Eläkeasiat ovat agendalla eli suomeksi sanottuna: tapeetilla.
Ohessa hahmottelemani eläkepommi tai -uudistushanke.
Se perustuu pitkälle vapaaehtoisuuteen, ei vaadi suuria rahoja, kustantaa (ennaltaehkäisevästi) ajan kanssa itsensä. Tämä on tietysti raakaversio, vapaasti kritisoitavissa ja kehiteltävissä.

Aluksi kommentteja nykytilanteesen:
1)Nykyisiin eläkeikärajoihin ei pidä puuttua mitenkään. Ne ovat hyvksi havaitut ja eurooppalaista keskitasoa, kylmä ja karu (ihmis)luontomme huomioiden.

2) Ns. eläkeputki eli työttömän siirtyminen ansiosidonnaisella ollessaan eläkeputkeen 58-vuotiaana säilyköön myös ennallaan. Työnantajalta tosin on vaadittava tavallista tiukemmat perusteet irtisanottaessa yli 50-vuotiaita.

3) Minimieläke, kaikkia koskeva, säädetään kesimääräisen ansiosidonnaisen päivärahan suuruiseksi, eläkkeelle siirtyvän tulotasosta, työhistoriasta ja statuksesta riippumatta. Eläke on tietysti indeksisidonnainen. Suurituloisille säädetään myös eläkekatto; esimerkiksi 5000 euron kk eläkkeellä pärjää jo kohtalaisen hyvin vrt keskimääräiseen ansiosidonnaiseen päivärahaan perustuvaan , noin 1500 euron eläkkeeseen.

Ja nyt varsinaisia uudistusehdotuksia:

4) Eläkkeelle ei ole minkään valtakunnan pakkoa tai velvollisuutta siirtyä, ei ainakaan alle 80-vuotiaana (Paavo Väyrysen suku voisi olla poikkeus, ikärajana 100), mikäli työkyky todetaan kyseisessä työtehtävässä riittäväksi säännöllisissä ja perusteellisissa terveystarkastuksissa (esim. 60, 65, 70, 75 -vuotistarkastukset)

5) Mutta:  60-vuotta täyttävä työssä oleva kansalainen voi  valita vapaasti joko 4 päivän työviikon tai 6-tunnin työpäivän palkan pysyessä ennallaan. Mikäli 60-vuotta täyttävä jatkaa täyttä työpäivää ja -viikkoa, hänen palkkansa (ja tuleva eläkkeensä) nousee esimerkiksi 20 %, työtehtävistä riippuen.

6) 50-vuotta täyttäneen työntekijän vuorotteluvapaa -järjestelmää kehitetään ja vuorotteluvapaana olevan korvausta nostetaan tuntuvasti, aina 80 % palkasta.

7) Jotta ikääntyvien kansalaisten työkyky säilyisi eläkevuosien lähetessä, kaikille 50 vuotta täyttäneille taataan täysin ilmaiset kunnalliset liikuntapalvelut, terveydenhoito, virkistys-kuntolomaoikeus ja lääkkeet (nämä edut koskevat myös kaikkia työttömiä, siis nuorempiakin). Myös kaikkien 50-vuotta täyttäneiden lomaoikeus kasvaa porrastetusti siten, että 60-70 vuotiaan lomaoikeus on vähintäänkin 4-6 vrk per kalenteri -/työkuukausi (myös työttömän lomaoikeus toteutetaan samoilla ehdoilla kuin työssäolevan)

Eläkepommiterveisin,
Joensuun virallinen Öisinajattelija

Nainen on aina nainen, silloinkin, kun kirjoittaa himosta. Joskus jopa miestä tarkkanäköisempi pienten detaljien suhteen. Ainakin Josiane Balasko ja Helena Sinervo ovat, ja ovat myös ronskin suorasukaisia.

Balasko

Josiane Balasko ( s. 1950) on pariisilainen elokuvanäyttelijätär, Ranskassa aikamoisen suosittu tähti – kymmeniä näyttelijärooleja ja oma ohjaustyökin, NAINEN SOLMIOSSA (1995).
Harvempi tietää, että Balasko on kunnostautunut myös kirjailijana, CLIENTE / ASIAKAS (2004 / 2009) on viime vuonna suomennettukin. Se on oikeastaan kirjallinen jatke tuolle omalle ohjaustyölle. Elokuvassa ja kirjassa on kyse naisen seksuaalisuudesta, halusta ja sen tyydyttämisestä hieman erikoisin tavoin.

ASIAKKAAN päähenkilö on Judith, yli viisikymppinen yksinelävä ja mainosmaailmassa pärjäävä nainen. Sopivaa miestä ei ole löytynyt – eikä löydy – jo aikoja sitten tapahtuneen eron jälkeen. Mutta koska himot hyrräävät hurjasti Judithista tulee asiakas ja häntä paneskeleva “ostettu mies”, Marco, on suunnilleen puolet nuorempi ja tahollaan onnellisessa avioliitossakin. Aviovaimo ei tiedä mistä rakennuksilla työtä tekevä mies saa lisätuloja, luulee tämän tekevän pimeitä urakoita iltaisin. Kirjassa käy niin, että Judithista tulee lopulta Marcon ainut asiakas ja seksileikit johtavat syvempään rakastumiseen, suhteen paljastumiseenkin. Tunnepuolelle edennyttä seksisuhdetta ei voi enää vaimoltakaan peittää ja kirjan loppujakso onkin sitten onnellinen tai surullinen, vähän näkökulmasta riippuen. Siinä välillä löytyy jonkinlainen kompromissikin: Judith ja Marcon vaimo tapaavat ja Marcon ja Judithin suhteelle/ seksitapaamisille kirjataan tietyt ehdot.

Balasko kirjoittaa kepeästi, seksistä luontevasti elämään kuuluvana – ja toisille tarpeellisempana himona ja tyydytyksenä kuin toisille. Jotakin perin ranskalaista erotiikkaa kirjoitustyylissä on. Hän kirjoittaa myös erilaisista ihmissuhteista ja erittäin “tasa-arvoisesti” sekä miehistä että naisista. Judith ei todellakaan ole mikään ylemmyyttä tunteva rikas mainosmaailman tähti, joka käsittelisi rakastajaansa koneena… . Enempi hän on työhönsä ja seurapiireihin tympiintynyt kulttuuri-ihminen. Myöskään Marco ei ole stereotypia rattopojasta, vaan ajatteleva, tunteva ja rahan kanssa tiukoilla elävä aviomies, joka kärsii tilanteesta, potenssin puutteestakin.

