Suomen tunnetuimmat paikallisjournalistit majailevat Helsingissä,
tarkemmin läpinäkyvässä Sanomatalossa. Kaikista vaikutusvaltaisimmat heistä
näkevät ylimmistä kerroksista hyvin Arkadianmäelle. Valta on
lähellä ja eliitti esillä, tavoitettavissa. Eduskunnan kuppilaan on
myös lyhyt taksimatka – kukapa lumisia pääkaupungin katuja kahlaisi,
talvella 2010…

Myös Kiasma, siis kulttuuri, kiinnostaa, koska sekin on
lähietäisyydellä. Ateneum ja Picassokin. Kun paikallislehden
ulkomaanjournalistin pitää lähteä maailmalle, kuten Brysseliin,
avainkysymys on se, kuinka nopeasti taksi vie lentokentälle. Kerrotaan,
että lasitalon alemmista kerroksista on uskaltauduttu
haastattelumatkalle musiikkitalon työmaallekin. Kävellen.

Kyllä harmittaa

Paikallisjournalistit kirjoittavat paikallisista asioista,
luonnollisesti. Koska eduskunta ja rautatieasema ovat sopivan matkan
päässä lasisesta sananvapauskeskusta, jutunaiheet ymmärtää. Ja
jutunaiheita on lähistöllä riittänyt: kestopilkattavat vanhaset ja
väyryset kompuroivat lautakasoissa, naisissa ja kirjamarkkinoilla.
Junat muuttuvat tai juuttuvat kinoksiin ja myöhästelevät.

Kadutkin ovat keskustassa niin lumisia, että taksi ei aina mahdu
työpaikan etuovelle eikä kotioven metrituntumaan. Kyllä harmittaa.
Liikenne on muutenkin sekaisin, pakastaa tai pyryttää lunta niskaan. Jos
Liisankadulla paukahtaa vesijohto, miten tiedottaa siitä kaikelle
kansalle? Mieti siinä sitten suuria aiheita, tee tutkivaa journalismia -
kun ei pääse enää Kallioon, thai-tyttöjenkään luo.

Ja tyhmä kansa kyttää vain kisoja. Harva lukee lasitalon
paikallisuutisia eduskunnan käytäviltä, asemasillalta,
Finlandia-talosta. Uheilutoimituksessa on epäilyttävän hiljaista, koska
kaikki kynnelle kykenevät ovat päässeet yhdistetylle analyysi-, loma-
ja terapiamatkalle rapakon taakse. Harmittaa, olisihan siellä
paikallisjournalistista osaamista tarvittu, tekemään tutkivampaa tekstiä
Vancouverin yöihmisistä ja muista vähemmistöistä.

Zelig-ilmiö

Sanomatalossa koostetaan Suomen paksuinta paikallislehteä, joka on
tosin ohentunut merkittävästi, kun laman mainosmarkat lasketaan
tarkemmin. Nokiaa myöten. Kun kilometrikorvaukset ja päivärahat ovat
tiukemmalla ja freelancerit pistetty ahtaalle maakunnissa,
paikallislehti on voinut keskittyä paremmin paikallisiin asioihin. Moni
toimittaja haastatteleekin kuppilassa mediakaveriaan tai paikallisille
helsinkiläisille tuttuja televisiokasvoja – niitä, joilla on silikonit
tai jotka osaavat sanoa vakuuttavasti “VITTU”. Huhu kertoo, että eräs
aloitteleva paikallisjournalisti olisi käväissyt silikonityössä
Riihimäellä saakka – nukahdettuaan paikallisjunaan. Näin hänellä on
nyt myös vankka maaseutu-Suomen näkemys Vanhasesta, miksei politiikasta
laajemminkin.

Mutta vaikutusvaltaisimmat paikallisjournalistit ovat katselleet ja
käyskennelleet eduskuntatalolle päin jo sen verran pitkään, että
heidän kohdallaan voidaan puhua ns. Zelig-ilmiöstä. Mikä se on? Katso
linkistä, Woody Allen sen tietää…
( http://www.filmgoer.fi/new/klassikko/zelig )

Zelig on kameleonttimaista samastumista: paikallisjournalistista tulee
eduskunnassa paikallispoliitikon kaksoisolento. Hänen muotonsa,
pukeutumisensa ja esiintymistyylinsäkin muuttuu esikuvan kaltaiseksi.
Kun sosiaalinen status kohoaa korkeuksiin, tietopääoma kutistuu samalla
olemattomiin. Eduskuntatalolla hän ottaa selvää vähän kaikesta , mutta
eioik eastaan mistään. Minkäs teet – kähmivistä viiksivalluista ja lapsia
ahdistelevista opettajista, naivista tai eroavista edustajista ja muista
huippuluokan uutisista kansa tykkää. Ja valtahan on kansalla,
mediassakin.

