus on jokaisen miehen velvollisuus. Totuus ja jalomielisyys eivät ole nykypäivän hyveitä; niihin uskovat tapetaan ensimmäisinä.”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kim Phuc juoksee kuvassa ja huutaa kivusta. Hän on alle 10-vuotias koulutyttö Vietnamissa. Osa hänen kehostaan on napalmin polttama. Muistan kuvan hyvin; se on syöpynyt tajuntaan kuin Che, joka on asetettu laverille ja joku osoittaa mihin luodit ovat osuneet. Ne kuolemankauppiaat.

Che kuoli, Kim Phuc selvisi ja hänestä tuli YK-lähettiläs, joka muutti monen iho-operaation jälkeen Kanadaan. HÄN pystyi tekemään kärsimyksistään maailmanhistoriaa.

Katselen dokumenttia ja ihailen naista joka selvisi Vietnamin helvetistä noinkin vähin vaurioin, siis henkisin. Napalm poltti hänen ihostaan suuren osan, eikä kysymys ollut löylykilpailuista. Napalm tekee pahaa jälkeä kun se syöpyy iholle; tämän tiesivät pentagon-pomot, jotka piilottivat pahimnmat valokuvat eivätkä Vietnamin kansaa säälineet.

Apukoulun sadistit

Kirjoitan Kim Phucista, koska muistan toisen väkivallan ja sadismin uhrin. Suomessa. Olkoon hän apukoululainen O.

Naapurimme poika O. kävi apukoulua, jonka opettaja rääkkäsi oppilaita läiskimällä päin näköä, tukistamalla ja vetämällä korvista.

Erään kerran, syyskuussa 1970 , ellen väärin muista, opettajan otteet olivat sen verran kovat, että O:n korvalehti repesi ja piti käydä lääkärissä.

Asia haluttiin vaieta, mutta O:n äiti ja minä päätimme tehdä siitä julkisen. Kirjoitin paikallislehteen, otin yhteyttä Kansan Uutisiinkin ( ja, ellen väärin muista myös KU kirjoitti asiasta) ja apukoululla pidettiin tiukka palaveri, jossa olin kovasti äänessä. Kysymyksessä oli ensimmäinen julkinen esiintymiseni mediassa, 40 vuotta sitten.

Kun asia tuli julki, apukoulun opettaja hyllytettiin ja O. sai käydä koulua rauhassa seuraavan vuoden (Apukoulu ei häntä rankalta elämältä pelastanut – eikä Vaasan lääninvankila, jossa hän istui sittemmin jonkun vuoden setänsä haulikkosurmasta..)

Mutta: sanomalehtimieshistoriassani tuo vuoden 1970 tapaus on ainutlaatuinen, kirjoittamisellani oli konkreettista merkitystä, eikä sen jälkeen mitään vastaavaa ole tapahtunut… . Tietääkseni.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kirjoitin 16.4. blogissani siitä kuinka Karjalan tasavallan pääkaupungissa, Petroskoissa, on käyty kiivasta keskustelua ja kamppailua SUOMALAISEN TEATTERIN ympärillä. Maaliskuussa 2010 kaupungissa alkoi kiertää huhu, että teatteri häädetään pois omasta talostaan. Jäljet johtivat ministeri Galina Brunin harkitsemattomiin lausuntoihin siitä että prameat tilat kumisevat muka tyhjyyttään ja ne tarvitaan muuhun käyttöön.

Teatteri on ainoa Suomen rajojen ulkopuolella toimiva ammattiteatteri, jossa näytellään suomeksi. Karjalan kielen ja tasavallan alkuperäiskulttuurin ylläpito ja elvyttäminen ovat keskeinen osa sen tehtäviä. Yhteistyö rajan yli on myös ollut vilkasta ja teatteri toimii siltana suomalaisen ja venäläisen teatterikulttuurin välillä.

Johtaja Sergei Pronin erotettu 23.8.

