Kai Hirvasnoro kirjoittaa 23.7. KU Viikkolehdessä täyttä asiaa, ja sopivasti virnuillen. Aiheena Viimeinen sana -palstalla on ”Nuoriso, menkää mustikkaan”. Lukekaapa!

Lapsuus marjassa

Koska olen himomarjastaja ja sienestäjä, odotan lähiviikkoja ja metsän antimia kuin kuuta nousevaa! Olen miettinyt myös syitä harrastukseeni. Ne löytyvät lapsuudesta, 1950-luvun mustikka- ja puolukkareissuista vanhempieni kanssa Kannuksen ympäristössä. Reissut tehtiin polkupyörillä, joiden perässä vedettiin maitokärryjä. Kärryt olivat täynnä isoja saaveja. Vanhempani marjastivat myös elääkseen, ansiomielessä. Köyhiä olivat kaikki naapuritkin. Sivuansiot olivat joskus kelvolliset ja ainakin kotona oli kellari täynnä hilloja ja mehuja ympäri vuoden. Kun vanhempani kuolivat, availin purkkeja vielä monen vuoden ajan.

Niin, olin siis mukana marjastamassa alle kouluikäisenä. NE REISSUT EIVÄT OLLEET IHAN HUVIRETKIÄ, VAIKKA SELLAISINA NE NYT MUISTAN. Koko perhe nimittäin myös joskus yöpyi metsässä. Rakennettiin maja. Kerättiin kuivat nuotiopuut. Kietouduttiin huopiin, joskus isällä oli mukana se ihana hirventalja. Elettiin kuin intiaanileirissä eikä varmaankaan kyselty maanomistajien lupia; sen verran äkkiväärä ja omatoiminen isäukko osasi olla.

Luonto löytyy metsistä

Olen marjastanut myös omien lasteni kanssa, mutta eivät he tätä nykyä aikuisina ja puioliaikuisina enää vanhempiensa kanssa metsään lähde. En lähtenyt minäkään 20-30 ikävuosien välillä, suurkaupunkilainen kun olin. Silti uskon esimerkin ja ”geeniperinnön” tarttuvaan voimaan. Vanhin poikani ainakin jo keräilee kanttarelleja, vaikka ei itse sieniä syökään. Myös nokkoskeiton resepti on tallella. Toivottavasti luontoon palataan tosimielessä eikä performanssin puitteissa kuten usein näyttäisi vaihtoehtoliikkeissäkin tapahtuvan. Metsäläisen, luonnonsuojelijan arjen pitää olla muutakin kuin performanssia Helsingin kaduilla, niin uskon.

Mutta palataan Hirvasnoron Kain hienoon juttuun! Allekirjoitan siitä esimerkiksi seuraavan väitteen:
”…suuri osa perisuomalaisista taidoista katoaa 50 vuoden kuluessa, jos niitä ei oteta peruskoulun opetusohjelmaan…”

Kyllä olisi ns. korkea aika pistää koululaiset luonnonkiertoon, esimerkiksi mustikkaa ja puolukkaa poimimaan tai sienestämään. Kun sitten koulun keittiö niistä antimista loihtisi makoisat kiisselit, piiraat ja puurot, johan monen herkkusuun makuaisti saisi cola-juomille ja hampurilaisille uutta tutkittavaa. Omin käsin poimittua ilmaista ruokaa! Mikä voisi olla tehokkaampaa ympäristökasvatusta, säästöä ja liikuntaa samalla kertaa…?

Joensuun virallinen Öisinajattelija, mustikkaan kohta menossa…

Kesän 2010 rokkifestarit alkavat olla pääosin ohi ja lehdet keskittyvät megatapahtumaan nimeltä PoriJazz. Mikäpä siinä. Isojen rokkifestarien, supertähtivierailujen ja muun kesäisen hömppätarjonnan (kin) saatteeksi on hyvä harrastella kotisohvalta laatujazzia. Vai tarjoaako Pori sitä enää nykyisin?

