Markkinatalous on lopultakin saavuttanut myös tieteen pyhätöt, yliopistot. Markkinayliopistot tulevat 2010 vauhdilla. Esimerkkinä ajan hengestä voi mainita vaikka viime kuukausien uutisoinnit siitä, miten talouselämän vaikuttajat, suurliikemiehet ja muut raharikkaat esiintyvät hyväntekijöinä suunnatessaan varojaan tieteelle.

Mikäpä siinä. Köyhässä ja piskuisessa Pohjois-Karjalassa tästä ollaan ylpeitä. Lehdet ja muu media uhraavat paljonkin palstatilaa ja kuvitusta sille, kuka vaikuttaja milloinkin on kantanut kymppitonninsa kekoon. Mutta aivan kaikki eivät ole yhtä innoissaan. Tämänkin kirjoittaja pahoin pelkää, että jatkossa uudenlainen rahoitus muuttaa Suomen korkeakoulujen kampuksia sisältäpäin enemmän kuin uskommekaan. Joensuun yliopiston professori Jukka Korpela puuttuikin paikallislehti Karjalaisen mielipidepalstalla tärkeään asiaan (”Filosofiaa ja geenejä”, Karjalainen 17.12.). Korpela ihmettelee, nimeltä mainiten, suurliikemies ja autokauppias Yrjö Laakkosen “suosituksia” siitä mitä korkeakouluissa pitäisi tutkia. Laakkonen rajaa vähän aikaa sitten julkaistussa Karjalainen-haastattelussaan esimerkiksi filosofian mahdollisen rahoituksensa ulkopuolelle. Geeni- ja veritutkimus häntä viehättää. Ymmärrän painopisteen.

Korkeimmat opinahjot Suomessa ovat melkoisessa hädässä haaliessaan uutta markkinarahaa, jotta edes perustoiminnot pyörisivät. Muista tehtävistä puhumattakaan! Mikä se olikaan se yliopiston ns. kolmas tehtävä – kuka muistaa? – kun aikoinaan painotettiin yliopiston yhteiskunnallista merkitystä, osallistumista, kansalaisaktivismia? Mistähän se toiminta mahtaa löytää rahoittajansa – kun ei ole ennenkään ollut agendalla ihan ensimmäisenä?

Tosiasia on, että miltei jokainen yksittäinen tohtori tai professori joutuu jo nyt polvillaan tai drinkkilasi kädessä rukoilemaan rahoitusta monelta eri taholta saadakseen seuraavan projektinsa pyörimään. Työpaikka on entistä epävarmempi, ja vaikka uutta tietokonetta toki ei tarvitse odotella, pätkätyö, työpaikkakiusaaminen ja kyräily ovat arkipäivää. Ainoastaan huippujen huippu eli pääkaupungin Aalto-yliopisto saavuttanee ensi vuoden alkupuolella asetetun rahoitustavoitteensa, koska sen ”epäonnistuminen” olisi jo kansallinen häpeä, yksi brändi vähemmän Suomi-kuvan kiillottamisessa.

Mutta esimerkiksi UEF, tuo uusi ”inglismi” ja nimihirviö eli Joensuun ja Kuopion yhdistävä Itä-Suomen yliopisto, kituuttelee , pokkuroi ja kääntyy mielellään liike-elämän puoleen saadakseen tililleen edes jonkun tonnin. Tilanne on sen verran vakava, että pienetkin rahasummat UEF-laariin noteerataan mediassa, muuttotappion ja työttömyyden kiusaamalla seudulla. Mikäpä siinä, mutta kuten Itä-Eurooppaa ja keskiaikaa tutkiskellut Jukka Korpela aprikoi, on käsittämätöntä, että suurliikemiehet alkavat esittää toivomuslistaa, mitä yliopistoissa pitäisi tutkia. Niin no, historiaihmisenä toki tiedän, että onhan senkaltaista puuttumista esiintynyt kautta aikojen – asialla on ollut milloin Rooma, katolinen kirkko, milloin CCCP, puoluevaltio. Ja tapahtuuhan tutkimuksen ”suuntaamista” Suomessa jo nytkin, esimerkiksi ns. lahjoitusprofessuurien kautta. Ne määrittävät kummasti tutkimusaloja, painotuksia.