Tämän aamun uutisoinnin mukaan Karjalan suomalaisen teatterin johtaja Sergei Pronin on eilen 23.8.2010 erotettu Karjalan tasavallan virkaatekevän kulttuuriministeri Galina Brunin määräyksellä. Pronin on johtanut teatteria menestyksekkäästi reilut viisi vuotta ja vieraillut monta kertaa Joensuussa, myös teatteriesitystensä kanssa.

Tutkija Pekka Kauppala kirjoittaa uudesta konfliktista Aleksanteri-listalla (24.8.2010):
”Pronin ei aio hyväksyä mielestään laitonta erottamista ja aikoo puhelimessa antamansa tiedon mukaan ryhtyä oikeustoimiin sitä vastaan, jotka epäilemättä venyvät pitkälle. Proninia tukevat teatterin näyttelijät. Uudeksi johtajaksi nimetty pietarilainen henkilö ei osaa suomea eikä karjalaa.
”Proninin erottamisen taustalla on selvästi Karjalan tasavallan sekava poliittinen tilanne ja juuri vaihtunut tasavallan päämiehen (presidentin) virka. Kuitenkin kyseessä ei näytä olevan mikään uuden hallinnon linjanvedon merkki vaan päinvastoin vanhan viimeinen pihaus. Suomen mediassa on ollut spekulointia, merkitseekö Leningradin alueen hallintopiireille läheisen Andrei Nelidovin valinta virkaansa tasavallan statuksen alentamista alueeksi tai peräti sen hajottamista naapurialueiden osiksi. Paikallisten tuntijoitten yksimielisen käsityksen mukaan näin ei ole. Presidentti Medvedevin kaudella ovat alueiden yhdistämishankkeet jämähtäneet eikä hän ole osoittanut mitään kiinnostusta sellaisiin. Nelidov on julkisesti tuominnut puheet alueen (oblast) statukseen siirtymisestä Itä-Karjalassa… . Kuitenkin kysymys, mikä hänen linjansa tulee olemaan kansallisten kulttuurien ja kielten kysymyksissä on avoin…
Pekka Kauppalan mukaan Sergei Pronin aikoo kääntyä suomalaisten puoleen lähipäivinä. Hän valmistelee vetoomusta päämies Nelidoville, jotta Pronin saisi virkansa takaisin. Kauppala jatkaa: ”Nelidovin odotetaan tällä tai ensi viikolla nimittävän uuden kulttuuriministerin. Brunin ja teatterin suhteet ovat olleet erittäin huonot jo pitkään ja oletetaan hänen halunneen ennen väistymistään vielä kostaa häneen kohdistetun arvostelun. Teatteria vastaan kohdistuvana aktuaalina lisäuhkana on ilmeisesti kaupallisista piireistä lähtevä yritys karkottaa paikallinen venäläinen teatteri arvokkaasta, keskeisestä rakennuksestaan ja työntää se suomalaiseen teatteriin sen toimintaa rajoittamaan. ”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Heps,
tämä ei ole oikeastaan mikään blogi, enemmänkin kirja-arvostelu. Suomen Pravda eli HS pompotteli tätä TEKSTIÄ (joka oli tarkoitettu Maailman Kirjat – palstalle, …) reilun vuoden eikä julkaissut koskaan. Laitan mieluusti KU Verkkoon!
ps. eihän tällainen kehno kirjoitelma-kyhäelmä toki Hesariin sovikaan…

Jelena Zdravomyslova, Anna Rotkirch, Anna Temkina (Pod red.). Novyi byt v sovremennoi Rossii: gendernyje issledovanija povsednevnosti. Izdatelstvo Evropeiskogo universiteta v Sankt-Peterburge 2009, 524 s.

Suomalaistutkija Anna Rotkirch ja hänen pietarilaiset kollegansa Anna Temkina ja Jelena Zdravomyslova ovat tehneet yhteisprojekteja jo 1990-luvulta. Kolmikon toimittama viimeisin Venäjä-tutkimus imeytyy yhä syvemmälle itänaapurin arjen, perheen ja seksielämänkin ilmiöihin ja muutoksiin.

