Sunnuntaina 12.2.2012

Arkisto ajalle maaliskuu, 2010

Ryssänä Suomessa

30. maaliskuuta 2010, kello 07.03 - Pentti Stranius

“On lottovoitto syntyä Suomeen”
“Maassa maan tavalla …tai maasta pois”
Ryssä on ryssä… vaikka voissa paistais”

Mielipidekyselyjen perusteella peräti 60 % kansasta on tätä nykyä sitä mieltä, että Suomi ei tarvitse lisää maahanmuuttajia.Iitsehän me elämme lottovoittajien paratiisissa, omasta mielestämme, emmekä siis muukalaisia kaipaa…

Kun oikein kysytään, samalla manipuloidaan

Ulkomaalaisvastainen ilmapiiri on kiistatta kiristynyt, mutta manipuloimalla, pelottelemalla ja ”oikein” kysymällä – ”…pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?…” – saadaan myös tietynlaisia vastauksia. Jos mielipidettä olisi tiedusteltu vielä provokatorisemmin
- ”…keitä ulkomaalaisia Suomen pitäisi ottaa?…” – veikkaan ja pahoin pelkään, että listan loppupäästä löytyisivät somalit ja venäläiset.

On muuten aika outoa kysyä ” …pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?…”,
koska itse asiassa otamme/ valitsemme vain parin kategorian muuttajia (korkeintaan muutaman tuhat vuodessa, huom!!!)
1) kiintiöpakolaisia
2) turvapaikanhakijoita

Muut ulkomaalaiset tulevat tänne ihan omia aikojaan ja omia teitään – kuka töihin tai opiskelemaan, kuka naimakaupan tai muun kiertokulun ja -koulun kautta, EU:ssa kun liikutaan aika lailla vapaasti.

Vieras väärästä maasta

Inna Latiseva tuli Suomeen Pietarista yli 20 vuotta sitten avioiduttuaan suomalaismiehen kanssa. Tätä nykyä hän asuu Espanjassa, jonne muutti muutama vuosi sitten päästäkseen eroon ”toisen luokan kansalainen” -statuksestaan. Inna koki Suomessa ensin köyhyyttä ja ryssävihaa, sitten – menestyttyään liike-elämässä – myös kateutta ja torjuntaa. Ystäviä suomalaisista ei juuri löytynyt ja oma mieskin, Pietarissa niin puhelias ja romanttinen ”Pekka” muuttui mykäksi ja perisuomalaiseksi (huom. ei perussuomalaiseksi!) sohvalla makaajaksi heti kun raja ylitettiin. Inna halusi selvittää ajatuksensa kirjoittamalla. Näin syntyi eräänlainen muistelmateos “Ryssänä Suomessa. Vieras väärästä maasta” (2010). Se on karu kertomus kylmästä maasta ja sen tunteettomista ja sulkeutuneista kansalaisista.

Suomessa asuu monenlaisia ulkomaalaisia, joista suunnilleen kolmannes, yli 50 000 on venäjänkielisiä. Viimeisin muuttoaalto itänaapurista alkoi Neuvostoliiton hajottua (1991), osin presidentti Mauno Koiviston inkeriläisille julistaman ”paluumuuttaja” -statuksen ansiosta. Sukujuuriltaan inkeriläisten mukana saapuivat myös venäjänkieliset aviopuolisot ja lapset. Mutta jos vähänkin tutkiskelee esimerkiksi Itä-Suomessa asuvaa venäjänkielistä väestönosaa, huomaa heti, että muuttajien koostumus on paljon ”paluumuuttoa” laajempi ja kirjavampi. ”Normaalit” maahanmuuttajat saattavat olla jopa enemmistönä? Suomessa asuu nimittäin tuhansittain suomalaisten miesten venäjänkielisiä vaimoja ja myös tänne opiskelemaan tai työtä tekemään tulleita nuorempia ja vanhempia Venäjän, tai entisen Neuvostoliiton kansalaisia.

Inturistin matkaoppaana Pietarissa työskennellyt Inna Latiseva oli ”normaali” maahanmuuttaja: hän rakastui suomalaiseen. Innan mukana Suomeen muutti myös hänen tyttärensä. Myöhemmin avioparille syntyi poika. Vaikka avio-onni loppui lyhyeen, Inna sinnitteli pitkään – ja jopa elätti perheensä miehen firman tehtyä konkurssin 1990-luvun lamavuosina.

Venäläisnaisen subjektiivinen tilitys?

Ryssänä Suomessa on tervetullutta tekstiä jokaiselle suomalaiselle, vanhemmalle ja nuoremmalle – ja ehkä erityisesti myös vähemmän venäläistä ajattelutapaa tuntevalle yrittäjälle. Innan kokemukset ruotsalais- ja suomalaisyrityksen palveluksessa kirjan loppupuolella ovat nimittäin harvinaista luettavaa liike-elämän koukeroista ja kateudesta. Myös perhe-elämän kuvaus ja koetun ryssävihan muodot, poissulkeminen ystävä-, sukulais- ja naapuripiiristä, pistävät ajattelemaan, millaisia me suomalaiset oikein olemme. Voiko kyseessä olla pelkkä puhumattomuus, sulkeutuneisuus ja ujous vaiko alitajuinen suhtautuminen itänaapurista tulleeseen. Kuinka on mahdollista, että omat lapsetkin häpeävät venäjää puhuvaa äitiään ja kokevat ennakkoluuloja kun heidän syntyperänsä selviää lähiympäristölle?. Inna etsii useamman kerran kirjassaan vastauksia suomalaisten yksinäisyyteen, puhumattomuuteen, masentuneisuuteen – ja tietysti asenteellisuuteen.