Vilpittömässä hyväntekeväisyydessä ei ole mitään pahaa. Ei varsinkaan huonoina aikoina, jolloin Veikko Vennamon ja Eino Poutiaisen ristimät ns. seteliselkärankaiset pesevät muutenkin kasvojaan, käsiään ja sielunsa sisuskaluja. Vain taka-ajatukset arveluttavat. Juuri siksi on katastrofi, että korkeakouluopetus ja tiede ”kilpailutetaan” markkinoilla ja myydään eniten tarjoavalle. Ja samalla yliopistoista karsitaan lisääntyvässä määrin ns. ”kannattamattomat” tieteet, arvelenpa että ”filosofiat” ja humanistiset alat etunenässä. Taloustiede on päivän sana ja geenitutkimuskin meidät kuolemalta vielä kuulemma pelastaa. Mitäpä väliä muulla.

Minusta tiedemaailman olisi aika puolustautua, eikö vain? vaikka hämmästyttävän hiljaa yliopistojen kampuksilla ollaan. Vain hankalat opiskelijat, nuo liian hyvin ruokitut  ahneet pikku porsaat, joskus villiintyvät. Uskottavuutensa ja painoarvonsa säilyttääkseen tieteen ja tutkimuksen olisi oltava laaja-alaista ja mahdollisimman vapaata yhtälailla valtion poliittisesta tai ideologisesta ohjauksesta kuin yksittäisten rahoittajatahojen mielenliikkeistä. Ei tarvitse olla suuri nero tajutakseen, että pienessäkin maassa on hyvä harjoittaa sekä filosofiaa että geenitutkimusta… ja riittävällä valtion verorahojen tuella.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Suur-Suomi on todellisuutta. NYT 2010.

Suur-Suomi on vain pieni osa suurta ja mahtavaa Eurostoliittoa, mutta sen rakentaminen saa yhä enemmän uusia ja suuria ulottuvuuksia kun siirrytään 2010-luvulle.

Kuinka niin? Mitä Suur-Suomi pitää sisällään? Vastaan heti: paljon muutakin kuin suursikaloita.

Maantieteellisesti Suur-Suomi koostuu suurlääneistä, joihin on sijoittunut muutama, suomalaisittain, suurkaupunki, joissa asustelee pääosin suomea mongertava pienpopulaatio. Suurlääneissä sijaitsee lisäksi muutama pinta-alaltaan surkuhupaisa suurkaupunki kuten Joensuu, jonka maantieteellisessä keskuksessa, Kiihtelysvaaran korvessa, ei tosin asu ketään. Sieltä suuret ja pienemmätkin ikäluokat ovat jo paenneet suurempiin kaupunkeihin, joku tohtori ja liikemies ulkomaille.

Suur-Suomen pienissä suurkaupungeissa sijaitsee yleensä muutama suuri kauppakeskus ja torin alle rakennettu tyhjyyttään kumiseva parkkihalli ja kampukseltaan suuri ja kaikissa vertailuissa ikuisesti menestyvä yliopisto. Skitsofreniaa esiintyy silti siellä sun täällä, esimerkiksi Joensuussa ja Kuopiossa. Näitä kaupunkejahan yhtä aikaa ja tasapuolisesti yhdistää UEF tai ISY – siis Itä-Suomen suuryliopisto. Se on niin suuri ja laajakatseinen, että lakkauttaa ja yhdistää pieniä pärjääviä yksiköitä ja projekteja aivan turhina. Suuria rahasummia UEF kuvittelee keräävänsä suursijoittajilta ja suurliikemiehiltä, jotka toivovat yliopiston seinien sisälle suurta geenitutkimusta, koska filosofian opetus vain kasvattaa kommunisteja tai suuruudenhulluja maailmanlopun ekoennustajia.