”Nyky-Venäjän uusi arki: naistutkimuksen näkökulmia” on ilmestynyt Pietarin Eurooppa-yliopiston julkaisusarjassa. Ruohonjuuritasosta enemmän kuin politologiasta innostuneille Venäjä-tutkijoille kirja on pienoinen aarreaitta. Niin, mikäli uudenlaiset arjen ilmiöt ja sukupuolisuhteiden ”vallankumouksellinen” myllerrys kiinnostavat. Suurin osa kirjoittajista on pietarilaisia sosiologeja. Suomalaisia ovat Rotkirchin ohella Anna-Maria Isola, Katja Kesseli ja Meri Larivaara.

Tutkimus jakaantuu karkeasti kolmeen osaan. Aluksi käsitellään kotitalouksien muutosilmiöitä, esimerkiksi kotityön kaupallistumista ja venäläisen ylemmän keskiluokan mahdollisuuksia hyödyntää niin kotiapulaisia, -opettajia kuin siivouspalvelujakin. Samalla paljastuu luokkayhteiskunnan uusi tuleminen, mutta myös toisenlainen, ”itsenäinen” nainen tykötarpeineen. Koko kirjan johdannon on laatinut Anna Temkina, joka pohtii arjen ilmiöitä seksuaalisen vapautumisen näkökulmasta. Temkina muistuttaa, että myös neuvostoajan Venäjällä läpikäytiin jo ensimmäisen asteen seksuaalivallankumous 1970-80-luvulla, joten aivan kaikki ilmiöt eivät ole markkinatalouden tuottamia.

Toisessa osassa keskitytään ”Kotini on linnani” –teemaan. Kysymys on perhe-elämän ja kotitalouksien privatisoitumisesta ja kommuuniasuntojen katoamisesta. Keskiluokkainen venäläisperhe isommissa kaupungeissa sisustaa ja suunnittelee asuntonsa jo pitkälle eurostandardien mukaan. Samalla kulutustottumukset muuttuvat radikaalisti. Kirjoittajista Boris Gladarejev ja Zhanna Tsinman pohtivat juuri sitä, mitä keskiluokkaan kuuluminen ja ”kerskakuluttaminen” elämänmuotona merkitsevät. Köyhyys ja marginaalisuus tulevat kuvaan ikään kuin sivulauseissa, haastattelututkimuksen osatuotteena. Muutenkin Nyky-Venäjän uutta arkea lukiessa on hyvä pitää mielessä, missä miljöössä ja kaupunginosassa milloinkin liikutaan.

Kolmas osa on kirjan mielenkiintoisin ja laajin kokonaisuus. Se kattaa lähes puolet kaikista teksteistä ja on otsikoitu raflaavasti: ”Enemmän seksiä, vähemmän kapaloita”. Darja Odintsovan kapalointia käsittelevä päätösartikkeli onkin mitä mielenkiintoisinta pohdintaa. Odintsova kytkee kapaloinnin ja neuvostoajan perhekontrollin toisiinsa – erittelee kapaloinnin historiaa sekä sen muutkin merkitykset. Tutkija näkee kapaloinnista luopumisessa pientä naiskapinaa vanhoja traditioita vastaan. Kysymys on näennäisesti perinnetavasta, johon limittyy isoja asioita nimenomaan naistutkimuksellisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta

Monet artikkelit liittyvät tavalla tai toisella synnytykseen ja äidiksi tulemiseen. Olga Brednikovan henkilökohtainen kokemus ja näkemys ”vanhasta ensisynnyttäjästä” on peräti humoristinen. Meri Larivaaran haastatteluanalyysi pietarilaisten gynekologien ja heidän asiakkaidensa suhteesta on taas oivallinen, ”moraalinen” lisä naistutkimukseen. Monissa artikkeleissa vilahtelee otteita haastatteluista, hyvinkin intiimejä huomioita ehkäisymenetelmistä tai miesten osallistumisesta synnytyksiin. Myös niukan talouden ja epätyypillisten perheiden intiimi elämä tulee käsitellyksi. Svetlana Jaroshenkon Syktyvkarissa toteutettu tutkimus erittelee köyhyysrajan alapuolella elävien seksielämää ja Anna-Maria Isola tutkii venäläistä alenevaa syntyvyyttä sekä huono-osaisten perheiden asemaa yhteiskunnassa.