Ilosaarirock 2010

Pohjois-Karjalan kesän 2010 suurin massatapahtuma ei ollut Joensuun Ilosaarirock (n. 20 000 kävijää) viime viikonloppuna, vaan heinäkuun alun vanhalestadiolaisten herättäjäjuhlat Liperissä (n. 60 000 kävijää). Ilosaarirock oli silti se rokkifestari, josta valtakunnan tason lehdetkin uutisoivat. Pistäydyin viime sunnuntaina Laulurinteellä Ilosaarirockin iltakonsertissa. Faith no more -finaaliin asti en jaksanut, mutta suomalainen Eppu Normaali -osio oli ihan kelvollinen.

Menin itse asiassa kuuntelemaan – haastatellakin oli tarkoitus – serbialaiskokoonpanoa nimeltä Boban I Marko Markovic Orkestar. Siitä oli osuva mainos: ” Toistakymmentä muusikkoa sisältävä kokoonpano tuuttaa torvimusiikkia niin, että heikkohermoisimmat kaatuilevat ääniarmandan edessä. Orkesterin armoitettu johtaja on Balkanin parhaaksi trumpetistiksi julistettu Boban Markovic, joka on luotsannut yhtyettä miltei kaksi vuosikymmentä. ”

Kävi vain niin, että juuri Boban oli sopivasti sairastunut – ja vasta konsertin loppupuolella kuultiin puhallinryhmän komeimmat ilotulitukset ja esimerkiksi laulua. Lopulta yleisökin hieman villiintyi. Mutta: eivät paikallislehdet eikä muukaan media Serbian lahjaa maailman torvimusiikille noteeranneet juuri mitenkään. Sääli.

Ilovaaririock 2010: For Your Love

Nykyinen Joensuun Ilosaari on sen verran pieni tila ettei nuorempi rokkikansa sinne enää mahdu: Ilosaaressa onkin jo yli 10 vuoden ajan järjestetty varttuneempien rokkareiden eli GORin (Grand Old Rockers) toimesta ns. ILOVAARIROCK. Se on eräänlainen alkusoitto Ilosaarirockille. Viimeisten 10 vuoden aikana Ilovaarirockissa ovat vierailleet mm. sellaiset 1960-luvun kuuluisuudet kuten Renegades, Tremeleous, Swinging Blue Jeans.

Nyt suomalaisista varhaisrokkareista olivat mukana Maarit & Sami Hurmerinta ja 60-luvulla hurjassa maineessa ollut Topmost. Viimeksi mainittu oli pienoinen pettymys ja vasta You Really Got Me -tulkinta sekä A Whiter Shade of Pale / Merisairaat kasvot kolauttivat kunnolla.

Mutta pääesiintyjä, THE YARDBIRDS ei pettänyt, vaikka mukana olivat alkuperäiskokoonpanosta enää rumpali Jim McCarthy ja kitaristi Chris Dreja. Molemmat myös lauloivat taustalla, joten alkuperäinen soundi ja ääni löytyivät – erityisesti kappaleissa Heart Full of Soul – Over, Under, Sideways, Down – ja erityisesti For Your Love. Pakko oli heilua ja tanssia mukana; sen verran rokkia tuli 60-luvulla harrasteltua. Ja Yardbirds on bändi, jossa soittivat aikoinaan hurjat kitaravirtuoosit Eric Clapton, Jimmy Page ja Jeff Beck.

Aivan ihmeellistä onkin, että THE YARDBIRDS- Suomen vierailu jäi mediassa miltei vaille huomiota. Vain aina kulttuuritietoinen toimittaja Suonna Kononen teki paikallislehteen pikkujutun. Näinkö historiatiedotonta on nykyrock-journalismi? Ei voi kuin valittaa.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Olen käynyt Punkaharjun Retretissä joka kesä alkaen vuodesta 1993. Sitä ennenkin siellä jonkun kerran vierailin. Puhun siis paikasta syvän kokemuksen rintaäänellä, joskaan en taidearvostelijan kokemuksella: en ole ammattilainen arvioimaan maalauksia tai veistettyjä kuvia. Mutta nautin niistä…ja Retretin luolakäytävillä oli ennen maaginen tunnelma, joskus jopa hauskaa…