Toisaalla maaseudulla, kuten Pohjanmaalla ja Varsinais-Suur-Suomessa , suuret ikäluokat ovat rakentaneet suurtiloilleen suurnavettoja, suurkanaloita ja suursikaloita. Vain suursikalat ovat ylittäneet suur-julkisuuskynnyksen, koska niissä emakot ovat jo niin suuria, etteivät mahdu muuta kuin makaamaan kyljelleen kytkettyinä, jotta eivät rusentaisi alleen tissiä hamuavien pienten possujen suuria laumoja.

Sekä maalla että kaupungeissa myös koulut ja sairaalat ja sosiaalihuolto suurentuvat. Suurten ikäluokkien lapsenlapsia on siinnyt niin vähän, että kyläkouluja ei tarvita, vaan lapset kuljetetaan mini- tai suuremmilla busseilla suurten oppimiskeskusten suurluokkiin, joista suuret jonot purkautuvat puolelta päivin suurkeittiöiden palvelemien suurruokaloiden pitkien pöytien ääreen. Siinäpä on hyvä atrioida ja tarinoida suuret ja pienet kuulumiset, intiimisti, suurikokoisten aikuisvartijoiden pälyillessä pelokkaina ovia ja ikkunoita. Sairaalat ovat jo niin suuria, että niistä ei löydä lääkäriä, palvelutiskiä eikä vuoronumeroautomaattiakaan, vaan ja ainoastaan suuria jonoja ja paareilla kansoitettuja loputtomia käytäviä. Sosiaalihuolto suurenee suurenemistaan ja keskittyy yhdelle luukulle, jota ei avata joka kylään, vaan suurasutuskeskuksiin – ja jos avataan, jaettavat avustukset puolittuvat silmissä tai katoavat suurten kauppakeskusten kassoihin, joilla on läpi vuorokauden suuria jonoja. Aivan kuin Suur-Suomen ex-vihollismaassa Neurostoliitossa ikään.

Suur-Suomi on siis täyttä totta 2010. Se ei ole  sotavuosien nostalgiaa! Vuoden vaihtuessa suuret ikäluokat eläköityvät suurin joukoin ja näkyvät julkisuudessa suurine suineen ja ihmettelevine silmineen. Ellei heitä sitten onnistuta narraamaan töihin suursikaloihin ja syyllistämään näin vielä kerran 2010 Suur-Suomen rakentamisestakin! Minusta sikalakohtalo olisi kohtuutonta, koska – vakavasti puhuen – pieni vapaana vielä vaelteleva eläkeläismummo keppeineen on rajunkaunis rudimentti ja eksoottinen ilmestys Suur-Suomen kulttuuripääkaupungissakin. Häntä kelpaa esitellä suuria elämyksiä metsästävälle turistille: mummolla kun ei ole kiirettä Mannerheimintien toiselle puolelle. Mitäpä hän siellä tekisi, vanha ihminen, suurensuuren eduskuntatalon edustalla tai suurilla portailla kaatuilemassa!

PS. Alkuperäisideasta ja öisestä ideoinnista Öisinajattelija kiittää Inka Kiveä!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kapitalismi ja “pienet askeleet”

Joensuulaistutkija Vesa Puuronen kirjoitti marraskuun lopulla siitä, miten Antti Eskolan Vasen laita lavea on yhä pätevä kirja (KU Viikkolehti 27.11.).  Puuronen kirjoittaa mielipidejutussaan paljon muutakin asiaa, mutta kaikkiin johtopäätöksiin en yhdy – en varsinkaan, kun hän esittää nykytilanteessa mieluummin ”läpikapitalisoituneen” systeemin perusteellista kumousta kuin pieniä reformeja. Puurosen mukaan järjestelmä on ensin kumottava, koska muuten “…kaikkinaiset uudistustyöntekijät ovat kuin harakka tervatulla lankulla: kun nokan saa irti niin pyrstö tarttuu. Kapitalismi nielee kaikki reformit nikottelematta ilman, että mitään muuttuisi”.