Sinervo

Helena Sinervo (s.1961) tunnettiin vuoteen 2004 paremmin runoilijana kuin kirjailijana. Tuona vuonna hänen romaaninsa RUNOILIJAN TALOSSA (2004) voitti Finlandia-palkinnon. Kuka vielä muistaa? Viime vuonna Sinervo kirjoitti uuden romaanin, TYKISTÖKADUN PÄIVÄPERHO (2009). Se alkaa ronskilla naimakohtauksella: “Metten kolmas orgasmi oli enää laimea kaiku edellisistä, vaikeasti saavutettava ja kivulias, kuin olisi pissahätäisenä joutunut keskelle Wagnerin oopperaa pelkkä lopun odotus mielessään. Hän vetäytyi irti Otosta…”. Oho, jatkossakin Sinervon tyyli on kuin naispuolista Hannu Salamaa, naismystiikalla maustettuna – ja naisen venyvät elimet, tarpeet ja tunnetilat Salamaa monipuolisemmin kansien välissä. Sinervo on pirun hyvä ja pirun pirullinen!

Muistelen että RUNOILIJAN TALOSSA -ilmestymisen aikoihin Sinervo kritisoi pornoistuvaa yhteiskuntaa, sitä että joka taholla tarjolla alastomuutta, seksivihjeitä, lihaa. Oikeassa oli, tottakai. Tämä on hyvä muistaa PÄIVÄPERHOA (vrt Bunuel -elokuva!) lukiessa – kirja kohoaa satiiriksi ja silkaksi pilkaksi, osittain. Mutta harvoinpa olen lukenut naiselta yhtä ronskia ja mulkkukeskeistä kieltä seksileikeistä, tottavie!

TYKISTÖKADUN PÄIVÄPERHON himokas Mette on reilut nelikymppinen nainen, onnellisesti avioliitossa ja yhden murrosikäisen tyttären äiti. Aviomies Eero on perushyvä, oikeudenmukainen ja tasapainoinen ahertaja ministeriössä, jämähtänyt kotihenki ja nyhertäjä sekä entinen vasemmistolainen, jonka arvomaailma olemassa, vaikka politiikka taustalla. Aviopari viihtyy sängyssäkin. Yhtäkkiä Mette, tutkija, päättää jättää työnsä ja alkaa kotirouvaksi – kasvattamaan tytärtään, joka on ollut aikaisemmin “isän tyttö” . Näin siis virallisesti. Mutta kulissien takana Mette kapinoi rajusti ja päättää luoda “elämästään himon ja inhon taideteoksen”, koska…Eero on niin kunnollinen ettei “…epäilisi mitään vaikka Mette sirottelisi spermatahraisia pikkuhousunsuojia ympäri 136 neliön arvoasuntoa…”

Niin alkaa seikkailu, Metten “ikuisuusprojekti”, joka voi päättyä vain huonosti. Siinä sivussa myös murrosikäinen tytär saa vihiä äitinsä touhuista. Romaani etenee eräänlaisena vakoilutarinana, jossa äidillä, isällä ja tyttärellä on kaikilla hyvin uskottavat roolinsa. Myös opiskelijapoika Otolla Kalliossa. Mutta tapahtuuko tällaista todella? Pääkaupungin paremmissa piireissä? Ei kai, eikö Eiran eliittiasunnoissa ja Kaivopuiston kortteleissa asu pikkuporvarillinen paljastumisen pelko, seksitön seurakunta, nuhteettomuuden haalistunut hyveellisyys?

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Helsingissä parhaillaan järjestettävän DocPoint 2010 -dokumenttifestivaalin tarjonta näyttää lupaavalta.

“Runollisen ” dokumenttielokuvan kantaisä, romanttishohtoisista lavastuksistakin syytetty Robert Flaherty (1884-1951) on esillä Orionissa isommalla sarjalla – MOANA, MAN OF ARAN, INDUSTRIAL BRITAIN, ELEPHANT BOY. Flaherty teki nämä työnsä, joista MOANA tuntemattomin, 1920-30-luvuilla, jolloin myös Dziga Vertov – MIES JA ELOKUVAKAMERA – aloitti oman Kinoglaz-vallankumouksensa venäläisen dokumenttielokuvan pioneerina.

DocPoint on täynnä ns. mieselokuvia, miesten maailmasta kertovia elämäntarinoita tai muita mieskuvauksia. Mainostetuimpia taitavat olla Marina Zenovichin ROMAN POLANSKI: WANTED AND DESIRED ja Pekka Lehdon EPÄILYKSEN VARJOSSA, joka esittelee Alpo Rusin oikeudenkäynnin ja “maanpetosjutun” taustat. Lehto on Rusin puolella, koska hänen mielestään Supo lavasti ja musersi Rusin kuin Stasi uhrinsa DDR:ssä – ja sitten kaikki, ystävätkin, käänsivät tälle yhtäkkiä selkänsä pelätessään leimautuvansa itse Stasi-agenteiksi. EPÄILYKSEN VARJOSSA-sankariksi nousee Olli Rehn, Alpo Rusin uskottu mies.

Pekka Lehtohan teki joku vuosi sitten mojovan henkilökuvan HanoiRocks-kitaristista – REAL MCCOY – ja hänellä on (tietääkseni) plakkarissa monta hyvää aihetta hautumass, kuten vaikkapa elokuvaideat Lee Harvey Oswaldista ja “eräästä suomalaisesta kapitalistista” – temmeltämässä itänaapurissa neuvostovallan viime vuosikymmeninä.

Polanski-elokuva on aika puhdas elämäntarina, puolalaisen hieman ylimainostetun mestariohjaajan matka maailmanmaineeseen, raiskaussyytteiden ja oscarien vanavedessä. Pakko sanoa: Roman Polanski teki parhaat elokuvansa jo 1960-70-luvuilla, osin Puolassa ja Ranskassa (INHO, ROSEMARYN PAINAJAINEN, VUOKRALAINEN) – muistaakseni? – eikä ole saanut mitään kummempaa aikaan Hollywoodissa CHINATOWNIN ja TESSIN jälkeen. Jotenkin tuntuu, että miehen nykyhetken maine perustuukin enemmän hurjaan menneeseen elämään kuin uusimpiin elokuviin…

Toisenlaisia suomalaisia mieselokuvia on tarjolla niin runsaasti, että tulee mieleen josko jo olisi aidon “miesasian” aika tullut dokumenttielokuvassakin?