Muistan huikeat sarjat vuoden 2000 molemmin puolin – Dali, Picasso, Repin, Aivazovski, van Gogh, Chagall jne jne. Kaikkien kolmen nuorimman lapseni ”taidekasvatus” on alkanut lähes joka kesäkuu Punkaharjun luolastosta ja saleista. Vuosien saatossa lapsellisen ihastuksen tai kauhistuksen huudahdukset ovat vaihtuneet enemmän tai vähemmän perusteltuihin ”kritiikkeihin” ja keskusteluihin siitä kuka mitäkin missäkin taulussa tai veistoksessa näkee. Lasten ja nuorten kanssa kannattaa liikkua taiteen parissa muutenkin, koska silloin kuulee erilaisia näkökulmia, aitoja reaktioita, joita ei lueta taidekirjoista tai pikaesitteistä.

Shjerfbeck ja ammattisisaret

Helene Shjerfbeck (1862-1946) voisi olla elämäntarinansa perusteella vaikka Suomen taiteen Frida Kahlo (Kahlo olisikin ollut upea ilmestys suomalaisten naistaiteilijoiden rinnalle…, mutta ymmärrän toki talouselämän lait ja kustannukset myös nyky-Retretin kannalta..). Shjerfbeckin tyyli, aito ja vapaa realismi, ei miellyttänyt kaikkia 1900-luvun alun taideguruja. Ura osuu yksiin myös naisliikkeen nousun kanssa, siis miesten hallitsemassa taidemaailmassa. Vielä 1800-luvun lopulla naistaiteilija ei voinut tienata omia rahojaan saati maalata edes alastonmallia samoissa tiloissa miehen kanssa. Mitä lie miehet pelänneet? Että naiset olisivat nähneet jotakin luvatonta, ”kokeneet täyttymyksen” (= tutkija Sakari Toiviaisen kiertoilmaisu orgasmista) alastomia miehiä tai naisia ikuistaessaan?

”Helene Shjerfbeck ja taiteilijasisaret” -osio Retretissä esittelee yli 30 suomalaista naistaiteilijaa.
Heidän kanssaan taidenäyttelyn kävijä kulkee matkaa 1800-luvun alun romantiikasta realismin kautta jopa naturalismiin. Inhorealismikin on lähellä. Kuvanveistosta useimmat 1800-luvulla eläneet naiset saivat vain haaveilla: liian ronskia ja miehistä siroille naiskäsille. Muuten, Riitta Konttisen kirja ”Naiset taiteen rajoilla” (2010) kuvaa juuri samoja naistaiteilijoita ja ajan ilmiöitä, joita Retretti nyt esittelee…

Luolaston vajaakäyttö

Monet perheet ja lapsenmieliset menevät Retrettiin nimenomaan ihailemaan LUOLASTOSSA OLEVAA ESILLEPANOA. Vuosi vuodelta luola käytävineen tuottaa yhä suuremman pettymyksen (HUOM! tämä on myös lasteni arvio!). Nyt mukana on sinänsä hieno kokoelma Pekka Kauhasen ”henkilöhahmo”veistoksia – ”Kuutar ja luolan henki”, terästä, valurautaa, pronssia – mutta muuten avarat käytävät ja luolan seinät kumisevat lähes tyhjyyttään. Pekka Luukkolan valokuvasarja ”Maan varjossa” tavoittelee jotakin sellaista mystistä, mitä näki vielä 1990-luvulla. Miksi luolien avaruutta, vettä, valomaisemaa, ”hiljaisuuden ääntä” ei hyödynnetä paljon totaalisemmin? Enkä tarkoita mitään täyteenympättyä tilaa, roinaa, vaan taiteellisen silmän kokonaiskäyttöä?

Pienten lasten kannalta Retretin 2010 valopilkku on ilman muuta Kaarina Alstan naivistinen taide -
lapsenmieliset ja värikylläät eksoottiset, myös nostalgiset maisemat, joille aikuinenkin voi rauhassa naurahtaa. Ainakin syvällä lapsenmielessään. Ympäristöä ymmärtävää ja kantaaottavaa taidetta parhaimmillaan!