Eräs vastaus, joka selkenee vasta Barcelonassa on se, että hän on tullut Suomeen ”väärästä maasta”. Hän on täällä ei-toivottu ulkomaalainen, ja kohtalotovereita löytyy maailmaltakin. Ryssävihan kaltaista ennakkoluuloa tunnetaan Innan mukaan myös Espanjassa, tiettyjen Latinalaisen Amerikan maiden siirtolaisia kohtaan.

Ryssänä Suomessa on hyvin subjektiivinen tilitys, joka vetää mukaansa, vaikka ei ole mikään kielellinen kukkais- tai merkkiteos. Se on käännetty suomeksi englanninkielisestä käsikirjoituksesta. (Inna Latiseva osaa viittä
kieltä, ja juuri englantia erinomaisesti.). Teoksen subjektiivisuus näkyy esimerkiksi siinä, että asioita ei ole yritettykään katsoa ex-aviomiehen näkökulmasta. Mutta harvoinpa muistelmissa, saati avioeroselostuksissa toiselle suunvuoro suodaan! Ristiriitaisia tunteita lukijassa herättää myös kirjoittajan ihannoima taloudellinen menestys ja sen yksityiskohtien kuvaus loppupuolella. Mammonan ylistys tunkee läpi rivien välistä – siitäkin huolimatta, että Inna Latyseva vähän väliä korostaa kuinka vähän raha hänelle merkitsee. Selväksi tulee myös se että päähenkilö on uranainen, jolle työ on ollut kaikki kaikessa – kunnes sairaus pysäyttää ja jysäyttää tajunnan.

Gogolin peili?

Vaikka kirjan sivuilta katkeruus välillä heijastuukin, Ryssänä Suomessa on sensuroimaton ulkopuolisen näkemys meistä suomalaisista. Emmekä me
kummoisina näyttäydy – kun Gogolin peiliin katsomme: ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino”. Suomeen syntyminen tai rantautuminen ei
ole mikään lottovoitto kenellekään, vaikka monen tänne kotoutuneen venäläisen kertomus maastamme olisikin aivan toisenlainen selviytymistarina kuin Inna Latisevan.

(Lyhyempi kirja-arvioni Ryssänä Suomessa-teoksesta on julkaistu – Karjalainen, 24.3.2010)

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kulkumiesten ja yleisten naisten ministeriön muistolle

29. maaliskuuta 2010, kello 09.03 - Pentti Stranius

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön (1918-70) lakkauttamisesta on kulunut 40 vuotta. Ministeriö (jonka nimestä tuli kansan keskuudessa hauska väännös, ks otsikkoa) jaettiin vuonna 1970 kahtia – liikenneministeriöön ja työministeriöön. Se pitäisi nyttemmin perustaa uudelleen. Tuntuu nimittäin siltä, että ”kulkulaitoksissa” on ollut niin paljon mätää tämänkin talven aikana, että ”yleisille töille” ja lisätyövoimalle olisi huutava tarve. Puhumattakaan siitä, että vapaita kulkumiehiä ja –naisia vaeltelee maassamme jo reilut 250 000. Öisinajattelija liittyy kulkumiesten joukkoon vapun jälkeen, määräaikaisen työsuhteen päättyessä…

Huonoimmat työministerit?

Huomasin, että jollakin keskustelulistalla äänestettiin huonoimmasta suomalaisesta työministeristä. Esillä olivat ainakin kommunisti Arvo Aalto ja juuri edesmennyt perussuomalainen Urpo Leppänen. Kaipa sinne kuuluisivat kokoomuksen turhin julkkis Ilkka Kanerva ja vihreät Tarja Cronberg & Anni Sinnemäkikin?

Mutta mitä työministeri voi nykyisen kaltaisen markkinatalouden maassa / globaalissa maailmanpulassa tehdä? Ei paljon mitään. Ellei niitä yleisiä työllistämistöitä tarkoituksella ja lakisääteisesti organisoida. Tekemätöntä työtä riittää tietokoneyhteiskunnassakin, jos vain maksaja löydettäisiin. Tahtovat paeta muille maille – isommat veronmaksajat, pääomat ja perusduunit.

Sinänsä kapitalistinen markkinatalous on itsesuojelussaan ovela kun se poliittisen järjestelmän puitteissa pistää usein ärhäkän pienpuolueen tai muuten radikaalin liikkeen edustajan hallituksensa työministeriksi. Erityisesti kriisiaikoina. Näin kannatus leikataan takuuvarmasti! Arvo Aalto 1979-80-luvun vaihteessa ja Urpo Leppänen 1980-luvun puolessa välissä ovat tästä esimerkkejä. Leppänen pistettiin sanoistaan vastuuseen kun SMP / perussuomalaiset lupasivat poistaa työttömyyden muutamassa kuukaudessa. Se ei ihan onnistunut, mutta sanottava on, että Leppänen teki töitä hartiavoimin – ja esimerkiksi kuuluisa Lex-Leppänen velvoitti kunnat työllistämään nuoret sataprosenttisesti. Työllistämisvelvoite taisi koskea muitakin pitempiaikaisia kulkumiehiä kilometritehtaalla. Moni siitä hyötyi, kunnes kokoomus työministeri Ilkka Kanervan johdolla alkoi 1990-luvun alussa romuttaa tätäkin järjestelmää…Kanerva kuuluu absoluuttisesti huonoimpien työministerien joukkoon… ellei peräti kaikkien aikojen surkeimpien ministerien kastiin, Suomen ”natottamisen” uranuurtajanakin!