Kuten poliitikko Zelig-journalistikin oppii eduskunnassa vuosien
varrella yhä enemmän “ajan ilmiöistä”- “vähän kaikesta” ja yhä vähemmän
olennaisesta. Loppupeleissä Stubb-Zelig-ilmiön (esimerkiksi) valtaan
hurahtaneen oikea käsi saattaa nousta – vallan lähipiirissä ja imussa -
Hynkel-maiseen tervehdykseen kuin huomaamatta…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Aluksi sanon : huippu-urheilu naurattaisi minut kuoliaaksi elleivät sen
uhrit itkettäisi.
Toiseksi totean: penkkiurheilu hymyilyttää yhtä paljon – varsinkin kun
totiset toverit ovat isänmaan asialla.
Kolmanneksi kommentoin: selostuskopit ja televisiostudiot ne vasta
huumorintajua kutkuttavat – vakavanaamaiset analyysit, koko media
rähmällään.

Niille, jotka eivät tiedä mistä puhun, kerrottakoon että Kanadan
Vancouverissa on menossa sotaisan totiset kisat, joissa maailman maat
pistetään paremmuusjärjestykseen monessa lajissa. Miehet ottavat
toisistaan mittaa merkkivaatteet päällä, erotuksena klassisista
olympialaisista. (Yhdellä Ollilla oli liian iso, siis puku,
diskattiin???). Naiset kisaavat viehkeän vartalonmyötäisesti puettuina
ja meikattuina. Naisliikunta on leikkiä: jääkiekossa eivät kuulemma saa
edes taklata. Mikseivät? Kyllä kai rintavarustuksissa löytyy tukeviakin
kuppeja ja alapäässä tarvitaan miehiä vähemmän ulkosuojia? Tasa-arvo
kaukana, pakko sanoa. Armeijaan siitä, Jutta vieköön!

Muutama yö sitten Öisinajattelija valvoi puolestanne ja pani merkille
suomalaisselostajien alakulon kaukana rapakon takana. Oli joku
hiihtokisa, jossa suomalaiset olivat 30-40-sijojen tietämillä. Heistä ei
ollut selostajien mielestä kaiketi enää paljon kerrottavaa, joten nämä
keskittyivät arvioimaan muiden maiden kilpailijoita, etupäässä
haukkumaan lähinaapureitamme. Hetkinen! Suomalaiset ovat sentään 30
parhaan joukossa maailmassa ja ketään ei kiinnosta?. Haastateltavilta
vain katkera tilitys – EPÄONNISTUMISESTA!? Ajatelkaapa suomalaista
yliopistoa, tiederyhmää, joka olisi yhtä lähellä huippua, 30. sijalla
maailmassa!

Ja onhan meillä nostalgiset muistomme. Jos joku urheilussa enempi TULOSTA
haluaa, miksi ei maestro Matti Nykänen valmenna mäkimiehiä, sadasosa
Juha Mieto hiihtäjiä? Molemmat vielä elämänsä kunnossa, puhtia täynnä.
Esimerkissä on voimaa, lapsikin tajuaa! Matti ja Juha, niin monen
sankari- ja isähahmo.

Surullista sirkushuvia

Huippu-urheilu olisi vain bisnestä ja naurettavaa pelleilyä ellei se
olisi kaiken lisäksi surullista sirkushuvia. Liian monet kärsivät – ja
eniten nämä suorittajat, joiden koko lapsuus ja nuoruus on pilattu ennen
kuin se alkoikaan. Heidät poimitaan päiväkoti-ikäisinä iloisista liikkujista
erilleen tarkkasilmäisten agenttien toimesta, tuodaan verisille
kilpamarkkinoille, lätkäistään valmennusohjelmat käteen kun oppivat
lukemaan ja mobilisoidaan vielä vanhemmatkin keräämään rahaa ja
toimimaan kuljetus-, ja vetojuhtina kilpailusta toiseen. Pahinta on se,
että avainsanoista – kilpailuvietti, voitto, treeni, media, mainonta,
markkinat jne jne – muodostuu tuleva elämänohje ja ideologia, joka vie
mennessään. Voittamista edesauttaa (yhä useammin) varhain aloitettu
doping, tavalla tai toisella – aineella tai aivopesulla. Ehkä
liioittelen?

Mutta sitä ihmettelen, että penkkiurheilija seuraa tätä murheellista ja
kieroa kaupallista huippu-urheilubisnestä yö yön jälkeen? Miten voin
ymmärtää ystävääni, joka tuulettaa television ääressä vähän väliä,
kun pieni musta piste (sanovat sitä kiekoksi) vilahtaa hidastetussa
otoksessa verkkoon. Hän seuraa sohvalta silmä kovana sitäkin kun auto
kiertää samaa rataa kymmeniä kertoja eikä mainoksin peitetystä
kuljettajasta näy kuin vilahtava kypärä ja maalissa hansikas.

