En muista oliko se festivaalijuna vai ei – ehkä? Mutta päivämääristä olen varma. Lähtö oli Helsingistä 13.6. illalla ja saapuminen 14.6. aamulla, Rovaniemelle. Sieltä piti jatkaa bussilla Sodankylään. Piti myös tulkata – muistaakseni georgialaislaisohjaaja Otar Joseliania. Vuosi oli taatusti 1989.

Hki-Rovaniemi-Hki 1989

Junan lähestyessä Rovaniemeä kyykistelin vessassa, kun hätkähdin: aivan kuin nimeni olisi mainittu? Pian tuli uusi kuulutus: “…pyydetään pikimmiten ottamaan yhteyttä konduktöörivaunuun…”. Kun menin omaan osastooni, matkaseuralaiseni Jussi oli herännyt samaan kuulutukseen ja juna tulisi tuota pikaa asemalle. Jaahas, mietiskelin konnaria etsiskellessäni, olikohan viime hetkellä taas tullut muutoksia festariohjelmaan. Petterikö siellä Sodankylän päässä hätäili? Olikohan Joseliani myöhästynyt koneesta tai perunut koko matkansa?

Konnari käski istumaan, mutta piti pitkän tauon kun ihmettelin mitä hämminkiä Sodankylässä oli sattunut. Hiljaisuuden jatkuessa aloin hikoilla ja aavistella, että nyt olikin kysymys kenties aivan muusta – elämästä, jopa kahdesta tai kolmesta. Niin olikin. Vähän seitsemän jälkeen samana aamuna 14.6. 1989 Helsinki oli saanut kaksi asukasta lisää – kaksostyttäreni olivat putkahtaneet maailmaan yli kuukauden etuajassa.

Päätin palata saman tien Rovaniemeltä Helsinkiin. Kummisedäksi muuttunut Jussi seurasi mukana, tosi ystävä, elokuvaa suurempi. Eikä ollut Leilakaan pahoillaan, vaikka ryntäsin potilashuoneeseen hikipäisenä, Helsingin asemapihan istutuksista repäisty kukkapuska kädessäni. Kuinka pieniä voivat ihmistaimet olla, miten kaksi elävää nukkea voi mahtua samalle tyynylle?

Juhannusaattona 1989 vaeltelin yksin pitkin Helsingin katuja. Ne olivat autiot ja tyhjät. Äiti ja tyttäret vielä synnytyssairaalassa. Muistan käyneeni Tervasaaressa, sitten yli Kulosaaren sillan kohti Linnanherrantietä… Olin ylpeä ja onnellinen…

Joensuu-Southampton 2010

Juhannusaattona 2010 istuskelin hollantilaisystäväni Edon ja Marjukan asuman puutalon pihalla Joensuussa. Kaupunki ympärillä vaikutti hiljaiselta kuin Helsinki 21 vuotta aikaisemmin. Meitä oli puolitusinaa. Saunoimme kunnon puusaunassa, joimme kotiviiniä. Musiikkia, runoja…

Juhannuspäivänä, 26.6. 2010 yksityinen statukseni oli muuttunut peruuttamattomasti. Sain ilouutisen sumujen saarilta Southamptonista. Toiseksi vanhin lapseni, tyttäreni oli synnyttänyt tyttären. Ensimmäinen lapsenlapsi. Elämä ukkikerhossa voi alkaa…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kävin taas Sodankylässä kuten usein juhannusta edeltävänä viikonloppuna. Olen käynyt yli tusina kertaa, mutta aika monet elokuvaentusiastit kaikki 25 Midnight Sun -festivaalia. Esimerkkinä vaikka sosiaalialan konkari ja varsinainen filmihullu Raimo Ruttonen Joensuusta.

Itse olen ollut Sodiksessa myös töissä – tulkkina, venäläisiä vieraita saattelemassa tai kriitikkona. Tämä vuosi meni helpommin ja laiskotellen, sillä yksi ehdottomista päävieraista, neuvostoliittolaisen ja venäläisen elokuvan Grand Old Lady, Kira Muratova perui tulonsa viime hetkellä. Moni muukin ohjaaja perui, mutta ei se tunnelmaa haitannut. Ei edes VesaMatti Loirin kehno kunto: mies selvisi hengissä ja parituntinen haastattelu sujui mukavissa merkeissä. Jaakko Pyhälän unohdettu mestariteos JON sai myös ansaitsemansa huomion. Ja siinähän Loiri on loistoroolissa, melkein kuin POIKIEN Jake aikuiseksi kasvaneena, hylättynä elämäntaiteilijana…