Anni Sinnemäki jäänee työministerinä historiaan hallitukseen hyvin integroituneena hiljaisena takapenkkiläisenä. Kun vihreät vielä mitä suurimmalla todennäköisyydellä istuvat ydinvoiman rakentamista kannattavan porukan äänettöminä takuunaisina vallan kahvassa jatkossakin, puolueen radikaalisuus ja perusajatus on täydellisesti hukattu! Luulisi sen näkyvän kannatuksessakin?

Ulkomaalaiset työelämässä

”Työperäinen maahanmuutto” on päivän sana ja joidenkin mielestä kaikki meidät autuaaksi tekevää ”oikeata ulkomaalaispolitiikkaa”. Vastustan sitä jyrkästi. Ihmisillä on mielestäni vähintäänkin yhtä suuri oikeus liikkua kuin pääomillakin eikä mikään inhimillinen ulkomaalaispolitiikka voi perustua pelkästään ”työperäisyyteen” – vaikkapa pakolaisten, sotien ja luonnonkatastrofien uhrien kohdalla. Sitä paitsi, olisi aika myöntää, että kaikenmaailman kulkumiehet ja naiset haluavat pääsääntöisesti tehdä osaamaansa työtä elääkseen!

Suomen Pravda liputtaa silti vahvasti juuri ”työperäisen maahanmuuton” puolesta ainoana oikeana vaihtoehtona. Kansainvälisen pörssiyhtiön Suomessa vaikuttava toimitusjohtaja Keith Silverang on esimerkiksi näkyvästi nostettu lehden (HS, 29.3. – ”Osaajat on hankittava Suomeen”) kokosivun jutussa esille. Hän haastaa riskinottoon maahanmuutossa ja toivoo tänne ”…osaavia insinöörejä, myyjiä ja yrittäjiä: ahkeria ihmisiä, jotka tuovat yhteiskuntaan draivia”.

Paradoksaalisesti, tuon samaisen Suomen Pravdan jutun kaavioista käy ilmi, että Suomessa vuonna 2009 työluvan saaneet ulkomaalaiset edustavat seuraavia ammatteja (suuruusjärjestyksessä): siivoojat, kokit & keittäjät, puutarhatyöntekijät, kuljettajat, putkityöntekijät, maataloustyöntekijät, hitsaajat, liikeyritysten johtajat, levysepät, keittiötyöntekijät, talonrakentajat, raudoittajat & betonityöntekijät, postinkantajat & lajittelijat, muurarit, lastenhoitajat, sähköasentajat jne jne. Aivan ilmeisesti Keith Silverangin ja lehden mielestä nuo ammattiryhmät eivät pääsääntöisesti edusta ”draivia” (?) eivätkä esimerkiksi siivoojat, hoitajat, keittäjät ja bussinkuljettajat ole siten riittävän tasokkaita maahanmuuttajia (?). Silti ammattiluettelo osoittaa päivänselvästi ulkomaalaisten toimivan monilla keskeisillä avainaloilla, joilla palkat ovat usein keskitason alapuolella ja työsuhteet pelkkiä pätkiä. Suomalaisia näille aloille ei aina hakeudu juuri palkkatason vuoksi.

Ja lopuksi: olkaamme iloisia, että ulkomaalaiset tuovat monenlaista ”draivia” yhteiskuntaan ja pyörittävät isommissa kaupungeissa keskeisiäkin toimintoja. Samanlaisen panoksensa ovat myös suomalaiset maastamuuttajat antaneet, esimerkiksi Amerikassa ja Ruotsissa. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön uudelleenperustamista – tai uusia yt-neuvotteluja – odotellessa jokainen siivooja, hoitaja, keittäjä ja bussinkuljettaja olkoon äärimmäisen tervetullut. Kuten henkensä hädässä pakeneva sodan tai vainon uhrikin. Tulkoon maasta mistä tahansa.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Alas norsunluutornista, Risto & Björn!

19. maaliskuuta 2010, kello 15.03 - Pentti Stranius

Luin lehtiä. Siitä ei hyvä seuraa: suutuin.

Vanha työtoverini Urheilumuseon ajoilta ja aina sulavasanainen Veikkaus-johtaja Risto Nieminen vaatii lisää miljoonia huippu-urheiluun(?). Tämän hän julistaa sen jälkeen kun komppania epäonnistuneita huippuja on kotoutunut Kanadasta!
Finanssikeisari Björn Wahlroos puolestaan kokee ahaa-elämyksen Suomen Kuvalehden kannessa: “Tärkeintä on kasvu”. Taitaa puhua pääomista?

Mutta silti: voi Pyhä Sylvi! (anteeksi täti!)
Miten tähän on tultu?

Niemisen Risto on ihan sympaattinen demari (?), joka on tainnut saada bemarin sitten niiden aikojen kun johti Urheilumuseota osaavin ottein. Työskentelin Riston kanssa stadionin kupeessa arkistonjärjestäjänä joskus 1979-80, muutaman kuukauden. Poikanikin, silloin 6 vuotta, kävi ihmettelemässä mukavaa työpaikkaani ja huudahti jo ovelta: “Papa, tääl on täytetty Viren!”