Aivan uskomattoman näkökulman Venäjän murrosajan seksuaalielämään ja neitsyt-myytin hämmästyttävään elinvoimaan tuottaa Natalia Jargomskaja. Hänen havaintonsa naisten ensimmäisistä seksikokemuksista ja eräänlaisista hääyöohjeista miehille sekä erityisten seksiklinikoiden palveluista ”neitsyyden palauttamiseksi” kirurgisin toimenpitein pistävät paatuneemmankin lukijan posket punaisiksi. Venäläisessä markkinataloudessa kaikki on mahdollista, myös traditioiden ylläpito kaupallistamisen kautta. Ja kaikki negatiiviset, usein naista alistavat lainat ja toimintamallit lännestä tai idästä ovat niin ikään havaittavissa.

Silti Nyky-Venäjän uusi arki on erinomaisen sisältäpäin nähty kuvaus intiimien ihmissuhteiden ongelmista ja muutoksista. Haastatteluaineistot ja luotettava dokumentaatio lisäävät uusien ilmiöiden uskottavaa tulkintaa kautta linjan.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Venäjä on naisten valtakunta, mutta ei suinkaan tasa-arvon mittapuulla. Väestön selvä enemmistö on ollut naisia jo ainakin vuosisadan. Tämä on johtunut – a) osin rankasta sotimisesta ja eri rintamilla kaatuneiden miesten miljoonaisesta joukosta – b) osin hurjasta vodkanjuonnnista, tupakasta ja ammattitaudeista. Miesten keski-ikä on tätä nykyä nippa nappa 60. Naiset ovat tutkimusten mukaan myös pitäneet Venäjää pystyssä erityisesti kriisi- ja murrosaikoina. Esimerkiksi Venäjän Karjalan ”vanhat naiset” ovat olleet viime vuosikymmeninä ruokahuollon, lastenkasvatuksen, kulttuurin ja muun sosiaalisen elämän avainhenkilöitä. Asiasta on paljon kirjoittanut joensuulaisprofessori ja naiskysymystä rajan takana tutkinut Kaija Heikkinen, vanha opiskelijakaverini Pietarin ylipistosta.

Abortit, lapset ja syntyvyys Venäjällä

Syntyvyys on tämän vuoden ensi puoliskolla lähtenyt lievään kasvuun Venäjällä, mikä kertoo ainakin osittain yhteiskuntaelämän tasaantumisesta murroskausien jälkeen. Kasvu on tosin vain 1,5 – 2,0 prosentin luokkaa. Samaan aikaan lähes puolet raskauksista päättyy yhä aborttiin ja abortti on vieläkin keskeinen ”ehkäisykeino”. Myös orpolasten määrä, 700 000 – 800 000, on hirvittävän iso ja orvoista lähes joka kolmas elää lastenkodeissa, joiden tasossa on paljon parantamisen varaa. Tosin poikkeuksiakin on: olen vieraillut avustuskuormien kanssa ihan mallikelpoisissa orpokodeissa Petroskoissa ja Pitkärannassa, missä pienipalkkainen henkilökunta tekee kaikkensa ääriolosuhteissa. Suomalainen ”Karjalan apu” on pieni tekijä siinä uhrautuvassa työssä mitä näin ja mistä kuulin tarinoita noilla matkoilla.