Liikuntakulttuurista

Olen pätemätön haukkumaan urheilujournalismia sinänsä (vaikka mieli
tekisi), koska en ole ikimaailmassa lukenut urheilusivuja. En edes
silloin kun jalka ja polvi vielä kestivät maratonin ja juoksentelin
kympin lenkkejä päivittäin. Nyt on rauhallisempaa: sauvakävellään,
käydään salilla ja avannossa. Kesät kuluvat pyörän selässä,
syksyiset viikonloput marja- ja sienimetsässä, joten ihan rapakunnossa
Öisinajattelija ei tunnusta olevansa. Hiihto on aina vähän tökkinyt
eivätkä joukkuepelitkään, jalkapalloa lukuun ottamatta, ole koskaan
innostaneet. Ehkä minulta puuttuu se kuuluisa peliäly? Mutta
erilaisiahan me olemme, kaikelle kansalle sopivien liikuntalajien kirjo mieletön. Halvallakin pääsee.

Mutta urheilujournalismista. Miten mediassa on päässyt syntymään näin
ainutlaatuisen markkina- ja kilpailukeskeinen meininki? Ei mitään rajaa!
Eikö kaikenlaisen kilpamurheilun ja massamurhien maassa pitäisi keskittyä vähempään kilpaintoiluun ja laajempaan, kansalaispitoiseen liikuntakulttuurin. Vähemmän jäähalleja, hiihtoputkia ja enemmän luontaista perusliikuntaa kaikille. Peruskouluissa sitä saisi olla miltei päivittäin. Siinä koko homman PERUS!

On olemassa erityisryhmiä, joille soisi mahdollisimman laajan skaalan
erilaisia ilmaisia kunnallisia liikuntapalveluja. Tarkoitan esimerkiksi
eläkeläisiä, työttömiä, liikuntavammaisia. Perusliikunta on ennalta
ehkäisevää ja pitää niin lapsen kuin eläkeläisen virkeänä, työttömän työkykyisenä. Se maksaa itsensä takaisin hyvin nopeasti.
Mutta liikuntapalveluissa kehitys taitaa kulkea päinvastaiseen suuntaan, aivan kuten kulttuuri- ja kirjastopalvelujenkin supistamisen suhteen.

Mitä isompi joukko suurten ikäluokkien edustajia siirtyy eläkkeelle,
sitä tehokkaammin heitä tullaan KILPAILUTTAMAAN ja siis rahastamaan kaikessa. Ainut toivo on siinä, että eläkeläiset ja työttömät ovat itse aktiivisia ja osaavat
ajaa etujaan. Mutta miten huonokuntoinen kansalainen ja ”ikäloppu”
eläkeläinen saisi äänensä kuuluviin? Ei mitenkään.

Naurettava huippu(m)urheilu sen sijaan kukoistaa, vie budjeteista
leijonanosan – ja kuljettaa meitä kohti perikatoa villillä vauhdilla…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Luen sanomalehtiä usein nipun kerrallaan, siis myöhässä ja uutispimennossa.
Joskus edellisviikon paperikasa on niin korkea, että vien
kaikki lehdykät – paitsi KU Viikkolehden – avaamatta paperinkeräykseen.
Luen yleensä kuitenkin aika montaa eri lehteä, esimerkiksi kirjastossa.
Naapurin kanssa myös vaihdamme lehtipinoja viikottain, joskus useammin, ja esimerkiksi paikallislehti Karjalaista en tilaa itse.
Suosittelen muillekin naapuriapua, säästää selvää rahaa ja Suomen metsiä!

Äsken luin 3 pv vanhaa Suomen Pravdaa. EU:sta ja pääomasta riippumaton vapauden airut eli HS julkaisi 12.2. mielenkiintoista tietoa vallasta, vallankäytöstä. Ikään kuin rivien välissä!

Rosa ja valta

Rosa Meriläinen, entinen vihreä virkeä kansanedustaja, nyt puolitutkija, on
kirjoittanut kirjan nimeltä VALTIO.
12.2. HS sen arvioi ja Jukka Tarkan mukaan
Rosa tulkitsee valtiota niin, että:
“Valta ei ole kenelläkään, koska se on kaikilla”
(Tämä on kirja-arvion otsikko).

Tarkan mielestä Rosa kieltää sekä “kansa”- että “kansan
tahto”-käsitteet, koska mikään “yksittäinen asia ei voi yhdistää
todella suurta joukkoa”. Siitä seuraa, että “kukaan ei voi edustaa
ketään”, mistä seuraa, että “edustuksellinen demokratia on pelkkää
huiputusta”… “Päätöksentekoon ei tarvita muuta kuin mielipiteitä”.