Nyt Risto on vetänyt strategiatyöryhmää, jossa on pohdittu huippu-urheilun tilaa. Mynkään menneet talviolympialaiset kummittelevat taustalla kun tämä työryhmä on tehnyt omat johtopäätöksensä: lisää rahaa huipuille. Vähällä rahalla ei mitaleja heru.

Kysymys ei ole pikkurahasta, vaan miljoonista, jotka suunnataan strategiatyöryhmän ehdotuksessa nimenomaan yksilölajien huippumiehille ja naisille. Listalle otettaisiin satakunta “tosihuippua”.
Näinkö meillä liikuntakulttuuria elvytetään? Tästäkö lähtee uusi nousu? Ei siis järjen häivää! Ei mitään analyysia, satsausta leveään ja laveaan liikunnalliseen perusjoukkoon, josta huiput nousevat kuin sienet sateella. Tähän tasapäiseen “ideologiaan”, LIIKUNTAKULTTUURIIN, ei enää uskota. Uskotaan vain privaattiin, henkilöön – jonka ympärille ilmeisesti kerätään kaikki mahdollinen huippu-urheiluosaaminen. Suomi nousuun, vaikka Viren kaatuisikin, hän nousee kuin kumiukko yhä uudestaan ja uudestaan.

Björn Wahlroos on helpompi tapaus. Hänen biografiastaan löytyy vain romanttishohtoinen taistolaiskausi. Ei pitkä – isäpappa sai poikansa pankkimiesten ruotuun setelinipulla hyvinkin helposti. Nyt nuorempi Wahlroos on kuulemma “ensi kertaa aidosti huolissaan tästä maasta”. Jo on aikakin! Mutta keinot kriisin ratkaisuun ovat kummat, sanoisinko perinteiskokoomuslaiset.

Suomen Kuvalehden (19.3.2010) mukaan Björkka julistaa, että Suomen on annettava nuorille “uskottava lupaus tulevaisuudesta”. Tällainen lupaus sisältää mm. sen, että pääomaveroa ei sovi korottaa. Niin, veroja ei muutenkaan juuri tarvita lama-Suomessa. Niitä pitää laskea, jotta lama laskeutuu ja erityisesti yritysvero on liian korkea. Johan on omaperäistä puhetta. Björkan haastattelun rivien välistä paistaa uhka: Suomen naapurissa on paljon matalamman pääomaveron maita… Aivan kuin pääoma ja teollisuus ei muuten karkaisi paljon Ruotsia kauemmaksi. Björkalla on tästä henk koht kokemusta – onhan hän UPM:n hallituksen puheenjohtaja ja UPM:n Uruguay-seikkailun vastuullinen!

Sitten seuraa Björkan kannanotto “ulkomaalaiskeskusteluun”: “Kehitysapu syytä lopettaa” – korruptoituneita kun ovat siellä Afrikassa… . Ja sama linja jatkuu suhteessa yliopistouudistukseen, suomalaisopiskelijoihin: koulutus- ja tutkimusmenot pitää käydä harkiten läpi. Yliopistotutkintojen rahoitus on pistettävä suurennuslasin alle: “Nyt se toimii tyhjäntoimittamisen subventiona”. Joopa joo…

Poliittisesti Björkka ei tunnusta väriä ollenkaan: “Olen poliittisesti naivi ja olen aina ollut. Olen siitä kuitenkin ylpeä…”.

Mikä tähän maahan ja sen huippujohtajiin oikein on mennyt? Miten NAIVEJA he ovat? Eivätkö näe maailmaa …tai osaa katsoa katutasolle muuten kuin stadionin tornista, Etelärannan parvekkeelta. Tulkaa äkkiä alas sieltä norsunluutornista Risto ja Björn! Jättäkää bemari ja mersu parkkiin ja kävelkää Kurvin kulmille, jos vielä muistatte missä ne kulmat sijaitsevat ja kuka niitä kulmia tallaa…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Koulutus luokkayhteiskunnassa

18. maaliskuuta 2010, kello 09.03 - Pentti Stranius

Länsimaat, Nokia-Suomi etunenässä, ovat hanakoita kritisoimaan arabi- tai itämaita sananvapauden puutteesta, diktatuurista, kansalaisten kontrolloimisesta kaikin mahdollisin tavoin ja teknikoin. Jää huomaamatta, kuinka moneen valvontakameraan itse päivittäin päätyy, kuinka kansalaisen ”kulutuskäyttäytyminen” kirjataan kaupan kassalla korttitiedoin ja kuinka kännykkä paikallistaa omistajansa metrin tarkkuudella. Jokaisen mielipide voidaan urkkia netistä alta aikayksikön, varsinkin jos supo, nato tai työnantaja niin haluaa. Pidä varasi, pieni ihminen! Sulje kännykkäsi, kansalainen!

Puutun jatkossa uustotalitaristisen LUOKKAyhteiskunnan kontrolloimaan koulutuspolitiikkaan. Se on saamassa niin hassunkurisia, ristiriitaisia ja kurinpidollisiakin muotoja, että tutkija – liekö jo professori? – YRJÖ ENGESTRÖM voisi päivittää 40 vuoden takaisen opuksensa ”KOULUTUS LUOKKAYHTEISKUNNASSA” 2000-lukua vastaavaksi. Onhan ylempi koulutus tulossa lähivuosina monilta osin maksulliseksi, arvelisin? – puhumattakaan koulutuspolitiikan sisällöllisen manipuloinnin lisääntymisestä ”markkinahenkiseksi”. Myös tekniikka jyllää, humanismi hiipuu – puhuttiinpa Aalto-yliopiston juhlaillallisilla mitä hyvänsä…

Luokkayhteiskunnan koulutuskontrolli kiristyy

Kun nuori ihminen on peruskoulunsa tai lukionsa käynyt, hänet alistetaan armotta jo 16-18-vuotiaana sellaisiin puolipakollisiin valintatilanteisiin ja kontrollitoimiin, että niistä ei normaalijärjellä selviä. Eikä varsinkaan taloudellisesti, jos ”papa betalar” –käytäntö ei toteudu. Opintorahalla tai lainalla ei elä kukaan. Opiskelun ohessa on tehtävä työtä jos raha ei sukupuussa kasva! Luokkayhteiskunnan paluun lisäksi opiskelijaa kiusaa yhä enemmän orwellilainen ”uuskielinen” kontrolliyhteiskunta.