TV 1 / Voimala haastatteli keskiviikkona 27.1. MIESTEN VUORO -dokumentin tekijöitä. Tuo pitkä dokumenttihan avasi koko 2010 DocPointin. Voimalassa esitetyistä elokuvanäytteistä ja tekijä-haastatteluista päätellen MIESTEN VUORO on lähes uskomaton juttu: läheisilleen avautuvan, itkemäänkin oppineen tunteikkaan miehen puolustuspuhe. Tunteenpurkaukset kuullaan saunassa – näinä väkivallan aikoina, jolloin suomalaista miestä lyödään (agressiivisena, puhumattomana junttina ) kuin vierasta sikaa.

Joona Berghäll ja Mika Hotakainen ovat saunoneet urakalla tehdessään monta vuotta MIESTEN VUOROA. Kunnioitusta herättää jo se, että dokumentti on tehty aidolle filmimateriaalille ja kuvattu lauteilla löylyssäkin, jolloin kameran käsittely ja huolto on oma taiteensa… Niin , monissa saunoissa on istuttu aina Utsjoelta Helsinkiin ja haettu yhtä monenlaista tarinaa isäksi tulemisesta, vauvanhoidosta, parisuhteesta, erosta, kuolemasta jne, jne. Saunahulluna on helppo yhtyä ajatuksiin siitä, miten alastomuus ja löyly pehmentää ja avaa sanallisen arkun kun miessakki parhaimmillaan pohtii elämänilon ja surun hetkiä pukuhuoneessa ilman kossuakin. No jaa, olutta ehkä saunapuhe sentään aina jonkun pullon vaatii…

Myös Jari Kokon uutuusdokumentti MAX 44500 on erikoinen mieselokuva. MAX kertoo viitasaarelaisen “tuoksuspesialistin” Max Perttulan matkan maineeseen , parfyymöörinä. Pariisi ei pilaa monella tavalla eriskummallista, ujonsnobia maalaismiestä, joka on linnottautunut Viitasaaren torin kupeeseen parfyymikauppansa kanssa. Kannattaa pistäytyä, Viitasaarihan on keskeistä , maisemakaunista Suomea muutenkin…

Ja lopuksi vielä yksi mieselokuvavinkki – Jouko Aaltosen ohjaus KONGON AKSELI. Se sai jo “maailmanensi-iltansa” Joensuussa 26.1. (Joensuussa toimii virkeä Dokkariklubi-niminen kerho, joka on erikoistunut nimensä mukaisesti dokumentteihin, pääosin suomalaisiin…).

Jouko Aaltonen ja tutkija Seppo Sivonen löysivät konemestari-insinööri Akseli Leppäsen päiväkirjat Turun arkistoista – Siirtolaisinstituutin kätköistä – ja matkasivat vuonna 2008 Kongo-joelle tämän höyrylaivan koneenkäyttäjän jalanjäljillä. Kongosta dokumenttiin tuli upeaa kuvitusta, mutta tarina perustuu täysin Akselin intiimeihin päiväkirjoihin ja 1910-20-luvun valokuviin.

KONGON AKSELIN historiallinen tausta on tietysti Belgian kuningas Leopoldin hirmuhallinto, jopa 10 miljoonaa uhria vaatinut raaka kolonialismi, jonka eräitä toteuttajia olivat myös parisataa suomalaista konemiestä Kongo-joella. Akselin tarina on paljonpuhuva: 1910-luvun alkuvuosien päiväkirjamerkinnöistä voi lukea kauhistelua siitä tavasta , jolla belgialaiset ja muut eurooppalaiset “neekereitä” käsittelivät – teloittivat kokonaisia kyliä, silpoivat käsiä ja muita ruumiinosia, pieksivät niskuroivat henkihieveriin, raiskasivat naisia jne jne. Sitten muistiinpanot kertovat kuinka Akseli Leppänen alkaa tottua tai turtua väkivaltaan ja pian hän jo itsekin vähintäänkin hyväksyy alkuasukkaiden rankaisemisen, joukkopieksännät ja teloitukset. Päiväkirjansa mukaan hän pysyy kuitenkin erossa “neekerinaisista”. Tiedä sitten…? Joka tapauksessa väkivallan imuun ja sen toteuttajaksi päätyminen on kuvattu koskettavasti yhden ihmisen tarinan kautta.

Rankan työnsä ohella Kongon Akseli on kova opiskelemaan – ranskan kielikin sujui – ja sosiaalinen nousu tekee hänestä Lontoon ja Brysselin jälkeen arvostetun ensipolven “intelligentin”, sukunsa uraohjuksen. Palattuaan Suomeen 1930-luvulla hän menee naimisiin ja elää loppuelämänsä arvostettuna “siirtomaainsinöörinä”, 30-luvun poliittisten kuohuntojen ulkopuolella.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kun kuulen sanan perheväkivalta, ajattelen tietenkin vaimoaan hakkaavaa tai uhkailevaa miestä. Murhaaja, tappaja, terroristi ja kouluampuja on sinunkin mielikuvissasi aina mies, eikö vain? Myös se nakkikioskilla tai taksijonossa rähinöivä humalainen on mies. Kuka hyvänsä pahoinpitelijä ja lähestymiskieltoon tuomittu on aina mies.

Onkin kummallista, että vuonna 2009 törkeään pahoinpitelyyn tai henkirikoksen yritykseen syyllistyi USEAMMIN NAINEN KUIN MIES. Ja tämä on tilastotietoa, faktaa! Ero miesten pahoinpitelyihin on tosin hiuksenhieno, mutta silti. Myös lapseen kohdistuvan väkivallan suhteen naiset taitavat olla enemmistönä, vaikka tästä minulla ei ole tilastotietoa. Henkinen väkivalta monissa perhetilanteissa jakautunee aika tasan – vaikka, näppituntumalta, naiset ovat verbaalisen nalkuttamisen ja miehen sanallisen alistamisen mestareita. Miehet taas johtavat kuolemaan päättyvissä perheväkivaltatilastoissa. Pariymmentä naista on tapettu näissä merkeissä vuonna 2009. Jokainen on liikaa.

Mistähän sitten tuo naisten lisääntyvä väkivaltaisuus saataisi johtua? Onko se tasa-arvokysymys? Feminismin syy? Tilastoinnin harha?

Perinteinen vasemmistolainen selitys on yhteiskunnallisen väkivallan, sorron ja riiston lisääntyminen yleensä. Väkivalta on siis kaikenlaisen kilpailun , agressiivisen voitontavoittelun ja ihminen ihmiselle susi -ideologian lisääntymisen hinta. Markkinayhteiskunnan menestyjä käyttää tässä mallissa myös fyysistä väkivaltaa yhtenä pääoman keräämisen tai uralla etenemisen keinona. Ellei suoraa väkivaltaa, niin ainakin sen uhkaa. Uskokoon ken tahtoo. Ensimmäisenä ei tule mieleen urallaan raketin tavoin nouseva naisyrittäjä tai tohtorinna, joka etenisi asein, nyrkein tai mafiakostolla uhkaamalla. Tosin pelon, kauhun ja terrorin ilmapiirin luominen – saati työpaikkakiusaaminen – onnistuu naiselta aivan erinomaisesti. Samoin sukupuolinen ahdistelu ja vainoaminen.