VALTIO-kirjaa en ole lukenut, mutta kuuntelin viime viikolla Rosaa myös
radiosta. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että “valtaa on jakaisella”
ja paljonkin. Vahvat ja sinnikkäät mielipidevaikuttajat saavat lopulta äänensä kuuluviin, asiansa esiin ja jopa positiiviseen päätökseen. Jos vain keräävät ympärilleen sopivan kannattajajoukon ja lobbaavat eduskuntaa/päättäjiä ahkerasti. Uskoisiko?
Haluttaisi uskoa…, mutta-mutta: jotta jotakin tapahtuisi pitäisi kai
“kansan” vähän liikehtiä? Miten se tapahtuisi, ketä organisoisi kun kansa-käsitekin on kadoksissa?

Täytyy sanoa, että Joensuun ja P-Karjalan erilaisilla vaihtoehtoryhmillä
(vasemmisto, kohtuus vaarassa-liike, joensuuliike, uraanivastarinta, yöjuna takaisin, ei toriparkkia, rauhanryhmä, anarkistit, Väen talo-talonvaltaajat jne) on
“vallasta” ja “vallattomuudesta” toisenlaistakin kokemusta.
Varsin hyvin tiedän miten sinnikästä väkeä näissä eri ryhmissä on – ja
kuinka harvoin niitä noteerataan julkisuudessa, saati päätöksenteossa.
Ja jos noteerataan, palaute on usein negatiivista, naurettavaksi
tekemistä. Niin että se vallasta, joka ei kai sitten kuulukaan näille
“turhille pienryhmille”, jollekin kuvitteelliselle menneen ajan kansalle.

HS ja valta

Toisaalla 12.2. HS-lehdessä uutisoitiin näyttävästi Mikael Pentikäisen
valinta HS-päätoimittajaksi Janne Virkkusen paikalle. Edellisillan
televisiouutisissa (muistaakseni) Pentikäinen suorastaan hykerteli
tyytyväisyyttä ja käyttäytyi juuri niin nöyrästi, kuin vain Suuri
Vallankäyttäjä osaa.

Tuo 12.2.”Uutismies pääsi unelmaduuniin”- Pentikäis-mainospala olikin
jo sitten ( vrt Rosan kulttuurisivujen kirja-arvioon) koko sivun
sisäänajojuttu eikä siinä vallankäyttöä kiistetä. Pentikäisen
suulla lehti nähdään vaikuttajana, joka “…taistelee (huom.
sananvalinta) edelleen sananvapauden (yms.yms.)… puolesta”. Väistyvä
päätoimittaja Virkkunen sanoo mietteensä myös suoraan: “En usko,
että minulla jää valtaa ikävä. Sitä on ollut ihan riittävästi.”

Niinpä. Väittäisin että Suomen Pravdan omistajien perstaskusta aina sen
verran tuohta ja valtaa löytyy, että moni ministeri – kansanedustajasta
puhumattakaan – voi tarvittaessa joutua entiseen “unelmaduuniinsa” (jos
sellainen on ja jos ERkon konserni mediavaltaa haluaa käyttää?).
Toisaalta, Suomen Pravda oli vahvasti etukenossa nuoleskelemassa välissä kun Suomea ja Eurostoliittoa naitettiin. Nyt on vuorossa Nato -hymistely, tuo globaali “kansan perikato” ja Afganistanin sodan puolustus… .

Vallattomana blogistina voi kysyä näin lopuksi: Mitä arvelet, kummalla
on Suomessa enemmän valtaa lähitulevaisuudessa – Rosa Meriläisellä vai
Mikael Pentikäisellä? Vaikkapa Nato-kysymyksessä, jos he sattuisivat vaikka olemaan eri mieltä?

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Ystävänpäivää ITSE KULLEKIN! 14.2.

…toivottaa Öisinajattelija. Minua ei haittaa tippaakaan kuka päivän on keksinyt. Sille on paikkansa, varsinkin nykymaailmassa. On oikein ja toverillista muistaa ystäviä soitoin, tervehdyksin ja viestein. Kiittää ystävyydestä, tavata, juoda kahvit tai kaljat – ja pyytää , jos kaipaa, vaikka apua, neuvoa, lainaa… Ystävät ovat monella meistä harvassa, yksinäisyys vieraana aamusta iltaan. Onkohan paljon mainostetun yhteisöllisyyden hiipuminen juuri eräs syy siihen, että ollaan yksin, ilman ystäviä? Apua harva kehtaa pyytää enää edes hädässään (?). Ja auttaako kukaan, kävelläänkö ohi? Talkoot ja työväentalot ovat vasemmalla laidallakin vain muisto menneestä yhteisöllisyydestä, ystävyydestä, pyyteettömän reilusta auttamisesta.