Ensinnäkin, koulunsa päättäneen on pakko pyrkiä vähintään kolmeen oppilaitokseen keväisin ja syksyisin, ellei ensi yrittämällä sisään pääse. Nuori joutuu valitsemaan myös aineyhdistelmiä, joista ei välttämättä piittaa pätkääkään. Ja myös matkustelemaan pääsykokeisiin, jotka eivät lainkaan kiinnosta. ”Matkailu” maksaa, ja sen maksaa opiskelemaan pyrkijä tai tämän vanhemmat. Ystävällismieliset opinto-ohjaajat , koulu- ja työvoimaviranomaiset ”neuvovat” nuorta aloittamaan sellaisenkin aineen opiskelun, jota tämä inhoaa, mutta ei uskalla sitä ääneen sanoa. Harva sinnikäs yrittää vuodesta toiseen vaikkapa media-alalle tai teatterikouluun, koska tämän hetken työttömyys viranomaisnäkökulmasta on monilla aloilla sitä luokkaa että elinkeino- ja työneuvojalta pääsee kauhunkirkaisu, jos joku nuori ei ota huomioon työllistymisensä prognooseja.

Niin, parempi on muka opiskella ”edes jossakin”, harjoitella elämää. Motivoidu siinä sitten. Ja jos / kun sitten ei vaikkapa yliopistoon tai ammattikorkeaan pääsekään, joutuu ns. aktiivitoimien kohteeksi. Objektiksi orjamarkkinoille! Tekemään mitä tahansa työtä – jos sattuu saamaan! – nälkäpalkalla. Pitää löytää niin sanottu harjoittelupaikka muutamaksi kuukaudeksi. Siitä ei montaa sataa euroa makseta, korkeimmillaan ehkä 500-600 miinus verot. Mutta ellei suostu orjatyöhön, joutuu tietenkin karenssiin eli minkään valtakunnan taloustukea ei heru. Erilaisia harjoittelujaksoja ja muuta hömppäkoulutusta järjestetään vähän samaan tapaan kuin pitkäaikaistyöttömälle. Harjoittelu, pääsykokeet ja työttömyyskaudet ketjutetaan, joten nuoren status on kortistolaisen status heti alkumetreillä kun opiskelu kenties tyssää ja työelämä tarjoaa vain pätkiä, ”koulutusta” ja karenssia. Kontrolliyhteiskunnan koukerot ulottuvat nuoren elämään erilaisin kirjelmin, joissa milloin myönnetään, milloin kielletään mikäkin tuki tai haku.

Lääkärit luokkayhteiskunnassa?

Toisaalta, on peräti kummallista, että valmistuvia tai vastavalmistuneita ”eurolääkäreitä” ei saada Tamperetta pohjoisempiin pitäjiin millään ilveellä. Ei vaikka rantatontti-työsuhdeasuntoja ja muuta ylellisyyttä tarjottaisiin. Ihme, että kontrolliyhteiskunta ei ulotu tähän eliittijoukkoon, jonka osaamista markkinoivat nykyisin yksityiset ”lääkärikeskukset” reippaaseen ylihintaan! Kunnat ja veronmaksajat tämänkin yksityiskeinottelun lopulta maksavat, kuten alustavat selvityksetkin osoittavat. Mutta missä kontrolli viipyy, miksi kontrolloidaan ja riistetään vain avuttomia väliinputoajia, muiden alojen työharjoittelijoita?

Toki sentään keskustellaan valmistuvien lääkärienkin pakollisesta työharjoittelusta kunnallisissa terveyskeskuksissa. Voisi ollakin hyvä ottaa oppia entisestä Neuvostoliitosta, koska koulutusta ja nuorten valmistumista muutenkin kontrolloidaan kuin NL-puoluevaltiossa. Siispä vastavalmistunut lääkäri määrättäköön työharjoitteluun – täydellä palkalla toki! – sinne minne valtio tarpeelliseksi katsoo. Työmääräyksen (ven. ”raspredelenije”) kesto voisi olla vaikka 3 vuotta. Työharjoittelumääräyksiä täydellä palkalla voisi soveltuvin osin käyttää muillakin avainaloilla, joista säädettäisiin asetuksin, hehheh. Mutta tähän ei taida koulutuskontrolli uustotalitarismissa vielä uskaltautua. Odotellaan puoluevaltion ”kehitystä”…

Ja lopuksi pieni esimerkki elävästä elämästä. Nimimerkki ”Eveliina” kertoo väliinputoamisestaan ja työharjoittelustaan.