PS. Retriitti eli retretti (< ransk. retrait ’vetäytyminen’ < lat. retraho, ’noutaa takaisin’) on vetäytymistä arkielämästä ja henkistä tai hengellistäkin hiljentymistä kaikenmaailmallisten kiireiden keskellä.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Suomen elämäntarina-akatemia ja elämäntarinayhdistys järjestivät 9-11. heinäkuuta Suomen keskipisteessä eli Kärsämäellä perinteisen tarinaseminaarinsa sekä kilpailun tarinaniskennän Suomen mestaruudesta.

Ruotsinsuomalaisuus ennen ja nyt

”Kuka minun haudan hoitaisi” kyseli Kärsämäeltä kotoisin oleva ruotsalaistunut Marjaliisa Lukkarinen Kvist omassa esitelmässään. Sen aihe perustui tohtorinväitöskirjaan, jossa tutkija haastatteli suuren joukon Haapajärveltä Eskilstunaan muuttaneita – ja siellä pysyvästi asuvia – haapajärvisiä. Väitöskirjasta käy ilmi, että lähes kaikki Ruotsin Eskilstunaan 1960-70-luvulla muuttaneet haapajärviset kokevat uuden kotiseutunsa omakseen: juuri kukaan ei halua tulla haudatuksi entiseen kotikaupunkiinsa (jota myös Suomen ”junttilandian” pääkaupungiksi kutsutaan…). Kotoutuminen olisi tämän tutkimuksen mukaan tapahtunut mallikelpoisesti – osin myös haapajärvisten aktiivisen seuratoiminnan myötä.

Toinen ”ruotsalaistunut” tohtori Raija Kangassalo esitteli ruotsinsuomalaista kirjallisuutta,
mutta valitteli samalla sen heikkotasoisuutta. Suuri ”ruotsinsuomalaisepos” odottelee yhä kirjaajaansa, vaikka Antti Jalavan lupaava esikoinen ”Asfalttikukka” ilmestyi jo 30 vuotta sitten. Näyttelijä-ohjaaja ja muusikko Tapio Aarre-Ahtio tuuletti reilusti kertoessaan miten vaivalloisesti ”härmäläismiesten” kotoutuminen on onnistunut Tukholman seudulla. Hän myös toi ilmi ruotsalaisyhteiskunnan kolme ”etnistä” eriarvoista tasoa: ruotsalaiset, suomalaiset ja siirtolaiset. Suomalaiset ovat siis jo voittaneet paikkansa kakkostasolla (40 vuoden kamppailun jälkeen?), vaikka itseriittoinen Svea-mamma ei ”finne igen” -kaverista loppujen lopuksi paljon välitäkään. Aarre-Ahtion mukaan syynä kotoutumisvaikeuksiin on myös suomalaisten ikuisesti tuntema huono itsetunto Ruotsinmaalla.

Jari Rossin ”Mossetreffit”

Tarinaniskennän Suomen mestaruudesta mitteli yhdeksän kilpailijaa, jotka oli valittu maakunnallisissa karsinnoissa ympäri Suomea. Kolme loppukilpailijoista oli naisia. Kerrotun tarinanhan tulee olla 7 minuutin mittainen, itse (tai suvussa) koettu ja aikaisemmin julkaisematon. Myös rekvisiitta, siis näytteleminen on kielletty ja ”iskennän” tulee olla perinteistä tarinankerrontaa. Tämän vuoden aiheet olivat moninaiset: ”Halavasti pantu yövieras”, ”Lintukin ymmärtää…”, ”Vanheneminen”, ”Korvessa suurmiehen kanssa”, ”Hissikomppis”, ”Mökkinaapuri…”, ”Pilkkireissu” jne jne

Kilpailuraati – johon Öisinajattelijakin oli kelpuutettu – oli valinnassaan yksimielinen. Muoniolaisen – ja kilpailun nuorimman, 43-vuotiaanJari Rossin ”Mossetreffit” erottui joukosta ehyenä, jouhevana, kielellisesti herkullisena (Lapin murteella kerrottuna) ja omaperäisenä tarinaniskentänä. Rossilla, joka on siviilissä matkailijoita palveleva yrittäjä ja Lapin ”samaani”, oli sana hallussa loppuun saakka: kun on kiire treffeille ja Mosse hajoaa ensin kaatopaikalla ja sitten tienpäällä, juttuun mahtuu useampikin kliimaksi kun asialla on tarinaniskijä. Juha Rossin ”palkintopuhe” sisälsi oman tarinansa sekin.