2000-luvun Suomessa yksinäisyys kummittelee jokapuolella: opiskelijoissa, yksineläjissä, perheissä, nuorissa, yksinhuoltajissa, vanhoissa, sairaissa, eläkeläisissä, työttömissä ja monissa muissa systeemistä SYRJÄÄNLYÖDYISSÄ piireissä – maalla ja kaupungissa.

Kyllä me jokainen jotakin ystäväporukkaa kaipaamme, niin hyvinä kuin pahoina päivinä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että joskus virtuaaliystävät ovat ystäviä vain netissä, naamakirjassa. Vaihtoehto sekin. Toinen puoli asiaa on, että moni eläkeikää lähestyvä työtön tai jo eläkeläinen ei netistä, naamakirjasta ja sähköposteista ole edes kuullut. Tätä vanhenevaa porukkaa asuu kanssani Joensuun Mäntylässä ja Penttilässä riittämiin – tässäkin vuokratalossa, missä asun itsekin ja naputtelen tätä ystävänpäiväjuttua. Joensuun Penttilä on seutua, missä lakkautettiin Joensuun suurimpiin kuulunut työnantaja, Penttilän saha reilut parikymmentä vuotta sitten. Joensuun Penttilästä lähti liikkeelle myös pahamaineinen skiniliike, joka tunnettiin kaupungissa alunperin nimellä “Penttilän pojat”.

Moni menetti sahan sulkemisen jälkeen amattinsa, juurensa, yhteisönsä, ystävänsä. Seuraavat sijaiskärsijät olivat lapset ja nuoret. Näissä Mäntylän taloissa saha-aikoja muistellaan, yhteisiä saunailtoja, urheilukilpailuja, talkoita kaivataan. Aika kultaa muistot, se on selvä – sillä sahatyö oli tosiasiassa rankkaa puuhaa ja niin sanotusti työväen selkänahasta UPM ja muut omistajayhtiöt nylkivät voittonsa vuosikymmeniä. Nyt UPM puhdistuttaa veronmaksajilla jälkensä, sillä Joensuun kaupunki maksaa suuroperaation sahan saastuttaman maan käsittelystä, poiskuljetuksesta. Entiset duunarit muistelevat menneitä, kituvat eläkkeellä, kuolevat viinaan… Eikä vasemmisto ole pystynyt näihin asioihin vastaamaan juuri mitenkään. 1990-luvulla, siis henkilötasolla. Mitä nyt joskus heikosti puolustamalla hyvinvointivaltion rippeitä…

Ja sitten toisenlaista, “valtiollista ystävyyttä”: YYA

Väitän, että YYA eli ystävyys-yhteistyö- ja avunantosopimus oli monella tavoin alkuvaiheessa, vuoden 1948 jälkeen, Suomelle hyödyksi. Ja tietysti ETYK-vuonna 1975 maan status oli korkealla UKK:nkin ansiosta. Tarkoitan globaalia maailmantilannetta, Suomen poliittista asemaa, bilateraalipohjaista teollisuutta, kauppaa, vientiteollisuutta.

Muutenhan YYA oli seremonioineen kaikenlaisten eliittien näyttäytymis- ja juopottelujuhlaa, valtioidenvälistä fraseologiaa ja liturgiaa, jota sitten imitoitiin alemmilla tasoilla, opiskelijajärjestöissäkin. Sitä ystävyyttä en kaipaa, tätä Suomi-NL- välistä virallista hymistelyä. YYA-juhlaa muuten vietettiin muistaakseni aina huhtikuun alussa? On se kumma ettei tuollaisia asioita enää muista…, vaikka ensimmäistä kertaa elämässäni olin televisiokamerankin edessä Pietarin / Leningradin ystävyystalolla vuonna 1973, YYA:n 25-vuotisjuhlissa. Pidin puheen venäjäksi, LASSin (Leningradin Akateeminen Sosialistiseura) tai Zemljatshestvon (Suomalainen osakunta) edustajana. Olin molempien hallituksessa, muistaakseni (?). Kyllä jännitti…

YYA ei johtanut todelliseen ihmistenväliseen ystävyyteen kuin harvoissa tapauksissa. Esimerkiksi silloin kun suomalaisetkin opettelivat venäjää ja Venäjää, musisoivat, tanssivat, näyttelivät, tekivät työtä yhdessä… tai viettivät vuosia itänaapurissa. Nykyiset Suomi-Venäjä-ystävyysseurat, esimerkiksi Joensuun Venäjän ystävät ry tekee yhteistyötä aivan toisella tavalla: ruohonjuuritasolla, yhteisin kansalaisprojektein. Mukana on sosiaalipolitiikkaa, nuorisokysymyksiä, kulttuurihankkeita. Monet Suomessa asuvat venäjänkieliset ovat innolla mukana näissä riennoissa – ja heidän kauttaan myös luontevat IHMISystävyyssuhteet itään usein hoituvat, ennakkoluulot katoavat, todellinen ystävyys saa alkuvoimaa. Venäjäähän Joensuussa ei paljon osata, ei edes yliopistolla…, vaikka rajan pinnassa ollaan, susirajalla.