Komea kielikuva, kieltämättä, mutta tätä keskusteluahan on käyty vasemmalla laidalla ja

työväenliikkeessä kautta aikojen. Kysymys on ns. lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteista, taktiikasta ja strategiasta, myös sosiaalidemokratian ja kommunismin suhteesta – ajasta ja paikasta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Mistä ihmeestä, esimerkiksi Suomessa, polkaistaisiin tällä hetkellä pystyyn perusteellista muutosta toteuttava subjekti – kansanliike tai puolue, jolla olisi potentiaalia muuttaa olennaisesti vallitsevaa systeemiä painostuskeinoin tai vaaleissa? Ei sellaista ole näköpiirissä, vaikka maailmanpulaa elämmekin. Sosialismiakin on aika vaikea “rehabilitoida”, koska ns. “reaalisosialismin” syntilista on niin mittava ja hyvässä muistissa. (Itse olen Ärräpäät- keskustelulistalla esittänyt huonomaineisen termin korvaamista uudissanalla ”radikaalisosialismi”…)

Eivät reformit ja systeemin murros ole vastakohtia. Esimerkiksi vastikään Suomessa vieraillut slovenialaisfilosofi – huikeista elokuva-analyyseistäänkin tunnettu Slavoj Zizek on todennut ”pienten askelten”  saattavan joskus lopulta katkaista ”kapitalismin pallit”. Komea kielikuva sekin. Sitä paitsi, Skandinaviassa ja siinä sivussa Suomessa on saatu aikaan merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia pienillä – ja joskus vähän isommillakin  – reformeilla. 1960-70-luvuilla rakennettiin esimerkiksi se suomalainen tasa-arvoa tavoitteleva hyvinvointi- ja kansalaisyhteiskunta, jota nyt puretaan (sosiaaliturva, terveydenhoito, koulutusjärjestelmä yms.). Siihen tarvittiin joskus paljonkin joukkovoimaa, lakkoja ja muita taistelukeinoja niin ay-liikkeen kuin kaikkien vasemmistopuolueiden taholta. Tällaiselle yhteisrintamalle olisi nytkin tuhannen taalan paikka. Ja vielä: kaikki tuo hyvinvointivaltion rakennustyö tehtiin nimenomaan kapitalistisen systeemin sisällä; sieltä ulosmitattiin aika ajoin lakeja ja asetuksia, solidaarisia palkankorotuksia ja sosiaaliturvaa, josta minäkin pätkätyöläisenä / työtömänä olen saanut silloin tällöin nauttia.

Sitä paitsi, olen aistivinani lähiympäristössäni, keskustelupalstoilla ja erityisesti punavihertävässä nuorisossa, nimenomaan pyrkimystä henkilökohtaisten “pienten askelten” ja reformien suuntaan. Näin suomalaisten feministien muinainen tunnus HENKILÖKOHTAINEN ON POLIITTISTA on muuttumassa lihaksi ja vereksi. Ei Iso Päämäärä mihinkään katoa, jos muutat elämääsi pienin askelin, olet esimerkki ja toimit myös lähipiirissäsi. Teet pieniä PUNAVIHREITÄ  radikaalisosialistisia ASKELHARJOITUKSIA omassa asumisympäristössäsi, liikkumisessasi, kulutuksessasi ja työssäsi sekä suhtautumisessa läheisiisi. Kuulut ja liityt erilaisiin hyvien asioiden muutos- ja vastarintaliikkeisiin, vaikka ne eivät julkisuudessa paljon näykään eivätkä tuhansien joukkoja kokoa.

Asennemuutokset, esimerkiksi ihmissuhteissa, eivät tule sivutuotteena ”vasta” vallankumouksen jälkeen. Pahoin pelkään, että markkina-riistoyhteiskunnan egoismi, byrokratia, karrierismi, sovinismi tai pelkkä poliittinen peli ja vallantavoittelu saattavat siirtyä sellaisenaan seuraavaankin yhteiskuntamuotoon. Esimerkkejä löytyy, varsinkin “reaalisosialismista”. Ei ihminen mihinkään hetkessä muutu, vaan radikaali murros, uudet yhteiskuntasuhteet ja arvot vaikuttavat tajuntaamme vasta matkan päästä. Mutta paljon voi tehdä itselleen jo nyt. Tietoisesti: lukemalla, oppimalla, tekemällä. Uskon siis kapitalismin sisäisiin vastarinnan saarekkeisiin.