Esitän kuitenkin kaiken uhalla kaksi toisenlaista syytä naisväkivaltaan.

Ensimmäinen syy on mallioppiminen, väkivaltaviihteen ja liikunnallisten voimalajien tasa-arvoistuminen.

Väkivalta on tässä selitysmallissani läpäissyt länsimaisen agressiivisesti toimivan markkinayhteiskunnan kaikilla tasoilla, myös arkielämässä, sukupuolten välisissä suhteissa, viihtessä ja harrastuksissa. Luemme mieluusti rikos- ja väkivaltauutisia, joita on tarjolla kaikkialla, ei vain Alibissa; dekkari- ja kauhukirjallisuus myy eniten. Näemme yhtä enemmän väkivaltaa elokuvissa, televisiossa, nettisivuilla. Tietokonepeleissä itsekin “harrastamme” julmia väkivaltaleikkejä: hurjastelemme ja tapamme autolla, silvomme veitsellä, ammumme, poltamme, raiskaamme ja leikimme sotaa. Yhä useammin väkivallan harjoittaja viihteessä on myös naispuolinen henkilö, “naiskyttä” tai kotihengetär, joka raiskatuksi tultuaan ajautuu Thelma & Louise -tyyliseen kostonkierteeseen. Yhä useammin nainen myös harrastaa nykyisin voimalajeja, nyrkkeilystä ja bodauksesta amerikkalaiseen jalkapalloon. Tässä ei sinänsä tietenkään ole mitään pahaa. Mutta: tiedämme hyvin, että kuntosaleilla häärii myös hormoni- ja doping-kauppiaita ihan riittämiin. Tiedämme myös, että jotkut rankkoihin pahoinpitelyihin tai henkirikoksiin syyllistyneet naiset bodaavat ja nyrkkeilevät “pärjätäkseen” fyysisesti miesten maailmassa ja käyttävät myös kiellettyjä aineita samalla tavalla kuin miehet. (Sivumennen: Öisinajattelija on käynyt eri kuntosaleilla vaihtelevasti jo reilut 10 vuotta ja nähnyt monenlaista…)

Toinen syy naisväkivallan lisääntymiseen on sen yleinen hyväksyminen tai vähintäänkin ymmärtäminen.

Naisväkivaltaa on koko ajan vähätelty, vaikka sen lisääntyminen on ollut silminnähtävää. Heikon naisen kosto on usein mielletty “itsepuolustukseksi” ja se on tehty joskus jopa yleisesti hyväksytyksi ja mies naurunalaiseksi, jos hän on mennyt valittamaan kokemaansa väkivaltaa. (Sivumennen: Öisinajattelija ei kääntynyt miliisin puoleen silloinkaan kun naisen iskemä leipäveitsi …). Sosiaali- ja terveydenhoitoalan väki kuten lastensuojelijatkin ovat pääsääntöisesti naisia, osin syystä, että miehet eivät pienipalkkaisille aloille hakeudu. Niinpä monissa konfliktitilanteissa ammattilaisnaisen sukupuoli tarkoittaa sitä, että toisen naisen väkivaltaa voidaan hyssytellä ja mies muuttuakin uhrista syylliseksi. Näin on käynyt ja käy varsin usein avioerotilanteissa. Luin juuri Ari Jousmäen ja Liisa Kososen yhdessä kirjoittaman pamfletin nimeltä SYYTETTYNÄ ISÄ (2009). Se on aika karmaiseva kertomus – mm. viiden miehen tarinan purku – siitä, miten mieheltä viedään isyys ja estetään häntä tapaamasta omaa lastaan. Vain naisella ja äidillä on näissä väärintuomituissa ääritapauksissa oikeuksia, isällä vain maksajan velvollisuus. Ja tapauksiin liittyy myös väkivaltaa…

Väkivallatonta viikkoa & viikonloppua toivotellen,

Joensuun virallinen Öisinajattelija
(Sivumennen: Öisinajattelija on kokenut myös oman lapsensa kidnappauksen, joka päättyi “onnellisesti” siten, että isästä tuli lapsensa huoltaja…)

Katsoin Kari Väänäsen elokuvallisen näkemyksen Havukka-ahon
ajattelijasta ja luin Veikko Huovisen murheellisen muisteluksen Pojan
kuolema. Molemmissa on kaihomieltä, nostalgiaa ja syvää suruakin
luonnon, menetetyn metsäläismaiseman ja aidon ihmisen puolesta.
Tekijöiden ote aiheeseen heijastuu sekä valkokankaalla että sen
takana, kirjan sivuilla ja rivien välissä.

Syksyllä kuollut Huovinen (1927-2009) oli Suuri Kirjailija ja
Ajattelija, vaikka en kaikkia hänen (poliittisia) ajatuksiaan suinkaan
allekirjoita.(Samalla tavalla pidän Sofi Oksasen Puhdistusta komeana
kaunokirjana, jossa on peräti häivähdyksiä venäläisten klassikkojen
tyylistä…, vaan en Oksasen muita julistuksia niinkään arvosta)

Mutta Huovinen ja Pojan kuolema? Miten pieni ja koruton kirja. Miten
lyhyitä ja paljastavia lauseita.Sydänverisiä tunnustuksia karhealta
korpikirjailijalta, joka katsoo modernia maailmaa ja sen menoa
ikääntyneenä, surun ja syyllisyyden kostuttamin silmin. Ja samastua voin – kun olen itsekin luonut umpeen outoon sairauteen
menehtyneen pikkuveljeni haudan. Tosin vuosikymmeniä sitten…

Niin, ja onhan sitä tullut oltua elämässä ueammankin kerran ikävässä välikädessä, vaan
en ole tuota välikäsi-ilmaisua koskaan pohtinut. Ainakaan samalla
tavalla kuin Konsta Pylkkänen Havukka-ahon ajattelijassa. Luonnossa ja
metsässä vaeltelee yhä vähemmän aidosti ihmetteleviä lapsia ja
lapsenmielisiä, saati hyvään tarkoittavia kaupunkilaisnuoria. Monet
uskovat olevansa luonnonystäviä “taluttaessaan mäyräkoiraa” Kaivopuiston
käytävillä ( Sallittakoon tämä pieni piikki, Veikko Huovisen hengessä.)