Elokuvista viis

Moni käy Sodiksessa ihan muuten vain, esimerkiksi Petterin eli von Baghin luotsaamien aamukeskustelujen, rennon tunnelman tai keskiyön auringon vuoksi. Muistan hellepäivät vuodelta 2006, jolloin tulkkasin Andrei Smirnovia: aurinko mollotti juuri minun ikkunaani ja juuri aamuyöstä, jolloin olisi halunnut nukkuakin pari tuntia. Turhaan, festari oli rankka työkeikka. (Yhtä rankka keikka oli Aleksei Germanin tulkkaus vuonna 1988. Mies kun uhkasi poistua loukattuna kesken juhlien. Petteri ja täysi sali odottivat kärsivällisesti kun tarjosin Alekseille pari lepyttelyolutta…)

Niin, ennen aikoihin, 1980-luvulla Sodiksessa rokattiin kunnolla – jopa siinä kuuluisassa isossa teltassa. Nuoriso tunki paikalle Norjaa ja Ruotsia myöten. Nyt teltassa pyörivät vain elokuvat – myös vuosittain joku säestetty upea mykkäesitys.

Juhlavuoden 2010 omituisimmat vieraat olivat englantilainen ujo herrasmies Terence Davies ja portugalilainen ”väri-aki-kaurismäki” eli Pedro Costa. Davies on kuuluisa nostalgisesta Liverpool-työläistrilogiastaan. Komeaa katsottavaa, välillä ahdistavaa, mutta palkitsevaa: musiikin rooli merkittävä. Costa asustelee ja tekee elokuviaan Lissabonin slummeissa eikä halua olla edes töittensä auteur (kuten hienosti sanotaan). Hänelle elokuva on ryhmätyötä ja sen päähenkilöt toisaalla kuin kameran takana…

Porttikoskelta Saariselälle

Kun oli aikaa oheistoiminnoille, kävin laskemassa Porttikosken, saunomassa ja uimassa jääkylmässä Kitisessä sekä tansseissa Porttikosken kallioisella rantalavalla. Hauskaa oli – erityisesti kun yritin pukea liian pieniä (lapsen) pelastusliivejä Terence Daviesin ylle…

Toinen mukava krapulanviettopaikka oli Sodiksessa sijaitseva Andreas Alarieston taidegalleria. Pienenä vinkkinä: tauluihin liittyvät tapausselostukset kannattaa lukea; ihmeellistä on elämä ollut saamelaiskylissä vielä muutama vuosikymmen sitten.

Ja sitten reissun kohokohta, Saariselkä tihkusateessa. Ei turistin turistia – vain yksi pariskunta käveli vastaan Urho Kekkosen luonnonpuiston ulkoilureitillä. Mitkä näköalat! Enpä olisi uskonut, että pohjalaisiin lakeuksiin kiinnittynyt geneettinen silmäni olisi nauttinut niinkin paljon Lapin tuntureista, vielä lumisista rinteistä ja tunturipurojen halkomista kuruista ja muista maisemista. Siellähän näkee yhtä kauaksi kuin Lapuan suoralla! Tottavie, Saariselällä UKK on saanut ansaitsemansa luonnonmuistomerkin.

Lopuksi, kesätoivotus UKK:n sanoin: ”Kaikki syyt jotka estävät meitä liikkumasta, ovat tekosyitä…”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Suomen lyhyen ja vähälumisen kesän kohokohdat löytyvät usein pienten paikkakuntien kyläjuhlilta ja kesätapahtumista. Teatterin ja (klassisenkin) musiikin lisäksi muuta ”korkeakulttuuria” on yleensä tarjolla niukalti, mutta intomieltä ja vieraanvaraisuutta sitäkin enemmän.

Viime viikonloppu vierähti Kesälahdella, tutun opettaja-muusikkopariskunnan – Leila Luukkainen & Pentti Ojajärvi – vieraana. Harvoinpa olen tuntenut olevani niin tervetullut ja ”ole kuin kotonasi” -fiiliksissä kuin nyt vanhassa mukavan viileässä hirsitalossa. Sielu ja ruumis viihtyivät hyvän ruuan, kissanpentujen ja kymmenien instrumenttien iloisessa sekamelskassa. IHMISISTÄ – tarjolla olleesta musiikista, runoista, saunareissusta ja iltamyöhän juttuhetkistä puhumattakaan!