Ja vielä: on kai vaikea olla rehellisesti jonkun valtion ystävä ? Valtio kun ei aina kaikkia kansalaisiaan kunnioita. Rakasta nyt sitten moista hirviötä. Aina on helpompaa erottaa valtionpolitiikka ja ihmissuhteet. Ruohonjuuritaso, rajat ylittävät tekemiset vaikka kansalaisjärjestöjen tai ammatillisten toimijoiden kesken. Tämä 2000-luvun Suomi-Venäjä-ystävyysseuroissa osataan mainiosti.

Ystävä voi olla myös, vaikka on eri mieltä. Voi myös rakastaa ja olla eri mieltä: tunnetaso ja ihmisten sosiaalisen ja seksuaalisen kanssakäymisen muodot ovat moninaiset ja joskus jopa arvaamattomat. Siitä seuraa, että ystävyyteen kuuluu myös ehdottomasti sanomisen vapaus, erilaisen mielipiteen kunnioitus.

Jälkikirjoitus:

Joensuussa sijaitseva Penttilän saha oli sadan vuoden ajan kaupungin
keskeinen työnantaja. Sen alueella ja ympäristössä muotoutui
perinteinen suomalainen työläisyhteisö elämäntapoineen, omaperäisine
ihmissuhteineen sekä luokkaristiriitoineen. Tutkija Kaisu Kortelaisen
kiinnostus Penttilän työläisyhteisöön alkoi heti sahan sulkemisen
jälkeen, parikymmentä vuotta sitten. Aiheesta syntyi gradu,
lisensiaatintyö ja vuoden 2008 lopulla väitöskirja. “Penttilän
sahayhteisö ja työläisyys” on muistitietoon ja haastatteluihin
perustuva upea tutkimus!

Joensun virallinen Öisinajattelija

Monilla listoilla, naamakirjoissa ja erilaisissa poliittisissa seurakunnissa keskustellaan yhä kiivaasti Sofi Oksasen Finlandia-palkitusta romaanista Puhdistus. Siitä keskustelevat hyvin usein ne, jotka eivät ole kirjaa koskaan nähneetkään. He keskustelevat joko Sofi Oksasen persoonasta – joidenkin mielestä hän on jopa natsi, yllätys minulle? – tai sitten vain siitä kuinka “venäläisvastainen” tai metsäveli-nationalismia ihannoiva kirja/kirjailija on.

Keskustelu on hyväksi, mutta kyllä siihen osallistujien TULEE LUKEA ENSIN KIRJA. Jotenkin tällainen vaatimus tuntuisi minusta ainakin kohtuulliselta. Muuten päädytään pelkkiin poliittisiin intohimoihin ja juupas-eipäs-kuka-mitä-häh-juoksuhautoihin. Toisaalta, on aina hyvä erottaa tekijä tuotteestaan, kirjailijakin kirjastaan. Fjodor Dostojevskikin vähemmän tykkäsi juutalaisista, mutta kirjoitti maailmankirjallisuutta.

Tartuin itse Puhdistukseen tietyin ennakko-odotuksin. En ollut aikaisemmin lukenut yhtäkään riviä Sofi Oksasta, en edes hänen haastattelujaan. Niinpä oletin avaavani jonkinlaisen modernin kielikuvin etenevän ja sisällöltään hyvin kansallismielisen Viro-eepoksen – rakkaustarinan, jossa metsäveljet ovat pyhiä sankareita ja puna-armeijalaiset raakalaisraiskaajia. Muistan samanlaisen tunteen yli 30 vuoden takaa ryhtyessäni vastahakoisesti lukemaan Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä –romaania: olinhan mielessäni (siis 1970-luvulla) piirtänyt kuvan moitteettomista suomalaisen vastarintaryhmän sankareista, joiden kurinalaiseen toimintaan sotavuosina eivät mitkään naisseikkailut tai seksi tietenkään kuuluneet.