Kun näyttelijä Kai Lehtinen järkeilee maailmanmenoa ilkikurisesti ja
metsäläishumoristisesti, itsekin sanoistaan innostuen, hän ujuttautuu
hyvin sisällle Huovisen luomaan Konsta Pylkkäseen. Käsittääkseni
kirjailija ja näyttelijä myös pohtivat tulevan elokuvan pääroolia yhdessä
- tai ainakin jutustelivat asian tiimoilta vuoden 2009 aikana. Heitä
yhdisti myös oman lapsen yllättävä kuolema ja sen aiheuttama loputon
suru. Kumpikaan ei tätä julista ja Huovinen on antanaut painattaa vuonna
2007 julkaistun Pojan kuoleman etuliepeeseen paljonpuhuvan tekstin:
“Kirjailija ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja pyytää ettei
häneen otettaisi yhteyttä”.

Kari Väänäsen filmi ei ole juonielokuva, vaan sen sanoma on muualla,
kansanviisauksien älyttömässä nerokkuudessa: se on kuin Konsta Pylkkäsen
pykäämä Stop-liikennemerkki meille markkinatalouden luhistamille
luupäille. Väänänen haastaa pysähtymään amok-juoksussa, hiljentymään
Havukka-ahon hengessä. Vaikka elokuva ei olisikaan mestarityö, Konsta
Pylkkänen on erilaisuudessaan välttämätön perushahmo suomalaisten
kaupunkielokuvien koheltavien tai alati krapulaa tai masennusta potevien
sankarien vastapainoksi, vastaväitteeksi. On korkea aika jarruttaa menoa
monessa mielessä, pysähtyä polkemaan vauhtia paikalleen. Muuten alkaa
olla myöhäistä miettiä vaihtoehtoja – nauttia siit ä avaruudesta ja
luontotilasta, minkä tämä maa kainuunkorpineen, pohjanmaanpeltoinen ja
vähine väkineen meille yhä antaa. On korkea aika harrastaa vähemmän
kerskaa ja enemmän kohtuutta, joka sekin on yhä suuremmassa vaarassa,
kun maailmanpulasta yritetään selvitä pelkän kulutuskäyrän
kohottamisella, kuoliaaksi viihdyttämällä. Eikö muita vaihtoehtoja muka
ole?

Voi olla, että maailmanparantaminen vaatii joskus showmeininkiä ja
hillitöntä menoa sekä markkinoinnin ja mainonnan mestareitakin. Eräs
esimerkki on muotifilosofi Slavoj Zizek. Luin hänenkin mietteitään,
katsoin dokumenttia Teemalta. Zizek luennoi, antaa haastatteluja ja
kiertää maailmaa tekemässä tiliä uuskommunismilla. Kotinsa seinällä hän
pitää Stalinia, jotta herättäisi keskustelua ja vastaväitteitä, koska ei
halua että joku olisi samaa mieltä. Zizek kävi Suomessakin eivä
tkä
kaikki mahtuneet häntä livenä kuulemaan, mutta sentään näkivät huitovan
ison pellen vielä isommalta kankaalta. Teema-televisiokanava esitti
hänestä tehdyn hätäisen dokumentin ja uusi pamfletti Politiikkaa,
idiootti! on juuri ilmestynyt.

Zizek on showmies ja matkasaarnaaja. Mutta eivät kaikki lähde hänen
matkaansa. Eivät, vaikka provokaatiofilosofi kuinka keksisi uusia
yllättäviä näk ökulmia, yhdistelisi ja kierrättäisi kuluneita
fraaseja ja esittelisi paradokseja, kertoisi menneen maailman
neuvostovitsejä .

Zizekillä on liian kiire. Havukka-ahon ajattelija ei pysy perässä ja
pysyvät ajatukset syntyvät sittenkin hitaasti. Jättävät jäljen,
koskettavat. Vai koskettaako meitä enää mikään? Jalosta sanomaasi,
Zizek! Painu Havukka-aholle, idiootti!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kas tässä,
ohessa alkuperäinen kannanottoni HS-asukasdemokratia-keskusteluun, josta PääkaupunginPravda julkaisi mielipidesivullaan (HS 13.1.) karkeasti karsitun / toimitetun version otsakkeella “Vuokra-asujat eivät saa vaikuttaa”.
Siis tiedoksi ja toimeksi, asukasdemokratian perään kannattaa kysellä – ja sitä kehittää niin asukastasolla kuin myös valtuustoista käsin…

Öisinajattelija

——————————————————————————-

ASUKASDEMOKRATIA EI KOSKE VUOKRA-ASUJIA JOENSUUSSA

Salla Korpela (HS Mielipide 11.1.) kirjoittaa täyttä asiaa siitä miten asukasdemokratiaa ja yhteisöllisyyttä voitaisiin rakentaa ja parantaa kerrostaloissa, myös vuokra-asukkaiden osalta. Voin kokemuksesta todeta, että asukasdemokratia ei näytä tosipaikan tullen koskevan vuokra-asukkaita, ei ainakaan Joensuun Penttilässä. Ehkä yhteisöllisyys on todellakin “hyvinvoivan keskiluokan tapa järjestää omat asiansa”, nimenomaan omistusasunnoissa, kuten Korpela epäileekin.

Lyhyesti omat kokemukseni. Olin keskimääräistä aktiivisemman vuokratalojen asukastoimikunnan puheenjohtaja monen  vuoden ajan. Puuhastelimme 3-4 vuoden aikana talojemme kellareihin mm. nuorten kerhotilat, vaatimattoman kuntosalin ja askarteluhuoneen. Eläkeläiskerholla oli jo “perintönä” oma upea kokoontumistilansa. Samoin – ja edelleen vapaaehtoistyönä -  järjestimme lukuisia piha-, varasto- ja siivoustalkoita, huolsimme kukkaistutuksia, paneloimme yhteisten saunatilojen pukuhuoneet ja pidimme piha-ja joulujuhlia, joihin osallistui parhaimmillaan 30-40 henkeä. Väittäisin, että myös erilainen häiriökäyttäytyminen väheni. Ehkä se ns. yhteisöllisyyskin hieman lisääntyi, asukkaat tunsivat toisensa entistä paremmin. Naapuriapuakin esiintyi. Puutteita ja korjattavaa toiminnassamme oli varmasti vaikka kuinka paljon eikä se kaikkia miellyttänyt, mutta yhdessä tekeminen yhdisti.  Saimme noina vuosina tukea myös talojen silloiselta isännöitsijältä muutamiin hankkeisiimme. Myös paikallislehti huomioi myönteisesti asukastoimintamme.