Neuvostoliitto oli vuonna 1920 ensimmäinen maa maailmassa, jossa sallittiin abortti kaikissa tapauksissa, jos nainen niin haluaa. Ei mennyt kuin rapiat 15 vuotta kun Josif Stalin kriminalisoi tuon toimenpiteen vuonna 1936. Venäjän väestö piti saada kasvuun. Vapaa abortti palasi diktaattorin kuoleman jälkeen vuonna 1954, mistä lähtien siitä tuli hyvinkin yleinen ja ilmainen ehkäisykeino. Olen haastatellut Pietarissa nelikymppistä naisjournalistia kymmenkunta vuotta sitten; intiimiasioista kertoessaan hän mainitsi puolihuolimattomasti tehneensä toistakymmentä aborttia, koska ei halunnut 4-henkisen perheensä enää kasvavan. Lännen 60-lukulainen seksuaalivallankumous saavutti osittain – tutkija Anna Temkinan mukaan – Venäjänkin 1970-luvulla, mutta valitettavasti vain lisäsi aborttien määrää kunnon ehkäisyvälineiden puuttuessa. Perusluonnonmenetelmä tuotti aika monta ”keskenvedettyä einaria”…, anteeksi ”ivania”.

Lastenkasvatukseen Venäjällä liittyy muutama kummallisuus, joita aika ajoin pohditaan myös suomalais-venäläisissä perheissä. Vauvat saatetaan Venäjällä yhä kapaloida, varsinkin yöksi, niin että jalat – tai jopa jalat ja kädet – eivät liiku alle 3 – 6 kk ikäisillä lainkaan. Babushkat ovat tässä mielessä vahvoja auktoriteetteja ja toinen erikoisuus liittyykin heihin: hyvin moni venäläisäiti jättää lapsensa mummolaan, babushkan kasvatettavaksi alkuvuosina.

Tasa-arvo ja neitsytmyytti

Nainen oli neuvostoaikana periaatteessa ja lain mukaan miehen kanssa tasa-arvoinen. Käytännössä tämä koski palkkaa ja työelämää, tietyin varauksin. Kotona, lastenhoidossa ja kauppojen jonoissa nainen teki aina toisen työpäivän miehen keskittyessä ”urheilullisiin” harrastuksiina, joista tärkeimpiä olivat penkkiurheilu ja kulmakapakka. No jaa, saatan liioitellakin.

Kun Neuvostoliitto hajosi, tasa-arvo kaikkosi jopa kauemmaksi. Raha on tehnyt monesta naisesta yhä riippuvaisemman miehestä ja sukupuolten väliset palkkaerot sen kun kasvavat. Seksuaalinen ahdistelu työpaikoilla ja prostituutio rahanhankintakeinona ovat yleistyneet hurjasti. Tosin alkuaikoina, 1990-luvulla monet naiset haaveilivatkin innolla kotiäidin roolista ja keskittyivät – siis uusrikkaassa eliitissä ja isoissa kaupungeissa – koti- ja vauva-askareisiin. Pian monet huomasivat olevansa kaksinkertaisessa ansassa, suomalaisittain ilmaistuna hellan ja nyrkin välissä. Tavallisen maalaisnaisen rooli ei ole neuvostoajoista paljonkaan muuttunut edes 2000-luvulla. Työnjako perheessä ei toimi. Tosin meikit ja tamponit ovat yleistyneet ja yhä harvempi luottaa ns. varmoihin päiviin seksuaalielämässään.

Monen avioliiton solmimisessa myös ns. neitsytmyytti on yhä vahvoilla, varsinkin Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa. Niinpä varakkaimmat ”neitsyet” avioituessaan voivat nauttia esimerkiksi erityisten seksiklinikoiden palveluista ”neitsyyden palauttamiseksi” kirurgisin toimenpitein. Venäläisessä markkinataloudessa kaikki on mahdollista, myös traditioiden ylläpito kaupallistamisen kautta. Samoin monet negatiiviset, usein naista ylistämällä alistavat mainokset ja toimintamallit lännestä ovat yleistyneet Venäjällä, joten ”naisten imperiumissa” lienee vielä parantamisen varaa…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

En muista olenko maininnut, mutta entisenä elokuva-arkistolaisena olen yhä ”geneettisesti” ja aika ajoin televisionarkomaani. Innostun jopa joistakin TV-sarjoista – häpeä tunnustaa, että seuraan mm. Kotikatua.