Runoa Savutuvassa

Tuli onneksi tehtyä hieman töitäkin kesälahtelaisten vieraanvaraisuuden vastapainoksi. Lauantai 12. 6. alkoi ”Herkistymisen jäljet” -nimisen taidenäyttelyn avajaisilla Sovintolan Kesägalleriassa. Heli Kauhasen ja Essi Siikasen koru- ja esinetaide säväytti. Esillepano mallikelpoinen ja kutsuvieraita monikymmenpäinen joukko.

Iltapäiväksi siirryttiin sitten Kesälahden museoalueelle, joka muistuttaa melkoisesti Helsingin Seurasaarta pienoiskoossa. Vanhat rakennukset muodostavat hienon miljöön ja kaiken keskus – Savutupa – on loistopaikka pienimuotoisille tilaisuuksille. Akustiikkakin kunnossa, kuten vanhoissa puurakennuksissa usein…

Niin, Savutuvassa esitettiin venäläistä runoutta, suomeksi ja venäjäksi. Hieman vanhempaa ja ihan moderniakin. Paikalla oli Suomessa asuva runoilijapariskunta Sergei Zavjalov & Olga Timofejeva. Sergei on kotoisin Pietarista ja hän on jo ehtinyt saada maineikkaan Andrei Belyi-palkinnon. Sergei mainitaankin Venäjän eräänä merkittävimpänä nykyrunoilijana, jota Jukka Mallinen on osaavasti suomentanut. Runoiltapäivän alku oli rakennettu siten että Leila Luukkainen esitti kitaroineen säveltämiään Zavjalov-runoja suomeksi, jotka sitten Sergei lausui venäjäksi. Yhdistelmä toimi komeasti – Leila on niin vahvaääninen ja tunnelmainen tulkitsija, että hänet voi kirkkaasti laskea Suomen ns. bardi-laulajien eturiviin! Sergei ja Olga puolestaan edustivat, toisiaan täydentäen – ja modernin runotaiteen ohella – harrasta perinteistä venäläistä runopoljentoa, joka lähenee joskus rukousta.

Jukka Mallinen ja allekirjoittanut pitäytyivät hieman vanhemmissa, mutta hyvin erilaisissa venäläisrunoissa. Jukalla on ollut pitkään työn alla tuntemansa Joseph Brodsky – ja itse olen harrastuksena väsännyt raakakäännöksiä Vladimir Vysotskin tuotannosta. Kyllä nämäkin jo manan majoille siirtyneet runoratsut Savutupaan mahtuivat. Eräänlainen ”tietoisku” oli Jukan vetämä ja tulkkaama keskustelu, jossa puntaroitiin nykyrunouden tilaa Venäjällä, sen vähäisiä ”markkinaosuuksia”. Mutta samalla sivuttiin myös kulttuurin ja runotaiteen ikuisia kysymyksiä ja ongelmia massakulttuurin vyöryessä täydeltä rintamalta…

Lopuksi vielä sitaatti Leila Luukkaiselta, väkevä arvio Sergei Zavjalovin runotaiteesta:
”Laulan, kun runot saavat miut laulamaan. Laulamalla saan asiat selkiytymään ja jotenkin omikseni. Sergei Zavjalovin runot imaisivat ihan hurmoksellisesti mukaansa ja miun kohdallahan hurmos ilmenee lauluina, enimmäkseen.”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Karjala 90

8.6.2010 vietetään suurta Karjala-juhlaa. Nimittäin Venäjän Karjalassa, Petroskoissa. Toivottavasti merkkipäivä huomioidaan myös valtakunnallisessa mediassa Suomessa – onhan Karjala aina ollut yhteinen asiamme. Se on myytti, legenda ja maa, jota ei ole oikeastaan olemassakaan. Yksi asia on varmaa: Karjala on sijainnut koko aluehistoriansa ajan idän ja lännen rajamaalla ja ollut usein ylikävelty periferia, kiistelty konfliktialue. Nykyisin Karjaloita on useita ja mielikuvia vielä enemmän.

