Maanantaina 13.2.2012

Arkisto ‘länsimaisen kulttuurin rappio’ -aihealueelle

G

20. tammikuuta 2012, kello 14.01 - Jami Järvinen

Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

– Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

– Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

– Anteeksi, kuka tilasi?

– Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

– Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

– Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

– Öö? Okei?

– Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

Pakko. Yrittää.

Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

Apaja oli siis otollinen.

Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

Mari K. Niemi:

Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

Paula Tuovinen:

Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

Matti Kalliokoski:

Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

Claes Andersson:

Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

Aku Louhimies:

Yksityisellä rahoituksella.

Katja Tukiainen:

Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

Maria Pettersson:

[…] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

Seppo Zetterberg:

Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

Riiko Sakkinen:

Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

Miksi?

Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

Lisäyksiä:

Kaasuputki Zeitgeist

19. joulukuuta 2011, kello 09.12 - Jami Järvinen
19

Joulukalenteri 2011

Kaasuputki-blogi edustaa määritelmällisesti ”elämää Zeitgeistissa”. Tärkeää on muistaa, että tässä yhteydessä sanalla Zeitgeist viitataan kirjaimellisesti ”ajan henkeen”, ei superfoodeja popsiviin, kemikaalivanoja bongaileviin, liikaa pilveä polttaviin hopea-addikteihin.

Yksi keino kellua ajopuuna ajan akanvirrassa on tarkkailla sähköistä liikennettä. Kuka klikkaa ja mitä – ja miksi.

Vuoden 2011 kolme luetuinta artikkelia – tähän mennessä – kertovat hiukan samasta asiasta eri keinoin. Ne kritisoivat idioottikonservatismia: suurten ikäluokkien valenostalgiaa, hommalaista rasismia ja kaupallistettua isänmaallisuutta.

Sai mitä tilasi (26. syyskuuta 2011):

Jos suomalaisella naisella on kurdimies ja nainen kuolee suojatieonnettomuudessa kahden askeleen tai tuhannen kilometrin päässä miehestään, kuolema ei missään tapauksessa voi johtua punaisia päin kaahanneesta Audista, liukkaista korkkareista jäisellä asfaltilla tai tuhannen promillen kännistä, vaan neek… karvakäs… kulttuurien yhteentörmäyksestä.

Voi voittajia! (10. tammikuuta 2011):

Hävyttömimmillään täyttä eläkettä ja erilaisia esiintymis- ja kirjoituspalkkioita ynnä tunnustuspalkintoja kaksin käsin rohmuava professori Kari Uusikylä on syyttäessään toimeentulominimin alla sinnitteleviä opiskelijoita ahneudesta.

Isänmaallinen lässyttävä mies (3. joulukuuta 2011):

Syntyi musiikkia, jossa syvimmät tunteet liittyvät arjen heteronormatiiviseen harmauteen, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin, sotaveteraani-isoisiin ja – suvainnette – munien rapsutteluun kotisohvalla.

Kaasuputken lukijakunta ohjautuu sisään nokkelien tekstien ääreen usiaita reittejä. Karkeasti ottaen puolet lukijoista on klikannut vetävää otsikkoa Facebookissa, 12,5 % pitää linkkiä kirjanmerkeissään ja reilu viidennes eksyy blogiin netin hakupalvelujen opastamana.

Facebook ei paljasta reittejään, mutta hakukoneiden metkut rekisteröidään tarkoin. Kaasuputken viisikymmentä suosituinta hakua vuodelta 2011 kertoo, mikä suomalaisia kiinnostaa juuri nyt.

  1. kansan uutiset
  2. kaasuputki
  3. virpi salmi
  4. arto länsman
  5. jami järvinen
  6. kansanuutiset
  7. seksivideot
  8. wille rydman
  9. carl danhammer
  10. kari uusikylä
  11. lex soininvaara
  12. kyösti tarvainen
  13. risto nurkkala
  14. tuomas holopainen johanna kurkela
  15. porno
  16. hanna-leena hemming
  17. mikael pentikäinen
  18. lisa lampanelli
  19. teuvo hakkarainen
  20. johanna kurkela tuomas holopainen
  21. arto länsman ikä
  22. www.kansanuutiset.fi
  23. kaasuputki blogi
  24. stx sisustusvarustelu
  25. tomi walamies
  26. matti putkonen
  27. teuvo hakkarainen viitasaari
  28. poju zabludowicz
  29. rothschild alumiini
  30. jouni tervo
  31. saunasolmu
  32. anu harkki
  33. guggenheim haatainen tennispalatsi
  34. aarno laitinen
  35. milano
  36. susanna kuparinen
  37. länkipohja
  38. pezhman ahmadi
  39. herutuskuvia
  40. pentti stranius
  41. sisupuukko
  42. emilia kukkala
  43. erkki nysten
  44. hanna nikkanen sauli niinistö
  45. janten laki
  46. http://www.kansanuutiset.fi/
  47. janne virkkunen
  48. kadonnut symboli
  49. pedobear
  50. jorma pokkinen

Mainittakoon myös, että eräässä aiemmassa blogissa jo vuonna 2006 hakusana ”seksivideot” oli kymmenen kärjessä. Tällöin tosin muodossa ”susanna sievisen seksivideot”.