Nyt aloitin taas uuden Teema -sarjan VENÄJÄN HALKI 30 PÄIVÄSSÄ. Suurin odotuksin. Siinä näyttelijä Ville Haapasalo matkustaa Siperian rataa kohti Vladivostokia. Toistaiseksi on oleiltu Moskovassa ja Nizhnyi Novgorodissa (ex-Gorki). Kuljeskeltu Arbatilla, istuskeltu ravintoloissa, kalasteltu huonolla menestyksellä Volgalla ja , tietenkin!, saunottu venäläiseen tapaan myssyt päässä ja lakanat munaskuiden peittona.

En muista kuka on sarjan ohjaaja, mutta hällä väliä: Ville Haapasalo siinä ohjaa kuvausryhmää henkilöhaastateltavasta ja sattumasta toiseen. Välillä hän asettuu kuvattavaksi satunnaisten vastaantulijoiden kanssa, mikä tapahtuu täysin spontaanisti. Voin vakuuttaa, että spontaanisuus ei ole lavastettua. Kun olin mukana Arvo Tuomisen VODKATURISTIT -hankkeessa pari kolme vuotta sitten, Villen kanssa oli mahdotonta liikkua Pietarissa. Menimme erään kuvausrupeaman päätteeksi kapakkaan vodkapaukuille kun Ville kysyi: Onks sulla alle 500 ruplan seteliä? Mulla oli – ja maksoin. Ulkona Ville selittämään: Ei ne koskaan anna mulle vaihtorahaa edes 1000 ruplan setelistä jos ostan vaikka oluen, luulevat uusrikkaaksikin kaiken päälle.

Voi olla, että Ville ei tätä nykyä enää välittäisikään vaihtoruplista, sen verran hyvin hänen täytyy tienata. Varsinkin mainoksilla. Ja uusi hanke on suunnitteilla: suomalainen ravintola Moskovaan. Ei epäilystäkään etteikö asiakaskuntaa riittäisi, vaikka läskisoosin ja oluen hintana olisi 100 euroa annos.

Niin, tämä ei ole kateellisen miehen jupinaa. Pois se minusta. Tunnen Ville Haapasaloa sen verran yksityisestikin, että voin sanoa: siinä on synnynnäinen kutsumusnäyttelijä, joka on saanut Pietarissa ammattilaiskoulutuksen ja osaa hyödyntää sitä. Hän ansaitsee maineensa Venäjän superstarina jos kuka. Kaiken lisäksi Ville on loistava show- ja seuramies, aivan vilpitön ja henkilöään yksityiselämässä hyvin vähän esiintuova – jopa ujo, uskokaa tai älkää. Kuulun niihin, jotka ovat ihastelleet Villen komeita läpimurtoelokuvia VENÄLÄISEN METSÄSTYKSEN & VENÄLÄISEN KALASTUKSEN ERITYISPIIRTEITÄ. Ei niissä mitään sovinismia ole, miesiloa ja venäläistä juopottelua vain railakkaimmillaan. Ja palkittu vakavamielinen elokuva KÄKI kuuluu humaanin, sodanvastaisen elokuvan klassikkoihin jo nyt!

Juuri siksi minua ärsyttää VENÄJÄN HALKI 30 PÄIVÄSSÄ -sarjan hurja ja elitistinen meno, pintaliito, jossa nauretaan ikään kuin väkisin ja jossa kaiken pitää olla vitsikästä ja erikoista. Koko venäläinen yhteiskunta monine ulottuvaisuuksinen jää kuin taustalle. Niin, ja kyllähän meistä monet muutenkin jo tietävät, että Venäjällä ei mikään toimi mutta kakki onnistuu. Suhteilla – tai rahalla.

Tämä on VILLE HAAPASALON YMPÄRI 30 PÄIVÄSSÄ.OSA I. Kunhan koko sarja on nähty, kirjoitan OSAN II, jossa toivon voivani pyörtää edellä kirjoitetut pyhät sanani…

Joensuun virallinen Öisinajattelija