Karjalan tasavalta perustettiin 8.6.1920, joten se on nyt 90-vuotias. 1920 sai alkunsa nykyisen tasavallan esiaste, Karjalan työkansan kommuuni. Sen historiassa ja johtotehtävissä suomalaisilla pakolaisilla, jotka hakivat turvapaikkaa Neuvosto-Venäjältä vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen, oli merkittävä osuutensa. Kannattaa lukea esimerkiksi Markku Kangaspuron sivistävä väitöskirja aiheesta. Suomalaiset punaisethan hävisivät taistelunsa Suomen suunnasta, mutta voittivat sittemmin bolshevikkivallankumouksen 1917 ansiosta itselleen Punaisen Karjalan. Sen piti olla koko Punaisen Skandinavian astinlauta lähestyvässä maailmanvallankumouksessa, mutta toisin kävi.

Venäjän Karjalan ”suomalaisvaihe” ajoittuu suunnilleen vuosiin 1920-1935. Sen jälkeen punasuomalaiset syrjäytettiin johtotehtävistä – ja suurin osa murhattiin Stalinin vainoissa. Muuan Otto Wille pelastui kuin ihmeen kautta… . 1930-luvun uhrien maineenpalautus sai odottaa 1980-luvun lopulle.

Tasavallan viime vuosikymmenet

1991 perustettiin nykyinen Karjalan tasavalta. Sen alkuvaiheet olivat euforista aikaa. Neuvostoliiton hajotessa Petroskoin kaduilla liikehti kansaa sankoin joukoin 1980-luvun loppupuolella, siis Mihail Gorbatshovin perestroika-politiikan (1985-91) kuohuntavaiheessa. Paitsi venäläiset, myös karjalaiset, suomalaiset ja vepsäläiset sekä muut vähemmistökansat olivat innolla mukana mm. Karjalan kansanrintaman toiminnassa ja omissa etnisissä yhdistyksissään. Toiveet olivat korkealla.

Karjalan tasavalla viime vuosikymmenet eivät ole kuitenkaan olleet helppoja. Väestö on vähentynyt lähes 100 000 vajaassa parissakymmenessä vuodessa. Nyt väkeä on suunnilleen 680 000, siitä pääkaupunki Petroskoin asukkaita 280 000. Miehet ovat kuolleet keskimäärin 58-vuoden iässä, suurelta osin nostalgiseen Venäjän murros-murheeseen, työttömyyteen ja viinaan – ja nuoret parit eivät ole uskaltaneet perustaa perheitä. Lama on iskenyt talouselämään, eriarvoisuus lisääntyy, mutta Petroskoi on ehkä säästynyt pahimmalta – muiden pikkukaupunkien ja autioituvan ja ränsistyvän maaseudun kustannuksella. Nuorten muuttoliike käy Petroskoin korkeakoulujen ja työpaikkojen kautta kohti Pietaria ja muita isoja keskuksia. Näin koko Venäjällä: maa kaupunkilaistuu 2000-luvulla vauhdilla kuten ensi kerran jo 1960-luvulla.

Suomen ja karjalan kielen ja kulttuurin asema on heikentynyt. ( Karjalan Kansallisen teatterin kohtaloista kirjoittelin jo taannoin eräässä blogissani. ) Enää 9 % väestöstä on varsinaisia karjalaisia ja vain 2-3 % suomalaisia ja vepsäläisiä. Tasavalta venäläistyy, mutta hyvin monet venäjänkieliset identifioivat itsensä paikallisesti – ovat mielellään ns. ”karjalalaisia”. Näinhän asia on Pohjois-Karjalassakin: karjalaisuus voi olla mielentila kuten professori-emeritus Heikki Kirkinen on todennut. Petroskoin kulttuurielämän nykytilasta voi lukea myös viimeisestä KU Viikkolehdestä (4.6.2010). Sieltä löytyy Juha Drufvan aukeama-artikkeli ”Karjalan kulttuuri kamppailee olemassaolostaan kuten tasavaltakin”.

Niin, hallinnollisestihan tasavalta on yksi Venäjän federaation 21 tasavallasta ja 83 muusta hallittavasta aluekokonaisuudesta. Kun Jeltsin vielä aikoinaan jakoi paljon paikallisvaltaa alueille, Putin ja Medvedev ovat kunnostautuneet keskusvallan pönkittämiseen Moskovaan. Ihan viime vuosina Karjalaa on Moskovasta käsin yritetty sulattaa muihin alueisiin – pohjoiset osat Murmanskiin ja eteläiset Leningradin alueeseen. Mutta vastarinta Petroskoissa on kovaa. Ikuinen taistelu Karjalasta…, anteeksi Karjaloista jatkuu…

Joensuun virallinen Öisinajattelija