Mutta kuinkas sitten kävikään kun taloissa alkoi syksyllä 2009 huoneistojen perus-ja putkiremontti? Ainakin puolitoista vuotta kestävä peruskorjaus ja sen suunnittelu toteutetaan 2009-2011  asukkaita ja asukastoimikuntaa kokonaan kuulematta – neuvottelematta asukkaiden esityksistä ja ideoista. Omistajan taholta valmis ja hyväksytty peruskorjaussuunnitelma tuotiin asukkaiden tietoon vasta kuukautta ennen korjaustöiden alkua, vaikka muuta oli luvattu. Asukkaita ei todellisuudessa haluttu edes kuulla, vaikka juuri talojen peruskorjaus – esimerkiksi yhteisten tilojen suunnittelu – olisi ollut vuosikausiin keskeisin asia, minkä  toteuttamisessa vuokralaiset olisivat sekä halunneet olla mukana että voineet  vaikuttaa tulevaan asumisviihtyvyyteensä. Kaiken kukkuraksi, peruskorjauksen yhteydessä kaikki muut yhteiskäytössä olevat harrastustilat nyt menetetään, vain eläkeläiskerho on luvattu säilyttää!

“Laki yhteishallinnasta vuokrataloissa” on todella niin kuin se luetaan – eikä se tosipaikan tullen koske vuokralaisia, jotka ovat omistajan näkökulmasta usein vain toisen luokan kansalaisia. Muistutan kuitenkin, että asukastoimikunnan oikeuksiin ja tehtäviin vuokrataloissakin sisältyvät lain mukaan mm. seuraavat seikat:

- asukastoimikunta voi tehdä esityksiä ja neuvotella vuosittain talousarvioon sisällytettävistä korjaustoimenpiteistä ,
- osallistua valmisteluun, neuvotella ja antaa lausunto pitkänajan korjaussuunnitelmista,
- osallistua valmisteluun, neuvotella ja antaa lausunto pitkänajan rahoitussuunnitelmista,
- valvoa asukkaiden lukuun…hoito-,huolto- ja korjaustoimenpiteiden suorittamista.

Toivon mukaan lakia luetaan toisin muualla Suomessa kuin Joensuun vuokrataloissa. Minä tein omat johtopäätökseni asukastoiminnasta, jonka rooli vuokratalojen peruskorjauksen suunnittelussa – ja vaikkapa yhteisöllisyyden kannalta – arvioitiin omistajan eli Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön näkökulmasta nollaksi.

Pentti Stranius
Aarnela-Talojen asukastoimikunnan ex-puheenjohtaja
Joensuu, Penttilä

“Lukeminen kannattaa aina”, vakuutteli taannoin Jörn Donner televisiomainoksessa.
Valetta. Romaanien lukeminen ei markkinayhteiskunnassa kannata, ei niiden arvosteleminenkaan (Ja siitä alle painetulla on kokemusta jonkin verran…). Valehtelu sen sijaan yleensä kannattaa. Hyvistä valehtelijoista ja luonnenäyttelijöistä tulee poliitikkoja – joskus kirjailijoita ja joskus kirjailijoista poliitikkoja.
Mutta markkinayhteiskunnassa lukeminen ei siis kannata lainkaan. Noin yleensä. Että se kannattaisi, pitäisi lukea pelkästään oppi- ja tietokirjoja ja pikaoppaita siitä, miten menestyy, saa ystäviä, vaikutusvaltaa ja nousee konkurssin jälkeen taas huijaamaan muita vähä-älyisempiä. Liike-elämän bestsellerit ja mainosmateriaalit ovat ohuita, kuvitettuja ja teksti präntätty isolla pikalukua varten. Niiden lukeminen ei aikaa vie – ja voi riistosysteemissä jopa kannattaa…

Mutta lukeminen yleensä ja erityisesti kaunokirjallisuuden ahmiminen on pelkkää ajanhukkaa,  markkinamielessä. Lukija velttoilee sohvalla tai sängyssä esimerkiksi sunnuntai-iltapäivän sen
sijaan, että pesisi autonsa, ajelisi ylä- tai alapäänsä, shoppailisi vaarallisissa ostoskeskuksissa tai uusintaisi työvoimaansa kuntosalilla. Varsinkin kuntoilu, ja lisähormonit kannattavat kadunmiestä, ei lukeminen. Ihminenhän on luotu markkinoita varten – yrittämään, kilpailemaan, tappelemaan, toinen toiselle sudeksi. Muu on turhaa, ajanhukkaa. Eikö vain?

Luin kaiken uhalla vuodenvaihteessa muutaman kaunokirjan.
Vuoden 2009 parhaita suomalaisia romaaneja on ehdottomasti Sami Parkkisen SELF HELP (2009). Se on ytimekäs ja elokuvallinen kertomus kahdesta ei-ydinperheestä, jotka päätyvät vesivahingon seurauksena  vähäksi aikaa saman katon alle, toisen perheen suureen luksustaloon. Pääosissa nyhjäävät kaksi onnetonta keski-ikäistä jätettyä ja petettyä sisarta ja heidän uudet -  omituiset ja hyvin erilaisia maailmoja edustavat – miehensä. Taustalla kipuilee toisen pariskunnan 17-vuotias unohdettu Rosa-tytär, joka asuu modernisti netissä eikä ole kuukausiin käynyt ulkona. Mutta hän paneekin tarinassa tuulemaan saatuaan “hyviä” vaikutteita nettikaverien poseeraamisista ja japanilaisista  rituaaleista. Rosa tilittää mietteitään , kirjan välipaloina, oikealle biologiselle isälleen, joka ei muuten ole kuvioissa.

Kirjan nimi tulee toisen pariskunnan lääkärimiehen “mahtavasta” yritysideasta perustaa varakkaille yksinäisille vanhuksille “itsenäisen ja omatoimisen asumisen” yksikkö/sairaala/hoitolaitos SELF HELP, jolla pistää rahoiksi tekemättä itse juuri mitään. Siihen vain pitäisi ensin hankkia pääomaa ja alkurahaa jostakin, vaikka sukulaisia huijaamalla. Sisarusten isä onkin siihen sopiva, mutta vaikeasti taivuteltava uhri…

SELF HELPissä on vähän samaa hiljaista raivoa, draivia ja draamaa kuin Helena von Zweigbergkin huimaavassa perhehelvetissä TULIVUOREN PARTAALLA (2009), joka taas on vuoden 2009 parhaita kauno-käännöksiä suomeksi, lukekaapa! Tosin lopussa Sami Parkkinen järjestää hieman keinotekoisesti puhtaan teatraalisen draamakohtauksen. Ei ole ihme että SELF HELP taisi olla melkoinen menestys myös Kuopion teatterissa viime vuonna.