”Eveliinan” tarina

“Kirjoitin ylioppilaaksi syksyllä 2008 ja pyrin Tampereen yliopistoon, mutta en päässyt. Sitten työkkäristä ehdotettiin työharjoittelua. Löysin itse työpaikan ja olin päiväkodissa lastenhoitajana 3 kuukautta, koko harjoittelujakson. Työ oli ihan mukavaa, tein samaa mitä muutkin…
“Työkkäri tuntui siltä, että käyn siellä vain kontrollissa, kun on pakko: toimitan papereita. Ei tullut mielikuvaa, että saisi tukea, työtarjouksia. Olen nyt ollut jo kolme kertaa työharjoittelussa , yhteensä 8, 5 kuukautta, yhä “harjoittelen”.
“Mitään ei ole jäänyt käteen. En siis saa muita tukia kuin harjoittelijan tukipalkkaa 25 euroa päivässä, 500-600 euroa kuukaudessa, mistä menee vielä parikymmentä prossaa veroa. Muuta työtä ei löytynyt, kun ei ole koulutusta. Lukionpapereilla ei pääse minnekään. Työmarkkinatuki eli palkka on naurettavan pieni, eikä riittäisi mihinkään ellen asuisi vielä kotona.

“Olen nyt sitä paitsi karenssissa, koska en mennyt pääsykokeisiin. Kieltäydyin, koska tiesin että haen syksyksi 2010 sosiaalipsykologiaa lukemaan, ensisijaisesti. En halunnut opiskelupaikkaan, mikä ei kiinnostanut. Haluaisin nyt lukea kunnolla
pääsykokeisiin ja siksi en saa tällä hetkellä senttiäkään mistään, asunhan kotona. En todella halua kokeisiin vain sen takia että pitää jonnekin hakea. Ei ole myöskään rahaa matkustella monelle paikkakunnalle pääsykokeisiin, vanhemmillakaan ei ole siihen varaa. Eivätkä kaikki alat kuulu tulevaisuuden suunnitelmiini. En edes tiennyt, että joudun karenssiin kun en mene pääsykokeisiin. Siitä kerrottiin vasta jälkikäteen työkkärissä.

“Toivon että lainsäädännöstä kerrotaan paremmin, harjoittelupalkkaa nostetaan ja pidetään se verovapaana. Ja että työvoimatoimisto olisi innokkaampi ja osaavampi neuvomaan nuoria opiskelunsa aloittavia, väliinputoajia. Kun teen samaa työtä kuin muutkin “harjoittelijana” pitemmän ajan, toivon, että palkkaa saisi enemmän, kun harjoittelukuukaudet lisääntyvät. Toivoisin myös, että olisi henkilökohtaista paneutumista, tukea juuri minun asioihini. Tuntuu että on vain “toimenpiteen kohde” kortistossa. Se on tosi loukkaavaa. Kaikki on ok, kunhan käy kontrollissa, muusta ei välitetä. Tärkeintä on hoitaa elämä ja työharjoittelu paperilla. Muusta viis. Toivon että nyt pääsen aloittamaan opiskeluni, siis syksystä 2010. Pakko hakea kolmeen paikkaan…”

Joensuun virallinen Öisinajattelija

PS. Alkuperäisideasta ja ideoinnista Öisinajattelija kiittää Leila Friisiä ja nimimerkki ”Eveliinaa”

Länsimaiden tuho

11. maaliskuuta 2010, kello 13.03 - Pentti Stranius

Olen lueskellut viime päivinä professori / historioitsija / Venäjä-tutkija Timo Vihavaisen kirjaa – tai artikkelikokoelmaa – Länsimaiden tuho (2009).

Teoksesta keskusteltiin taannoin lehdistössäkin. Taisi olla puolisen vuotta sitten? Vihavainen tulkittiin rasistiksi ja vähintäänkin islam-vastaiseksi provokaattoriksi. Länsimaiden tuho kannattaa lukea, siis mieluummin kuin Vihavaisesta tehtyjä lehtijuttuja sen ilmestymisen jälkeen. Kyllä tutkijan asiantuntemus ja lukeneisuus on perinpohjaista – vaikka ei kaikkiin johtopäätöksiin yhtyisikään…

Olen itse mietiskellyt Natoa ja sen laajenemispolitiikan syitä myös ns. sivilisaatio-teorioiden näkökulmasta. Otto Spengler on Vihavaisellekin tärkeä lähtökohta kun hän ennustaa että länsimaiden perikato on lopultakin käsillä ja länsimainen kulttuurikin tiensä päässä, ”väistyvä instituutio” , jolla ei ole mitään annettavaa. Ei demokraattisessa eikä nyttemmin enää myöskään demografisessa mielessä. Väestö kasvaa aivan muualla kuin Pohjois-Amerikassa tai EU-maissa ja se myös liikkuu työn perässä, sotia tai muuta kurjuutta pakoon, länsimaisista arvoista, kulttuurista ja perinteistä piittaamatta. Mutta, kansainvaellus oli Spenglerin teorioissakin vain osa länsimaiden perikatoa, kulttuurinen rappio tärkeämpi tekijä. Ainakin näin muistelisin. Ns. ”hyvinvoinnin kulttuuri” saattaisi olla entistä keskeisempi tuhon siemen, kun ajattelee vaikka nykyistä Amerikkaa ja sen katastrofaalista kerskakulutusta, loputonta raaka-aineiden metsästystä, sotapotentiaalin merkitystä, Natoa. Voi siis kysyä, onko Nato vain amerikkalaisen imperiumin lopunajan pullistelua, hyvinvoinnin ja kerskakulutuksen vihonviimeinen tuki kun USAlla tai lännellä laajemmin ei enää mitään muuta kulttuuria ole?