PS. Tämän aamun (14.7.) ykköstelevisiossa Jari Rossi kertoi harjoittelevansa suullista tarinointia myös omien lastensa kanssa. Samalla tavalla isäukko ja muut kylänmiehet hänetkin tarinointiin aikoinaan vihkivät. Olisiko tuossa jotakin opittavaa? Taatusti.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Höömei tuli Haapavedelle Tuvasta ja Mongoliasta jo 1990-luvulla – ja juurtui. Se koukuttaa nopeasti ja monet himoitsevat sitä Haapavesi Folkilla käytyään niin paljon, etteivät tyydy sivustakatsojan-kuulijan osaan, vaan karauttavat kurkkunsa kipeäksi väärällä tekniikalla. Höömei-kurkkulaulu vaatii osaamista, vaikka sen hallinta ei mahdotonta olekaan. Suomessa höömei-kokoonpanoja on jo useita; ensimmäisten joukossa asiaan vihkiytyi Haapaveden Mieluskylän poika SAULI HEIKKILÄ ja hänen yhtyeensä Cedip Tur. Vuonna 2005 ilmestyneen pitkäsoiton nimi ”Traktorist” kuvannee hyvin nykyaikaista ”taiganomaista” paimentolaiskulttuuria… ja uusi levykin on suunnitteilla jahka suomalaisen kurkkulaulun pioneeri selviää Tuvan matkaltaan.

Haapavesi Folk 2010

Kun tulee Haapavesi Folkin maisemiin Pentti Haanpään kotikonnuilta Lamu-järveltä ja Piippolasta ja ajelee Leskelän suuntaan (missä sijaitsee ”Isännät ja isäntien varjot”-muistopatsas Haanpäälle), vasemmalle jää ”Huuma”-niminen ravintola. Se antaa esimakua Höömei-huumeesta, joka odottaa kuulijaa Folk-festareilla melkein joka vuosi (heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna), muodossa tai toisessa. Allekirjoittaneelle höömei alkukantaisten jousisoitinten kera on kesän kohokohtia – samoin kuin muinoin Kaustisella saha ja viulu yönuotiolla, Konsta Jylhän eläessä.

Haapavesi hakkaa tätä nykyä tunnelmallaan Kaustisen mennen tullen. Se on alkukantainen, spontaani ja pienimuotoinen kansanjuhla, jota kaupallisuus ja konkurssit eivät hetkauta. Tosin kaupallisuudelle on annettu sen verran periksi, että Folkin 2010 vetonaulakin oli Laura Voutilainen…

Mutta ei se perinteistä menoa haitannut! Sauli Heikkilä piti opettavaisen oppitunnin (workshop) kurkkulaulusta, Samuli Putro lauloi, runoili ja jutusteli melankolisella tyylillä omiaan eli täysi koulusali sai kuulla hempeitä tarinoita ihmissuhteiden arjesta ja siitä miten sittenkin ”Elämä on juhlaa”. Muita suosikkejani olivat alunperin kokkolalainen ja nykyisin ”Suomen kansainvälisin” blues-kokoonpano Wentus Blues Band, italialaisen perinnemusiikin modernisoija Riccardo Tesi ja miksei juutalaista klezmer-musiikkia soitellut Freilach mit Kneidlach. Unkarin kansanmusiikin tunnetuin nimi Marta Sebestyen jäi kuulematta – hän esiintyi Haapaveden kirkossa – mutta ainakin Mallisen Jukka (ensikertalainen Haapavedellä) tuntui mieltyneen Martaan kovastikin…

Sää suosi Haapavesi Folkia kuten usein ennenkin. Kylpyläsaaren tuntumassa (Suomen kauneimpia pieniä leirintäalueita!) oli mukava majoittua hyvässä seurassa, pulahtaa aamulla veteen uimaan ja tilata paikalliserikoista tavaramerkkiä eli salmiakkisiideriä. Vaan turhaan! Mihin lie tuo mainio janojuoma kadonnut? Kyselee

Joensuun virallinen Öisinajattelija