Oikeastaan ei ole vaihtoehtoa, jos haluat säilyttää optimistisi ja pyrkiä jatkuvaan muutokseen jo nyt. Pienin askelin voi rakentaa uutta elämäntyyliä, uusia ihmissuhteita jo kapitalistisen systeemin sisällä. Tietyin varauksin ja kompromissein, tottakai. Pienten reformien tuoma inhimillisyys kaikkein kurjimpien kohtaloihin on myös tärkeä kimmoke: aina pelastuu sentään joku  asunnottomuuden, työttömyyden tai juoppohulluuden ansasta kun häntä ei hylätä ja uhrata “lopullisen tavoitteen” alttarille. Myös jo unholaan vaipunut sana SOLIDAARISUUS tarkoittaa usein pieniä askelia – sitä kuuluuko solidaarinen palkankorotus tämän päivän Suomessa lentäjille, lääkäreille vai sosiaalityöntekijöille ja sairaanhoitajille. Kuka voi luopua ja mistä? Myös luopuminen voi olla solidaarisuutta, tulevaisuusajattelua.

Uudenlaisen radikaalisosialistisen tai punavihreän kansanrintaman rakentaminen vasemmistopuolueiden, prekaari- ja ryysyköyhälistön sekä vihreiden kesken on minun käsittääkseni suomalaisen yhteiskunnan peruskysymyksiä vasemmalla laidalla. Vasemman laidan on oltava yhä lavea, jotta pitkällä tähtäimellä isommallakin joukolla olisi halua ja kykyä muuttaa koko systeemiä. Ja rakentaa sitä jo tänään inhimillisempään suuntaan – kerätä rohkeutta elää toisin.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Olen Joensuun virallinen Öisinajattelija, …

…vapaa journalisti, pätkätutkija ja venäläisen kulttuurin sekatyömies. Kirjat, elokuva ja liikunta ovat mielipuuhaa – kuten kotiviinin pullottaminenkin. Kirja ja viinilasi kädessä on kiva löhöillä koska lukeminen on inhimillisen elämän älyllisin akti, jota sielu kaipaa kuin ruumis rakastelua jos elää pitkään puutteessa. Lukeminen haastaa, innoittaa ja rauhoittaa myös silloin kun  juoksentelee eri tapahtumissa, leikkii kansalaisaktivistia, etsii maailmanselitystä. Kirjoittaminenkin on hauskaa ja haastavaa. Siksi olen tässä. Kun lukemalla tai keskustelemalla erilaisten ihmisten kanssa löytää jonkun punaisen langan, idean, näkökulman tai kokee ahaa-elämyksen, on mukavaa syöttää pajunköyttä toisillekin…

Ryysyköyhälistöstä lähteneenä löysin itseni15-vuotiaana barrikadien vasemmalta puolelta. Siellä viihdyn yhä. Geneettisesti olen idän ja lännen risteytys – ja mentaliteetiltani pohjalainen. Silti kallein yksityisomistukseni lepää edessäni pöydällä. Sillä naputtelen tätä tekstiä. Mielestäni omaisuus on ihmisheimon ilkeä painolasti, usein riistoa ja varkautta, mutta ihmiskokemukset ja keskustelut rikkautta.

Innostuin 1960-luvulla kulttuuriradikalismista ja itäisestä naapurista. Sittemmin yli puoli vuosikymmentä vierähti  Lokakuun surrealistisen vallankumouksen kotimaassa. Myöhemmin, 1980-luvun katselin filmejä elokuva-arkistossa, hoitelin rantojen miehiä Tervalammella, lapsia Suomalais-venäläisen koulun kuraattorina, ja 1990-luvulla heiluin hetken nuorisosihteerinäkin – kunnes huomasin että hoitohommat ovat turhan rankkoja. Viimeiset 15 vuotta olenkin hiljaisessa  kammiossani  tutkiskellut pätkätöinä Venäjää. Itään liittyvät hommat jatkuvat tällä hetkellä kirjavahkon yliopisto”urani” jälkeen Joensuun kaupungin kulttuuritoimen leivissä.