Juuri kulttuurista Vihavaisella onkin mielestäni hyvin painavaa sanottavaa, hän kun on myös venäläisen kulttuurin ja erityisesti venäläisen intelligentsijan historian parhaita suomalaisasiantuntijoita, joka julkaisee tutkimuksiaan jatkuvasti myös venäjäksi ja Venäjällä. Kun kulttuuri joutuu ns. altavastaajaksi ja puolustuskannalle, se on menettämässä voimansa. Venäläisten kulttuuriteorioiden traditiossa – tai vaikka venäläisessä filosofiassa (erityisesti slavofiilien teoksissa) – ei ole oikeastaan koskaan yhdistetty hyvinvointia ja kulttuuria. Kulttuuri on aivan muuta. Elokuvaohjaaja Aleksandr Sokurov totesi häntä taannoin haastatellessani, että kestävän korkeakulttuurin edellytys on joskus jopa köyhyys, diktatuuri, kriisi, sorto, kärsimys ja ahtaat sensuurin rajat. Sokurov viittasi paitsi oman maansa Neuvostoliitto-menneisyyteen, myös latinalaiseen Amerikkaan, Kiinaan ja Japaniin.

Timo Vihavainen ajattelee paljolti ”venäläisittäin” pohdiskellessaan sitä kuinka hyvinvointi on ”sivilisaation erittämää myrkkyä”. Hänen mielestään hyvinvointi toimii kuten Rooman valtakunnan rappion aikoihin kun mässäilyn ylettömyys ja muu ylellisyys söi roomalaiset ja antiikin hyveet. Sitten tulivat ”barbaarit”. No, ehkä hieman yksinkertaistan, mutta kyllä nykymaailmassa todellista barbariaa voi nähdä myös markkinatalouden raaimmissa muodoissa, luonnon tuhoamisessa ja ”demokratian viemisessä” Nato-joukkojen avulla.

Keitä länttä uhkaavat uusbarbaarit nyt sitten voisivat olla? Osmannien valtakunnan uudelleenrakentajiako? Islam? Tsingis-kaanin jälkeläisiä Aasiasta? Vai tulevatko he Afrikasta, latinalaisen Amerikan köyhistä vuoristokylistä ja raiskattujen sademetsien kätköistä? Vai olisiko sittenkin Kiinan ja Venäjän vuoro? Näinkin voisi käydä – jos ajatellaan sivilisaatioiden sykliä ja uskotaan nationalistisia venäläisiä slavofiilejä? Kun lukee venäläisiä lehtiä tai katsoo dokumentteja Kiinan kammottavista luokkaristiriidoista – samalla kun maa pursuaa lännen sijoittajia ja suurkaupunkien rakentamista – ei voi olla ajattelematta jonkinlaista räjähdysvaaraa, yhteentörmäystä, kansainvaellusta. Kiinan väestöpotentiaali ja toisaalta ostovoima on aivan valtava, kuten luonnon tuhovoimakin. Kiina ja Venäjä ovat monessa mielessä löytäneet toisensa. Venäjän luonnonvarat himottavat markkinakommunismia rakentavaa kiinalaista eliittiä ja samalla Venäjä yrittää ottaa oppia kiinalaisesta yhden puolueen johtamasta yrityskulttuurista. Venäjällä asuu jo kaiketi miljoonia kiinalaisia, virallisesti ja epävirallisesti, ja harvaanasuttu Siperia on heille pelkkä haaste ja harjoitusmaasto.

Kiinan ja Venäjän muodostama ”Euraasian uusi sivilisaatio” tai vähintäänkin uusi suurvaltakeskittymä ja liittolaisuus on eräs kehitysnäkymä idässä. Joidenkin sivilisaatioteoreetikkojen mielestä se on vakavasti otettava tulevaisuus-skenaario, joka voi olla totta ennemmin kuin huomaammekaan. Vaikea tosin on kuvitella sitä yhteistä ideologiaa, ideaa tai identiteettiä, joka saisi Euraasian supervallat lähitulevaisuudessa kiinteään yhteistyöhön. Yhtä vaikeaa on nähdä mitään vikkelää kulttuurista nousua näissä ryöstökapitalismin pahiten raatelemissa maissa…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Rauhan perikato

3. maaliskuuta 2010, kello 14.03 - Pentti Stranius

Maailmaa parannetaan monin tavoin. Jotkut puhumalla, toiset tekemällä, kolmannet sotimalla. Miten niin sotimalla? Siten, että tiettyjä sotia on pidetty kautta historian oikeutetuimpina kuin toisia. Sotilasliitto Nato ja suurelta osin EU pitävät tätä nykyä ns. Afganistanin ja Irakin ”operaatioita” oikeutettuna maailmanparantamisena. Noihin maihin viedään nimittäin demokratiaa, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja läntisen oikeusvaltion arvomaailmaa, jos Suomen Pravdaa on uskominen. Tai ainakin joku kuvittelee, että ”demokraattinen” länsisysteemi juurtuu myös ”ystävällismielisen” miehityksen ja sotimisen kautta.

”USA ja Nato – rauhan perikato!” – iskulause on ollut paljon käytössä erilaisissa sodanvastaisissa mielenilmauksissa.
Sitä huudettiin viimeksi Joensuun torilla, ainakin silloin kun Nato puuttui pommein ja miehitysjoukoin Jugoslavian, Irakin ja Afganistanin kriiseihin. Joensuun Rauhanryhmä, jota luotsaa ikiaktivisti Kirsti Era, perustettiin nykymuodossa nimenomaan Jugoslavian sotien ja erityisesti Belgradin pommitusten vuoksi.

