Miten Marskista tuli Marski

Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi köyhään, mutta vaatimattomaan aatelisperheeseen 4. kesäkuuta 1867 Askaisten Louhisaaressa, Varsinais-Suomessa. Isä karkasi varhain ulkomaille, minkä tähden Gustaf Mannerheimin elämä muistuttikin hyvin paljon Tony Halmeen elämää.

G. Mannerheimin synnyinvuode Louhisaaressa. Kuva kirjoittajan.

Huonosti menneen ”kadiksen” aikana nuori Gustaf Mannerheim pyrki Pietariin Paašikouluun, mutta Tuomas Nevanlinnan esi-isä teki hankkeen mahdottomaksi. Mannerheim vaipui masennukseen ja joutui jättämään lukunsa kesken. Raimo Sailas vihaa siksi Mannerheimia enemmän kuin mitään muuta maailmankaikkeudessa.

Lopulta tuleva marski pääsi kuin pääsikin ylioppilaaksi, jahtasi perhosia valkolakki päässä koko kesän ja läksi viimein Pietariin jatko-opiskelijaksi. Hän suoritti Nikolain ratsuväkikoulun, pääsi hyväryhtisenä ja pitkänä miehenä chevalierkaartiin, osallistui everstiluutnanttina Venäjän–Japanin-sotaan ja lopulta ratsasti halki Aasian.

Siinä sivussa Mannerheimin huhutaan myös käyneen vihillä.

Ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä Mannerheim jätti Venäjän armeijan ja palasi tuhlaajapoikana suuriruhtinaskunnan puolelle, jossa hänen piti sietää nousukasidiooteista ja pohjalaisjunteista kootun esikunnan smalltalkia johtaessaan nuijasotilaitaan tappopuuhissa.

Pistettyään hengiltä 27 000 epäisänmaallista suomalaista Mannerheim toimi tovin valtionhoitajana ja lopulta katosi. Ajoittain hän metsästeli ihmissyöjätiikereitä, viljeli maata ja osallistui erilaisten kansalaisjärjestöjen toimintaan.

Vuonna 1933 kenraali Mannerheim nimitettiin sotamarsalkaksi. Saman vuosikymmenen lopulla sota syttyikin.

Myöhemmin Gustaf Mannerheim nimitettiin myös Suomen marsalkaksi – 75. syntymäpäivänään – ja otti vastaan Adolf Hitlerin, jonka hän kertoman mukaan altisti passiiviselle tupakoinnille.

Presidentiksi nimitetty marsalkka jäi eläkkeelle Suomen diktaattorin tehtävistä vuonna 1946. Hän matkusti Sveitsiin ja kuoli siellä 27. tammikuuta vuonna 1951.

Perinteisin menoin

Mannerheimin syntymäpäivänä – puolustusvoimain lippujuhlan päivänä – on tavallisesti ylennetty sotilashenkilöitä ja palkittu kruunun uskollisia alamaisia viehättävillä kunnianosoituksilla. Kaasuputki-blogi onnittelee siksi muiden muassa sotilaskotisisar Erja Elina Ylistä, kokki Sinikka Anneli Tarkiaista, autonkuljettaja Juha Petteri Myllymäkeä, asentaja Tero Tapio Kalliota, arkistosihteeri Maija Riitta Heikkistä, mielisairaanhoitaja Kaisu Helena Norrbackaa ja aivan erityisesti sotakamreeri Mikko Tapani Seliniä itse kunkin uunituoreesta kunniamerkistä.

Puolustusvoimain taannoinen komentaja Juhani Kaskeala toki sai kirkkaimman prenikan, Vapaudenristin suurristin rintatähtineen. Grattis!

Marskin loikoillessa Hietaniemessä Suomen voitokas armeija on juhlinut talvisotaa. Lippujuhlapäivän kunniaksi valtion väkivaltamonopoli ojensi Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Ulla Appelsinille ja uutistoimittaja Pasi Jaakkoselle sotilasansiomitalin.

Eikä suinkaan turhaan, sillä Suomen toiseksi isänmaallisin iltapäivälehti omisti Neuvostoliitosta saavutetulle riemuvoitolle ”kunnian päivien” hengessä peräti 105 prosenttia sisällöstään sekä

[…] teki talvisodasta myös kolme erikoislehteä, Talvisota 70 vuotta, Sodan kuvat ja Väinön sota, jotka kaikki löysivät lukijansa. Ensimmäinen myi yli 100 000 kappaletta. Lehtiä on jaettu myös veteraanitilaisuuksissa ja hyödynnetty lukioiden opetuksessa.

Kiitospaidat salkoon!

UPDATE (11.04): Tuoreimpien tietojen mukaan pääministeri Matti Vanhanen ei vietä puolustusvoimien lippujuhlan päivää. Kesärannan lipputanko ammottaa tyhjyyttään. Kuolivatko talvisodan veteraanit turhaan?

Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?).  Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.

Suomesta on tehtävä monarkia.

Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?

Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:

Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.

Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”

Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.

Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.

Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.

1. Kuningas

Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.

Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?

Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.

Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.

Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!

Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.

2. Suur-Suomi

Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.

Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.

Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.

Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.

Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.

Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.

Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.

• Risto Siilasmaa on syntynyt vuonna 1966.
• Entinen (?) jäsen Bushien ja Bin Ladenien Carlyle Group -sijoitusyhtiön neuvottelukunnassa.
• Ansiotulot keskimäärin miljoona euroa kuussa vuonna 2008, siis n. 6 250 € tunnissa.

Helsingin Sanomain uutisen mukaan Suomen puolustusvoimat on käyttänyt ulkopuolista selvitysryhmää tarkoituksenaan selvittää varusmiespalveluksen vaikutuksia muun muassa kansanterveyteen, tasa-arvoon ja viranomaisyhteistyöhön.

Työryhmän vetäjän, F-Securen hallituksen puheenjohtajan, reservin yliluutnantti Risto Siilasmaan silmissä suuri kysymys on, miten asevelvollisuudesta voisi saada miehekkäämpää. Siilasmaan mielestä armeijan suorittamisessa alokkaiden heikko fyysinen kunto on ongelmista vähäisimpiä. Sen sijaan hän nostaa keskiöön motivaation.

Miehekk… Mitä?