Korkeimman oikeuden rinnalle pitäisi perustaa syvin vääryys

14. joulukuuta 2011, kello 23.12 - Jami Järvinen
14

Joulukalenteri 2011

Kaasuputki-blogilla – ja ehkä etenkin sen kirjoittajalla – on maine kaikesta turhasta nillittävänä, herkästi ärsyyntyviä ääritahoja provosoivana perusvasemmistolaisena kaikenvihaajana ja keskiaikaista inkvisiotakin pahempana keskustelun sensuroijana.

Sen kunniaksi:

Lista tämän hetken suurimmista vääryyksistä

  1. Taktinen äänestäminen
    ”Joo, Paavo tuli mulla vaalikoneessa ykköseksi ja sitä mä äänestin eduskuntavaaleissakin, mutta sillä on se kasettimaksu, joka on ihan hanurista ja todistaa, että ministeri-Audi, öhö. Ja sit totanoinniinku jos Pekka Haavisto ei pääse tokalle kierrokselle, niin mä kyllä eroan Vasemmistoliiton Facebook-sivuilta.”
  2. Itäkeskuksen bussiterminaalin sadekatos
    Suomessa on satanut aina. Ilmastonmuutoksen edetessä sateet vain lisääntyvät. Itäkeskuksessa ei silti voi odottaa bussia kastumatta, koska katokset on rakennettu ohjaamaan vesiryöpyt ihmisten niskaan.
  3. N-viivat ja yhdysmerkit
    Sellaista tiedotetta ei ole keksittykään, ettei siinä olisi Microsoft Wordin luomaa automaattista luettelomerkkiä sanaliitoksissa (à la ”Da Vinci –koodi”) ja heti perään yhdysmerkkiä ajatusviivan paikalla.
  4. Vaalimökit
    Yhtään kampanjaa ei voi vetää ilman niitä, mutta kukaan ei tiedä, mihin niitä tarvitaan. Siis muuhun kuin Rautatientorin baareista konttaavien humalaisten selviämisasemiksi. Mihin ne ovatkin aivan omiaan ja minkä vuoksi ne voisikin muuttaa pysyviksi rakenteiksi – ja ottaa vaikka kaupungin tai jonkin puolijulkisen järjestön haltuun,
  5. Blogit, joissa listataan asioita
    Et muuta keksinyt? Vaikka tänään olisi ollut ihan hyvä uutispäivä, mm. siitä, miten paska paikka Lappi on.
  6. Facebook-ystäväpyynnöt tuntemattomilta tutuilta
    Mitään viestiä ei tule ystäväpyynnön saatteena, pyynnön lähettäjä käyttää FB-nimeä ”Kukko Pilli” ja profiilikuvanaan Tohtori Sykeröä. Hänen seinänsä on suljettu ulkopuolisilta ja ystävälistaa ei näytetä. Tavattiinko me viikko sitten julkkareissa vai eilen Sirdiessä?
  7. Timo Haapala
    Leif Salmén pyörii haudassaan.
  8. Reggae
    Koska reggae.

Isänmaallinen lässyttävä mies

3. joulukuuta 2011, kello 09.12 - Jami Järvinen
3

Joulukalenteri 2011

Mitä tapahtui suomalaiselle miesmuusikolle?

Autolla ajettiin, siellä käveltiin, pitää olla näin, kun ollaan vähän sinnepäin.

Ja kaiken yllä leijuu jokin niin julkea tapahtumattomuus, että se on pakko ymmärtää miehen uudeksi talvisodaksi. Kilpaillaan siitä, kuka mahtuu kapeimpaan sektoriin. Rasvaton maito, hiilihydraatiton leipä, Espoo. Muistikohan vaimo ostaa rasvatonta maitoa Prismasta? Tekisinkö biisin siitä?

Anssi Kela sen jossain mielessä aloitti Nummela-levyllään – tämän melodiattoman puhelaulun, jossa nuotit kömpivät eteenpäin pienin intervallein ja takertuvat mieheyden kriisistä kuiskaaviin, ahdistaviin puoliriimeihin.

Särisevät sähkökitarat eivät kailota nopeiden autojen ja mustahuulisten tyttöjen ilosanomaa. Sen sijaan, että 25-vuotiaat roikaleet huutaisivat kapinaa ja rakkaudenjanoaan, he määkivät mikrofonit täyteen väärennettyä nostalgiaa, jossa muistellaan – muistellaan! – fiktiivisen parisuhteen virstanpylväitä.

Siellä yläasteella tavattiin, yhteen sitten kasvettiin, nyt Espoossa asutaan, lätkää katsotaan.

Jos joku kääntäisi suomalaisen iskelmärockin englanniksi ja lähettäisi yli Atlantin, Bruce Springsteen ampuisi itsensä vain päästäkseen pyörimään haudassaan.