Suomen oikeisto on puuhannut maan Nato-jäsenyyttä vimmaisesti jo kohta parikymmentä vuotta. Kampanja alkoi heti Neuvostoliiton hajoamisen (1991) jälkeen. Julkisia ja salaisia keskusteluja ja neuvotteluja käydään koko ajan kulisseissa. Jo toistakymmentä vuotta sitten muistelen EU-edustaja Esko Seppäsen kirjoittaneen ja puhuneen siitä kuinka myös armeijan ja aseistuksen yhteensovittamisesta Nato-varustuksen kanssa on pitkälle sovittu Brysselissä. Joka vuosi myös kysellään kansan mielipidettä Natosta – tarkoituksena manipuloida suomalaiset Nato-myönteisiksi. Silti ylivoimainen enemmistö sanoo Natolle EI. Suomalaisille puolueettomuus ja liittoutumattomuus on periaatteellinen kysymys, jota poliittinen eliittimme ei tänä päivänä arvosta tippaakaan. Ja tarkoitan tässä yhteydessä pääsääntöisesti kokoomus-puoluetta ja sen Nato-kampanjaa johtavia keltanokkia, Jyrki Kataista ja Alexander Stubbia, joilta puuttuu sekä moraali että historiatietoisuus.

Suomi ei suostunut yhteisiin sotaharjoituksiin Neuvostoliiton kanssa, aikoinaan 1970-luvulla – vaikka YYA-Suomessa elettiin ja itänaapuri painosti. Siksi voi vain ihmetellä miksi meidän pitäisi leikkiä sotaleikkejä tänä päivänä Naton lipun alla, tai yleensäkään järjestää minkään valtakunnan yhteisiä seminaareja sotilasasioissa. Suomea ei uhkaa mikään eikä kukaan, ei idästä eikä lännestä. Nato-kampanjaa viritellään ja lietsotaan tarkoituksellisesti ryssävihan ja naapuriepäluulon jälkimainingeissa. Toisaalta, Natoa propagoidaan jo peräti rauhanjärjestönä, jolle muka kuuluisi YK:n mandaatti erilaisissa rauhanoperaatioissa. Alexander Stubbin isännöimä Naton strategia-seminaari Helsingissä on epäisänmaallista toimintaa, Suomen ujuttamista pikku hiljaa ja keittiön kautta Naton toiminnan piiriin ja täysjäseneksi. Kansalta ei kysytä mitään. Pitää muistaa, että Suomen ystävälliset suhteet USAhan ja amerikkalaisiin eivät vaadi tuekseen Naton kaltaista sotilasliittoa. On väärin yhdistää natovastaisuus USAvastaisuuteen! Amerikkalaiset ovat sinkkiarkkujen kautta – taas kerran – oppineet, että rauhaa ja demokratiaa ei edistetä sotimalla, ei tippaakaan. Sitä paitsi, kaikki amerikkalaiset eivät kannata Natoa alkuunkaan. Jatkuvat Nato-sodat nostattavat rauhanliikettä joka puolella maailmaa.

Naton sotatoimet Afganistanissa ja Irakissa ovat kaukana rauhanturvaoperaatioista, joissa Suomi on ollut aktiivisesti mukana, esimerkiksi Suezilla ja Kyproksella. Siellä oltiin selkeästi rintamalinjojen välissä. Nyt Nato vaatii, esimerkiksi Afganistanissa, että sotilaallinen operaatio asettuisi selkeästi yhdelle puolelle rintamaa, viemään ”demokratiaa” pommituksin ja miehityksin. Tämä ei ole YK:n perustarkoitusten eikä todellisen rauhanturvaamisen mukaista toimintaa ollenkaan. Puhumattakaan siitä, että satoja ja tuhansia siviilejä kuolee myös Nato-operaatioissa. Nykyaseteknologian valossa epäonnistuneita ”täsmäpommituksia” voi vain ihmetellä.

On perusteltua vaatia kaikkia suomalaisia sotilashenkilöitä pois Afganistanista. Heidät korvattakoon siviileillä – sairaanhoitajilla, lääkäreillä, sosiaalityöntekijöillä ja osaavilla tuhotun maan jälleenrakentajilla heti kun taistelut vaimenevat.

Tosiasia on, että Naton toimet koko maapallon mitassa sen kun aktivoituvat, kun raaka-aineista, erityisesti öljystä ja kaasusta alkaa olla hirmuinen pula. Samoin nämä toimet aktivoituvat koska Amerikan imperiumi ja talousmahti on joutunut historiansa pahimpaan kriisiin ja USAlla on edessään mittaamattomat talousongelmat. Historian valossa imperiumit toimivatkin näin: kun ne alkavat olla sisältä lahoja, sotilaallinen potentiaali otetaan pelottelukäyttöön ja viimeiset kuolinkouristukset näkyvät raakalaismaisina uhitteluina, miehityksinä, pommituksina ja pelottelukampanjoina.

Tällaisessa sotatoiminnassako Suomen tulisi olla mukana? Tätäkö se paljonpuhuttu demokratian vienti on? Naton laajenemiselle on sanottava tiukasti EI. Ei yhtään sinkkiarkkua Suomeen. Love & peace! Nato – rauhan perikato!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kansan Uutiset Oy | Sähköposti: ku@kansanuutiset.fi | Puhelin (09) 759 601 | Fax (09) 7596 0319