Jatketaan toisella pikkuporvariston perhekuvioiden järkkymisromaanilla. Ulla-Maija Paavilainen on ex-toimittaja, jolla on keskiluokkaisen naisen arki ja juhla hallussa. Hänen kolmas (?) romaaninsa ÄKKILÄHTÖ (2009) on kuvaus Hanna-nimisen keski-ikäisen, hyvinvoivan matkatoimistovirkailijan äkkiputouksesta. Kaikki menee hetkessä. Työt loppuvat, rintojen kyhmyt ennustavat syöpää ja mies ilmoittaa puolihuolimattomasti että hänellä onkin thai-nainen ja lapsi toisaalla. ÄKKILÄHDÖN ansio on verraton ihmiskuvaus, maalaukselliset luonnehdinnat haaveilija-Hannasta, tämän  pikkuporvaristoa edustavista turhake-ystävistä sekä sukulaisista ja omasta tyttärestäkin. Sopivasti tämä 19-vuotias ainokainenkin paukahtaa paksuksi ja isäksi osoittautuu etelämaalainen joutomies. Siinäpä soppaa, ihmisiä, joilla ei ole muuta yhteistä kuin kulissien romahdus ja kännykkäkulttuuri… Tuli ihan mieleen joku naispuolinen “siistitty” Christer Kihlman…

Siirrytään nais-käännöskirjallisuuteen. Hitomi Kanehara (s 1983) on nousevan auringon maan sensaatio. Japanissa hänen 120-sivuinen pikku tilityksensä  HEBI NI PIASU (2004) sai vuoden kirjallisuuspalkinnon ja käännettiin kymmenille kielille. Ihmettelen. Suomeksi nyt ilmestynyt KÄÄRMEITÄ & LÄVISTYKSIÄ (2009) on suht lapsellisen alkeellinen undergroundkuvaus Tokion katutasolta. Se on täynnä seksiä ja väkivaltaa ja pari naimakohtausta melkein tuoksuvat kaiken sadomasokismin ohella. Mutta silti se on tuiki tavallinen nipponilainen verta tihkuva puolikriminaali puoliharakiri punkkarinovelli – niin, oikeastaan murrosikäisille tarkoitettu animaatiosatu ja turjaan pitkitetty novelli. Päähenkilö Lui on 19-vuotias tyttö, joka janoaa kokemuksia ja niitä saa! Lukekaa…tai antakaa teini-ikäiselle tyttärellenne lahjaksi, mieluummin. Tai en tiedä – ehkäpä hän lukemisen jälkeen innostuu halkaisemaan kielensä.
Kuvitelkaa mitä kaikkea kaksihaaraisella kielellä voikaan tehdä?

Vuoden tietokirjaksi olisi ihan hyvin voitu valita Jari Sedegrenin ja Ilkka Kippolan yhdessä tekemä DOKUMENTIN YTIMESSÄ, joka kertoo suomalaisen ei-fiktiivisen elokuvan tarinan vv 1904-1944. (Olen arvostellut sen – ja KU Viikkolehti ystävällismielisesti myös julkaissut juttuni 2.10.2009, joten ei siitä sen enempää.)

Mutta miltei unholaan on jäänyt Sakari Toiviaisen persoonalliseen tyyliinsä kirjoittama esitys Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin ainutlaatuisesta “elokuvamatkasta” Siperian alkuperäiskansojen ymmärtämiseen ja runolliseen kuvaamiseen. Kirja on nimeltään KADONNUTTA PARATIISIA ETSIMÄSSÄ. (SKS, HKI 2009)
Toiviainen kuvaa perusteellisesti myös Lehmuskallion uran ensi elokuvia, mutta varsinkin tämän yhteistyötä (vastikään palkitun) vaimonsa , nenetsi-taiteilija Anastasia Lapsuin kanssa.
Juuri nenetsi-filmit avaavat uskomattomalla tavalla ihmisen ja luonnon suhteen tundralla, sen särkyvän nostalgian mitä ihmismielissä tapahtuu, kun me poloiset olemme menettäneet…tai ainakin menettämässä täysin kosketuksemme luontoon, rauhalliseen elämän kiertoon ja kaikkeen muuhun elolliseen -  aurinkoon, kuuhun, maahan, lumeen, jäähän, hyiseen avantoon ja veteen…

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Parempaa vuotta 2010 kaikille KU-verkkolehden selaajille!

Arvaatte varmaan mistä kirjoitan nyt? Kansallisesta tragediasta, tietenkin – siitä mikä yhdistää niin karvaasti suomal ja venäl ihmistä. Viinahan se.
Medvedev teki itänaapurissa uudeksi vuodeksi gorbatshovit eli nosti vodkan hintaa jopa kahteen euroon (89 ruplaa) pullo, halvimman kohdalla siis. Tämä karkottaköyhät ja a ahavoituneet katutallaajat ja aidot luontoihmiset taas hiivan ja sokerin ostoon sekä vaarallisempien  litkujenkäyttöön, huhhuh. Energia ja aivojen virike on saatava muualta kuin katukioskista. Samalla saattoi alkaa Medvedevin lähtölaskenta. Pyhän Vodkan hintaan koskeminen – ja pienetkin kieltotoimet eivät yleensä Venäjällä jää seurauksitta, tottavie.

Ja sitten asiaan.

Alkoholi on aine, josta jokaisella on mielipide ja useimmilla
omakohtaista kokemusta. Alkoholi on kaiketi myös Suomessa
laajalevinneisin laillistettu myrkky ja päihde – tai iloliemi ja
nautinto ja ravintoaine, miten vain.
Länsimaissa -  Venäjästä nyt puhumattakaan! – viina on niin
arkipäiväinen asia missä tahansa kissanristiäisissä, että lasiin
sylkäisevä absolutisti muuttuu kummajaiseksi lasi kädessä kompuroivaan ongelmajuoppoon verrattuna.  Kansa karsastaa absolutistia kuin Obama Osamaa.
Alkoholilla on monta roolia. Ellet halua tietää niistä – tai tiedät jo
tarpeeksi – älä lue eteenpäin. Tulossa on perinteinen saarna. Saarnan
selitys on Öisinajattelijan kireissä hermoissa, suurkuluttajan tipattomassa tammikuussa. (Muutenkin voin kirjotella lähiaikoina tästä syystä sekavuustilassa pähkähulluja…HUOM!)