Vertaus Salama-kirjaan – erääseen parhaista Suomessa koskaan kirjoitetuista romaaneista – ei ole ihan sattuma, koska myös Oksasen Puhdistuksen kattavia teemoja ovat yli sukupolvien ulottuva salailu, lähimmäisten pettäminen, sukupuolten väliset suhteet, naisten hyväksikäyttö ja väkivallan jatkuva uhka. Molemmat romaanit ovat myös kaikessa pysähtyneessä tapahtumattomuudessaan äärimmäisen toimivia ja suggestiivisia kaunokirjallisia ”salapoliisikertomuksia”, joissa juonta ja ihmissuhteita keritään auki dramaattisesti etenevin kääntein. Ja molemmissa teoksissa taustana on vahvasti ideologisoitunut, politisoitunut ja jakautunut maailma, eripurainen ihmisyhteisö. Erojakin on toki paljon – jo siinä, että Salama kuvaa pääosin miehisen uhon ja tuhon maailmaa kun taas Oksasen näkökulma on pitkään vaiettu naisen kokemus yhteiskunnallisesta kriisistä, iholle tulevasta väkivallasta.

En pitäisi Puhdistusta puhtaasti poliittisena Viron lähihistoriana, koska se ei tee oikeutta sille upealle kaunokirjalliselle tyylille, jonka Sofi Oksanen on kehittänyt. Paikka paikoin Oksasen arkielämän välähdykset lähenevät tarkkuudessaan venäläisiä klassikkokuvauksia – ajoittain tarina etenee liiankin elokuvallisesti. Tämä lienee ymmärrettävää, koska Puhdistus –niminen näytelmä on kirjoitettu ennen romaania, vuonna 2007. Olisiko Oksanen siis sittenkin hätäillyt romaaninsa kanssa? Miksi kukaan – Pekka Tarkka? – ei ole kiinnittänyt huomiota paikka paikoin kiusaavaan katkelmallisuuteen? Hyvä kerronta pätkii turhaan – kuin elokuvaleikkaus? Pikkuseikka? Ehkä – lähes varmaa kuitenkin on, että tarinasta tehdään vielä filmisovituskin.

KANNATTAA PITÄÄ MIELESSÄ, että Puhdistus on ennen muuta kahden naisen tarina, sukupolvien tarina, jossa mennyt aika kiertyy ja kertaantuu nykyhetkeen. Päähenkilöt – ikäloppu Aliide Truu ja parikymppinen Zara – kohtaavat kuin sattumalta Aliiden pihamaalla, pikku kylässä Länsi-Virossa. Aliide pakenee tukahdutettuja muistoja, joissa metsäveljillä, puoluepampuilla ja NKVD-Lavrenti Berijan haamulla ja harrastuksilla on osansa. Zara, 2000-luvun ryöstökapitalismin ja ihmiskaupan uhri, on juuri päässyt karkuun mafian kynsistä ja myös hänen tarinassaan Lavrenti-nimisellä rikollispomolla on roolinsa. Molemmat Lavrentit ovat tietenkin virallisessa elämässään rakastavia perheenisiä, joilla on kammottavana naisvihana ja raakana seksuaalisena väkivaltana purkautuvat paheensa: he ja heidän pikku adjutanttinsa ovat tottuneet käskemään ja polkemaan jalkoihinsa erityisesti heikot ja viattomat toisinajattelijat. Ylevien aatteiden, vallan tai rahan nimissä. Vahvathan panevat vastaan, Virossakin; he ovat ovelia, hallitsevat poliittisen skitsofreniapelin tai karkaavat metsiin suunnittelemaan sabotaasia.

Puhdistuksen historiallisena kulminaatiopisteenä toimivat 60 vuoden takaiset tositapahtumat: vuoden 1949 maaliskuu, jolloin virolaisten suuret kyyditykset Äiti-Venäjälle alkoivat. Kyyditykset jakoivat paitsi venäläisiä ja virolaisia, myös virolaisperheitä, sukuja, kyläyhteisöjä ja tuottivat kuolemaa, vihaa ja loputtomia railoja ihmissuhteisiin – esimerkiksi ilmiantojen myötä.

Sofi Oksanen on vahva ihmiskuvaaja, eri sukupolvienkin tulkki. Myös arjen pikkuseikat ovat nautittavasti esillä – tulee tunne, että elää pienessä virolaismökissä arkihuolien, katkerien muistojen ja jatkuvan sadonkorjuun, kurkku- ja vadelmapurkkien keskellä. Dokumentaarinen osuus ei silti aina ole niinkään kohdallaan, ja erityisesti kirjan viimeisten sivujen päiväkirjamerkinnät ja salaiset raportit tuntuvat päälle liimatun turhilta dokumenteilta kaunokirjallisessa kokonaisuudessa. Juuri niistä jää hivenen vaikutelmaa siitä poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, jonka kirjailija muuten välttää niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti.