Koulutukseltani olen filosofian lisensiaatti, jonka väitöskirja ei etene, teemakin on jo unohtunut. Ajattelen mieluusti toisin – ja öisin. Äkkiväärä kun olen, ihmissuhteeni ovat joskus repaleiset, mutta tunnepuolella lujat ja syvät. Matkakumppaneinani on vaeltanut muutama mukava nainen ja vaimo, joiden kanssa on siunaantunut kuusi ihanaa lasta. He ovat elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät, vaikka en sitä aina muista…

Suomi ei vuonna 1917 itsenäistynyt sotimalla, mutta yhä vain paraatit, talvisodan tankit ja suomikonepistoolit juhlistavat itsenäisyyspäivää. On jotenkin omituista, kuinka verisistä taisteluviikoista siirrytään äkkiä jouluviikoille muka hiljentymään, toivottelemaan joulurauhaa – ja juoksentelemaan pappien ja piispojen siunaamissa kauppakeskuksissa. Eikö 92-vuotiaalla Suomi-vanhuksella ole muuta tekemistä jouluna tai muuta muisteltavaa 6.12. kuin 70 vuoden takaiset murheelliset sotaisat tragediat? Niinkö on dementia pitkällä, siipi maassa, jalka juoksuhaudassa, että kulttuurielämästä ei löydy muuta kansakuntaa ylösrakentavaa kuin kulutusjuhlat, sotamuistot ja Edvin Laineen Tuntematon?

Jos Eino Rahja olisi pettänyt Leninin?

Suomen itänaapurina sinnittelee yhä monen inhoama Iso Karhu. Pikkunallen eli Medvedevin johtama Venäjä on savijaloillaankin seisoessaan yhä kaasua, öljyä ja sellupuuta  pursuava kutistunut jättiläinen,  GNPS (=GazNeftPromSojuz, ent. CCCP). Mutta ettemme sekoilisi talvisodan sankarimyytteihin, pitää ihan muistuttaa, että Venäjä oli nimeltään myös se maa, josta Suomi itsenäistyi 1917. CCCP-Neuvostoliitto perustettiin vasta 1922. Suomen itsenäisyysanomuksen ensimmäisenä hyväksyjänä patsastelee Kansankomissaarien Neuvoston puheenjohtaja Vladimir Uljanov, aito allekirjoitus todisteena vuoden 1917 viimeiseltä päivältä. Hänen jälkeensä tulee muitakin nimiä kuten Stalin ja Trotski ja jokunen sosiaalivallankumouksellinen, mutta myöhempinä neuvostoaikoina nuo allekirjoitukset häivytettiin. Maan tapa oli sellainen, myös valokuviin ja elokuvadokumentteihin tuli outoja aukkoja.

Mutta historialla jossitteluhan aina sopii, eikö vain? Mitenkähän olisi Suomen kohtalo kehittynyt, jos Pohjanmaalta Pietariin päätyneen Rahjan perheen veljessarjan vanhin, Eino Rahja olisi viime hetkellä pettänyt Leninin? Jospa hän olisikin – henkivartijan ominaisuudessa  – saatellut vallankumousyönä naamioituneen bolshevikkijohtajan Smolnan palatsin sijasta Pietarin ohranan syliin?

Jos matruusit olisivat juuttuneet Talvipalatsin viinikellariin?

Tai mitä jos Pietarin Talvipalatsin valtaus olisi mennyt mynkään? Vahvistamattoman perimätiedon mukaan vallankumous oli päättyä pikaisesti kun bolshevikkeja kannattavat matruusit pääsivät palatsin viinikellareihin saakka… Tarvittiin muutama esi-gorbatshovilainen raittiusbolshevikki, jotta viinitynnyrit saatiin kaadettua Nevaan ja Pietarin strategisten kohteiden valtaus taas pääsi julkijuopottelulta jatkumaan. Kerrotaan, että joukko matruuseja makasi pitkällään rantakadulla kun viinitynnyreiden sisältö valui Nevaan. Liioittelua, luulen, mutta kuvauksellinen yksityiskohta, jota ohjaaja Sergei Eisenstein ei Lokakuu –filmiinsä liittänyt.