Mutta siis, alkoholin eri rooleista:

Ensinnäkin,
kun nappaat paukun vodkaa, tuopin olutta tai lasin viiniä, jos toisenkin, haluat rentoutua tai päihtyä. Älä vain väitä että sinulla olisi muita
tarkoitusperiä? No jaa, krapularyyppy pahaan oloon – jaa no,
konjakkitilkka lääkkeeksi tai nukahtamiseen. Mutta että joisit vain
huviksesi hyvää viiniä hyvän ruuan kanssa tai pari saunakaljaa seuran
vuoksi? Älä yritä! Ei onnistu. Tahdot olla pikku huppelissa, eikö vain?
Myönnä pois,  ok? Viinaa kun juodaan pääosin päihtymistrakoituksessa. Sitä mainostetaan surutta joka puolella ja se tuo valtion kassaan ison säkin verovaroja.
Silti lähiyhteiskuntasi vastaa ylenmääräiseen päihtymiseesi omituisesti:
motkottamalla, valistamalla, poistamalla ravintolasta, kuskaamalla
putkaan tai letkuihin, hautaamalla kunnan kustannuksella.

Toiseksi,
kun nappaat paukun vodkaa, tuopin olutta tai lasin viiniä, nautit samalla ravintoainetta, jossa on kosolti kaloreita. Toistuessaan lasin
kallistelu aiheuttaa sen, että kalorit kertyvät helposti vyötärön
seudulle, olen huomannut, mutta myös maksaan ja milloin mihinkin.
Nestettä taas kertyy munaskuihin, niveliin tai pöhöttyneisiin
poskilihaksiin.Kun neste ja viinakalorit poistuvat, laihtuu automaattisesti, esimerkiksi tipattoman tammikuun aikana.
Joissakin alkoholeissa, esimerkiksi viineissä, on pieniä
määriä muitakin ainesosia kuin myrkkyä, nestettä ja energiaa, jokunen hippu vitamiiniakin. Toisaalta makean kahvi- tai lakkaliköörin lipittäminen on varsinainen kaloripommi, joka myös verottaa kukkaroa tuntuvasti. Alan miesten keskuudessa liköörejä ei harrastella kuin parempina lottovoittopäivinä, sillä Kulosaaren sillan alla ja kaupungin päässä lasketaan alkoholiprosentit, promillet ja hyötysuhteet tarkemmin kuin sillan toisen pään ökytaloissa. Niissä asuvat sisä- ja
sorkkatautikirurgit kylläkin luulevat (väärin!)osaavansa arvioida alkoholin terveysseuraamuksia rantojen miehiä tarkemmin. Mutta molempiin porukoihin viina vaikuttaa myös myönteisessä mielessä: umpimielisestä jukolan mykästä tulee äkkiä puhelias tai peräti viehättäväeleinen tarmo manni-don juan, pekka puskan kuulu hyvä kolesteroli alkaa lisääntyä ja poski punoittaa kuin kiimassa,
pintaverenkierto herkistyy, adrenaliini erittyy kuin lasse virenillä
loppusuoralla ja verenpaine laskee lotisten kuin santahaminan saharan
yhteisvessa jne jne…jos siis maltat pysytellä paukku päivässä-tahdissa.

Kolmanneksi,
kun nappaat paukun vodkaa, tuopin olutta tai lasin viiniä, nautit samalla keskushermostoon ja muihinkin elimiin nopeasti vaikuttavaa MYRKKYÄ, alkoholia. Se myrkky tappaa jumalattoman määrän ihmisiä pikkuhiljaa tai välittömästi tai välillisesti vuosittain – ja vammauttaa vielä useammat. Kun nauttii päivittäin vaikkapa 12 annosta alkoholia (= pullo kossua) – tai enemmän – alkaakin olla ympäri vuorokautisesti mukavassa humalassa, sanoisinko tuiskeessa. Kun humalatila ja tuiskeet, hikoilu, unettomuus ja ainainen jano jatkuu vuosia, kukaan ei selviä siitä vaurioitta.
Joltakulta pettävät ensin jalat, toiselta pää, kolmas päätyy letkuihin
ja kalliisiin tehohoitoihin kun haima tai maksa paukahtaa. Toisaalta,
työtön, asunnoton ja akaton alkoholisti voi myös säästää yhteiskunnan
terveydenhoito- yms kustannuksia poistumalla alkoholimyrkytyksen
seurauksena hyvinkiin nopeasti toiseen hiippakuntaan… ellei kuulu ns.
häiriköiviin väkivaltajuoppoihin, jolloin saattaa aiheuttaa muuutenkin – ja  muillekin – tuhoa ja hävitystä.

Alkoholilla on siis monta roolia ja meillä, käyttäjästä ja
riippuvuussuhteesta riippuen, aika monta mielipidettä siitä.
Periaatteessa kuitenkin liikutaan iloa ja rentoa oloa tuottavan
“terveystuotteen” (alkoholi hallinnassa, “oikeinkäytettynä”) ja myrkyn
(alkoholiriippuvuus, “väärinkäyttö”) välisellä veteen piirretyllä
viivalla. Muuten, edellä jäikin vielä mainitsematta alkoholin myönteiset vaikutukset pariutumiseen ja suvunjatkamiseen. Kukapa meistä ei olisi tavannut toista puoliskoaan pikkuhuppelissa tai kaatokännissäkin tai – kuten minä muinoin Pietarissa – krapulassa, eilisillan tuttua tyttöä tunnistamatta.
Aika moni on myös juhannusehtoona tai yönä pistänyt alulle sen
keskenvedetyn einarinsa, nyt netin ääressä kyhjöttävän kummajaisen, joka tyhjentää jääkaapin aina yhtä vikkelästi ja aivan odottamattomalla hetkellä.

Mutta vielä opetus saarnasta. Jokaisen on hyvä tarkistaa välillä addiktinsa vähän kaikkeen, alkoholiinkin. Viinan kiroja torjumaan on kehitelty erilaisia menetelmiä, joista tunnetuimmat ovat TIPATON TAMMIKUU ja AA. Koska AA on jäänyt minulle jotenkin vieraaksi, olen päätynyt viime vuosikymmenten aikana kokeilemaan TIPATONTA, useimmiten tammikuuta, joskus helmikuuta siihen jatkeeksi. Kerran TIPATON jatkui vappuun …vai oliko se Sodankylän elokuvajuhliin saakka? Mutta, näin muistelen, oireet olivat silloin aivan kamalat – siis sen ensimmäisen humalanjälkeisen krapulan oireet…En siis suosittele niin pitkiä selibaattikausia. Ellet sitten ole aikeissa kuivettua tyystin.

Joensuun virallinen Öisinajattelija