Mutta Puhdistus on puutteineenkin ilman muuta Suuri Romaani, Sofi Oksasen ansaittu läpimurto. Minusta se on kaiken lisäksi juuri sellaista Viroon sijoittuvaa kaunokirjallisuutta, jota pitää ja sopii Suomessa lukea ennakkoluulottomasti, avoimin silmin ja sydämin.
(Tässä blogissa on käytetty Öisinajattelijan kirja-arviota Puhdistuksesta. Se on julkaistu vuosi sitten Idäntutkimus-lehdessä 1/ 2009)

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Venäjällä on harrastettu viime vuosina aika tavalla erilaista patsastelua – suurmiesäänestyksiä ja patsashankkeita. Näköispatsaat maksi- ja minikoossa ovat olleet maalle tyypillistä performanssia kautta historian. Myös historiallisiin tapahtumiin liitetyt monumentaaliset muistomerkit kukoistavat…

Kun kulkee Pietarin Nevskiä ja Nevan rantoja patsaisiin törmää tuon tuostakin. Löytyy useampia versioita Pietari Suuresta (Vaskiratsastaja tunnetuin), paljon aleksentereita ja nikolaita ja Katariina Suurikin keskeiseltä paikalta Nevskiltä. Jokunen Lenin seisoo yhä tukevasti esimerkiksi Smolnan palatsin lähellä ja Suomen aseman edustalla. (Siellä se oli ainakin kesällä 2009 vielä remontissa – rakennustelineiden sisälle kätkettynä, koska yritettiin räjäyttää ja takapuoleen tuli supermiehen peräaukko…).

Stalinin patsaat ovat kadonneet melkein tyystin kaikkialta muualta paitsi Josif Vissarionovitsh Dzhugasvilin kotikaupungista Gorista. 2000-luvun Venäjällä on noussut vähän väliä “kansanliikkeitä” Stalinin uusien patsaiden aikaansaamiseksi. Toki Suuren Terroristin muulle “rakennustyölle” muistomerkkejä löytyy, vaikkapa ns. Stalinin hampaat eli Moskovan pilvenpiirtäjät. Stalinin kansansuosio viime vuosien suurmiesäänestyksissä on ollut ällistyttävä ja samalla pöyristyttävä: se kertoo omituisella tavalla menneisyyden käsittelyn keskenjäämisestä, vinksahtaneesta “neuvostopatriotismistakin”.

Pitää silti muistaa että Pietarista löytyy perinteisesti myös tiede- ja kulttuuripatsastelua. Näkyvät muistomerkit vaikkapa Aleksandr Pushkinille, Dostojevskille, Gogolille ja Mendelejeville. Uusimpia patsashankkeita heti Neuvostoliiton hajottua oli Stalinin terrorin uhreille pystytetty erinomaisen komea muistomerkki Nevan rannalla, Krestyn tutkintovankilaa vastapäätä. Sen sijoituspaikka on mitä sopivin ja “januskasvoiseksi” muotoiltu patsas on yhtä aiheellinen kuin Piskorevskoje Kladbishen eli Leningradin piirityksen uhrien Piskarevskin hautausmaan ns. “itkumuuri” surevine äiteineen.

Eräs Pietarin kiistellyin ja omalaatuisin venäläisen ryöstökapitalismin muistomerkki /”patsashanke” on ollut Gazpromin pilvenpiirtäjä. Piikkimäiseksi suunniteltu hallintokonttorirakennelma kohoaisi kaupungin yläpuolelle sopivasti historialiseksi ja vallankumouksen kehdoksi mielletyn Smolnan palatsin takaa. Sitä vastustetaan kansanliikkeiden ja kulttuurihenkilöiden adressein. Pietariin pilvenpiirtäjät sopivat aika huonosti. Kaupunkikuva on matalahko ja esimerkiksi ennen 1917 vallankumousta ei virallisesti sallittukaan tsaarien asuinsijaa eli Talvipalatsia korkeampia rakennelmia.

Lopuksi vielä erään viimeisimmän venäläisen nettikyselyn tulokset – ja äänimäärät – maan 10 suosituimmasta suurmiehestä. Äänestys on ollut näköjään suht tasainen. Merkittävää on myös se, että Lenin “häviää” näissä nettikyselyissä toistuvasti Stalinille. Tästä “uusstalinismin” revanssista jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä, mutta voi sen nähdä myös jonkimmoisena Lenin-kultin purkajana. Suunta vain ei ole kovin lupaava… Ja sitten äänestystuloksiin:

1. Aleksanteri Nevski 313 650
2. Stolypin, Pjotr Arkadijevitsh 304 035
3. Stalin (Dzhugasvili), Josif Vissarionovitsh 298 882
4. Pushkin, Aleksandr Sergejevitsh 295 308
5. Pietari Suuri 264 909
6. Suvorov, Aleksandr Vasiljevitsh 261 144
7. Lenin (Uljanov), Vladimir Iljitsh 259 792
8. Mendelejev, Dmitri Ivanovitsh 254 132
9. Dostojevski, Fjodor Mihailovitsh 247 486
10. Iivana Julma 230 425

http://www.nameofrussia.ru/rating.html

Joensuun virallinen Öisinajattelija, palveluksessanne