Verotus on Suomessa epäoikeudenmukaista. Siksi Pentti Stranius esittää omassa blogissaan, että laajojen kansalaispiirien tulisi kantaa kortensa kekoon, jotta rikkaiden ja etenkään Björn Wahlroosin ei tarvitsisi anoa turvapaikkaa epäilyttävistä ulkomaista.
Siksipä ehdotankin kansalaiskeräystä jatkuvassa velka- ja jälkiverokierteessä kituville suuryrittäjille. Keräys voisi alkaa siten, että kaikki sosiaalitukea saavat ja muut työtävieroksuvat velvoitettaisiin lippaineen kadulle. Yksikin euro voi pelastaa yrittäjän, esimerkiksi Wahlroosin pakomatkalta Bermudalle tai Monacoon!
Tässä huomaamme, millainen samettitakkinen humanisti Stranius on. Keräyksinkö pitäisi paikata aukkoja, joita lainlaatijat ovat yhteiskunnan turvaverkkoihin repineet? Vain houkka jättää asiat hyväätarkoittavien tuntemattomien toiminnan varaan. Kolmannen sektorin puuhakas toimeliaisuus ei koskaan vastaa vahvan valtiokoneiston kylmää tehokkuutta. Siksi Stranius on väärässä ja Wahlroos oikeassa.
Suomessa on progressiivinen verotus, joka tarkoittaa, että tulojen kasvaessa veroprosentti kasvaa. Muutama laskutoimitus riittää näyttämään, mikä tässä mättää.
Vuoden 2008 verotuksen mukaan Björn Wahlroos tienasi ansiotuloina 1 970 250,32 euroa – siis noin kaksi miljoonaa – ja lisäksi hän sai pääomistaan tuottoa 13 618 918,17 euroa, pyöreästi sanottuna vähän yli kolmetoista ja puoli miljoonaa. Wahlroosin ansiotulojen veroprosentti oli noin 30 ja verotuskunnasta riippuen hän joutui myös osallistumaan kunnallisveroäyrin maksamiseen, mikä lienee Halikossa ollut 18,5 %. Yhteensä, eri vähennysten jälkeen, hänen ansiotuloistaan on pidätetty 47–48 %.
Pääomatuloistaan Wahlroos on pulittanut veroja 28 %.
Vaikka prosentit ovat hiukan muuttuneet sitten toissavuoden, voidaan Verohallinnon näppärällä laskurilla arvioida, että Björn Wahlroos antoi yhteiskunnalle liki 4,8 miljoonaa euroa. Se tarkoittaa, että Wahlroos joutui selviämään vuoden 2008 joulusta ainoastaan 11 miljoonaa euroa rikkaampana kuin edellistalvesta.
Verrataanpa Wahlroosia halikkolaiseen lounaskahvilatyöntekijään, joka tienaa 1 200 euroa kuussa, mitä nyt syljeskelee kaupungilla heinäkuun ajan Kelan päivärahalla. Hänen veroprosenttinsa olisi vuonna 2010 vain 8,5 %. Lähes neljäkymmentä prosenttiyksikköä vähemmän kuin Åminnen kartanonherralla! Hänen 1 150 euron veronsa ovat kuin hyttysen pissa valtameressä verrattuna Wahlroosiin. (Yksinkertainen prosenttilasku osoittaa, että baarikassan koko vuoden veropipari on naurettavat 0,02 % Wahlroosin muhkeasta verokakusta.)
Tässä tulemme asian ytimeen.
Eräät keskustelijat ovat toivoneet verotuksen oikeudenmukaistamista siten, että yhä suurempi osa valtion verokertymästä olisi tasaveroja. Tätä ovat esittäneet ja tämän aikovat toteuttaa muiden muassa herrat ja rouvat ministerit Kansallisessa Kokoomuksessa, Suomen Keskustassa, Vihreissä De Gröna ja Suomen Ruotsalaisessa Kansanpuolueessa.
Vaatimus on oikeansuuntainen, mutta mieletön. Björn Wahlroosin ja muiden ultrarikkaiden maastapakoa ei näillä kikkailuilla voida estää. Jopa Jari Sarasvuon voidaan ounastella kaasuttelevan Jaguariaan levottomasti ruotsinlaivan ajorampin edessä, kun koko kansakunnalle mätkähtää yhteinen – esimerkiksi 29 prosentin suuruinen – vero.
Mitä se auttaa? Rikkaiden verotus on edelleen liian suurta ja heidän pietarinpenningeillään joudutaan elättämään kokonaista armadaa väitöskirjatutkijoita, kantaupseereita, liikennepoliiseja ja maahanmuuttoviranomaisia. Kuulemme Björn Wahlroosin hypistelevän Bermudan lentolippuaan.
Oikeasti ratkaisu on yksinkertaisuudessaan kaunis. Se on koko ajan ollut kaikkien silmien edessä. Progressiivinen verotus on avain, vasemmisto on ollut alusta asti oikeilla jäljillä.
Käännetään progressio ympäri! Pienistä tuloista ei kerry kovinkaan paljon veroa näillä 8,5 prosentin ennakonpidätyksillä, mutta 47,5 % on jo aivan toinen juttu. Antamalla leijonanosan rahoistaan yhteiseen kassaan nämä pienituloisetkin osallistuvat kestävän valtiontalouden rakentamiseen. Samalla superrikkaat pääsevät ikeestä, joka heitä on kuristanut. Tililtä ei enää katoa miljoonia, vaan vain satojatuhansia.
Niinpä kun Björn Wahlroos seuraavana keväänä käväisee lounaspatongilla kotikylänsä raitilla, häntä palvelee ylpeä kassahenkilö, jonka tasainen katse kohtaa korskean kartanonherran silmät ripsenkään värähtämättä. Nyt myyjä tietää niin kuin asiakaskin, että he ovat tasa-arvoisia yhteiskunnan jäseniä. Heidän veroillaan pyöritetään maata. Molemmat tyytyväisiä osaansa. Rikas antaa vähän paljostaan ja köyhä kaiken vähästään.