Mutta asiaan: en todellakaan usko, että yksikään Venäjän Romanov olisi pistänyt puumerkkiään sen paremmin suomalaisten aktivistijääkärien kuin punaisten solisalirattien itsenäisyysbumagaan. Ei tietenkään. Vasta tsaarinvallan loppu Venäjällä loi edellytykset itsenäistymishankkeelle. Ja siinä mitä Venäjällä tapahtui vuoden 1917 kuluessa Leninillä ja bolshevikeillä  – kenties Eino Rahjallakin? – oli loppujen lopuksi ratkaiseva osuutensa, puhuttakoon sitten vallan kaappaamisesta tai kumoamisesta.

Jos Tuntemattomasta olisi tehty sotilasfarssi?

Marras-joulukuun vaihteessa Suomessa siis soditaan kaikilla kanavilla, vietetään verisiä viikkoja – ja ollaan sitten linnanjuhlien jälkeen niin rauhanmiehiä ja –naisia, että hymyilyttää. Hyvissä ajoin jaetaan myös ylennykset ja muut sotilaalliset prenikat ja pistetään alokkaat  keräämään ovelta ovelle rahaa. Kuitenkin luotettavista lähteistä saamieni tietojen mukaan veteraanijärjestöjen tileillä olisi hyvinkin ennestään sen verran pätikkää, että niillä saisi aikaan monenlaista parannusta vielä elossa olevien sodan uhrien loppuelämän kohentamiseksi. Mihin noita rahoja oikein säilötään ja säätiöidään? Afganistanin sodan suomalaisveteraaneilleko?

Vielä pientä jossittelua. Mitä jos Edvin Laineen mestarityöstä olisikin tullut sattuman tai tuottajan oikusta sotilasfarssi?  Sellaisiahan muut 1950-60 –lukujen suomalaiset ns. sotaelokuvat pääosin olivat. Jos Tuntematon sotilas olisi nähnyt päivänvalon farssina, veikkaan että Jouko Turkka ei olisi kelpuuttanut sitä Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistoon  40 vuotta sitten (ehkä ns. Joensuun teatterisotakin olisi jäänyt käymättä?). Veikkaan myös, että Kristian Smeds ei olisi intoutunut pirstomaan pesukoneita yhtä innolla ja ilkkuvalla raivolla omassa Tuntematon -tulkinnassaan. Tai, kuka tietää? Ehkäpä Turkka ja Smeds olisivat ihan omin päinkin, ilman Lainetta, löytäneet Väinö Linnan romaanista sen salatun – ja kiistellyn? – sodanvastaisuuden?

Laineen Tuntematonhan on nähtävä aikaansa vasten rohkeana sodanvastaisena  filminä. Aina jaksan ihmetellä, että oikeistolainen isänmaallisuusmies Edvin Laine pystyi olemaan niinkin  “puolueeton”,

että otti mukaan vaikkapa seuraavia kohtauksia:

- Åke Lindman, kiväärinpiippu suussa

- palava, haavoittuneita kuljettava linja-auto ja karmea huuto: “Auttakaa, mulla ei ole jalkoja!…”

- asemasodan purnajaiset ja jermuilut, rokat ja honkajoet vs. lammiot

- rintamakarkurien teloitus

- loppukohtaus: uskomattoman  apeaksi viritetty tunnelma ja viimeiset puhuttelevat kuvat…

Kun Edvin Laineen Tuntemattoman rinnalle pistetään Mikko Niskasen 1960-luvun alun esikoisohjaus Pojat, niin siinäpä ovat tähän mennessä tehdyt suomalaiset A-luokan sodanvastaiset sotaelokuvat. Niskasella oli tietenkin myös opinahjonsa,  Moskovan  elokuvakoulun realismitausta, mikä Pojissa heijastuu. Niin Tuntematon kuin Pojat muistuttavat, että Suomen Venäjä-yhteys on ikuinen, historiassa ja taiteessa, kaikessa kulttuurissa. Vaan toivottavasti ei enää keskinäisissä sodissa. Ettei tulevien sukupolvien tarvitsisi ihan niin paljon ainakaan ajopuilla ja sodilla jossitella…

Joensuun virallinen Öisinajattelija