Ei pidä ymmärtää väärin – todellinen iskelmä on hienoa musiikkia. Jokainen vanhoja schlagereita koskaan kuunnellut ymmärtää, että iskelmämusiikki kertoo seikkailuista, pyrkimyksestä väärien lakanoiden väliin tai sieltä pakoon, hylätyksi tulemisesta ja hylkäämisestä, pitkistä katseista ja käsittämättömistä määristä alkoholia. Ei ole sattumaa, että musiikkitaivaan legendaarisimmat häntäheikit ja miestennielijät ovat ennen kaikkea iskelmämuusikoita.

Mutta jokin meni pieleen, kun suomalainen iskelmä ja rock yrittivät paritella. Syntyi musiikkia, jossa syvimmät tunteet liittyvät arjen heteronormatiiviseen harmauteen, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin, sotaveteraani-isoisiin ja – suvainnette – munien rapsutteluun kotisohvalla. Tuhnu haisee.

Karu totuus on, ettei alle 50-vuotiaalla suomalaismiehellä ole takanaan sellaista elämää, jonka muistelemisesta muut olisivat kiimaisen halukkaita maksamaan. Ei, ellei ole asunut vähintään kolmea vuosikymmentä maailman pahimmissa loukoissa ja pysty aloittamaan kertomustaan sanoilla: ”Silloin kun mä sain neekerisankkerin…”

Valitettavasti tämä ei estä yrittämästä.

Musiikin muutos saattaa myös kertoa jotain surullista koko yhteiskunnasta. Seikkailut ovat pahasta, Perus-Suomi on paras paikka asua. Mies, joka käyttää nuoruusvuotensa mihinkään muuhun kuin ammattikoulutuksensa hankkimiseen, työelämään ja kolmeen jokaperjantaiseen kossubatteryyn, on epäilyttävä olento. Siksi on laulettava avioliitoista, lapsensaamisesta ja ihmiskunnan historian arkisimman arjen hillitystä ylistämisestä. Siitä, miten rankkaa oli lapsena, kun isä ei ostanutkaan lahjaksi Nintendoa.

Tarinan tueksi kuvitellaan sukupolvien ketju, jossa Juha Tapio tai Arttu Wiskari ovat melkein isiensä ja isoisiensä rinnalla sotimassa, melkein rakentamassa jäänmurtajia neuvostoliittolaisille, melkein Globenissa keväällä 1995, melkein naimisissa äitiensä kanssa.

Kenties koskaan ei ole ollut yhtä helppoa käyttää mistä tahansa kulttuurituotteesta sanaparia ”elämää suurempi”.

Alla muutama kappale kauheinta Suomea, elämää suurempaa lässyttämistä:

Ja tietenkin uusin ja kauhein:

Kohtaat tumman muukalaisen

8. syyskuuta 2011, kello 21.09 - Jami Järvinen

Oululaisen kansanedustaja Olli Immosen maailmankuva ei ole ainutlaatuinen. Edesmennyt brittikirjailija Douglas Adams kuvasi sen tarkasti teoksessaan Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki jo vuosia ennen Immosen syntymää.

Kyseinen romaani alkaa kertomuksella Krikit-planeetasta, jolla elää herkkä, kauniita rakkauslauluja harrastava kansa. Taivaankappaleella on yksi aivan erityinen ominaisuus: sitä kiertää niin sankka tomupilvi, etteivät sen asukkaat ole koskaan nähneet aurinkoa, kuita tahi tähtiä; he eivät yleensä tienneet avaruuden olemassaolosta.

Eräänä päivänä kaksi uskaliaampaa tiedemiestä kuitenkin päätyy rakentamaan raketin, joka vie heidät ylempään ilmakehään. He ovat planeetan ensimmäiset ihmiset, jotka koskaan ovat nähneet maailmankaikkeuden.

– Se on tuhottava, he sanovat.

Tuon maailmankaikkeuskriittisen planeetan asukkaiden ajattelumalli elää ja voi hyvin Perussuomalaisten nationalistisiivessä. Kun Olli Immonen saapui ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Itä-Helsinkiin ja oletettavasti näki ensimmäistä kertaa islaminuskoisia ihmisiä, hän koki olemassaoloaan uhkaavan kriisin. Hänen mielestään oli väärin, että Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla on ”postmoderni” taideteos ja että Puotinharjussa on islaminuskoisia.

Immonen hengenheimolaisineen näet uskoo, että islaminuskoisuus on luonnotonta. Se ei sovi Suomeen, jos minnekään. Se tekee ihmisestä oitis kelvottoman, eräänlaisen anti-ihmisen.

Tai oikeastaan sekin riittää, että näyttää muslimilta.

(Siis että on ruskea.)

Maahanmuuttokriittisyys eli nuivismi on ideologia, jolla on näennäisesti rationaaliset perusteet, joiden päälle on kasvanut paksu pitkälle vedettyjen tulkintojen sedimentti. Sikäli se muistuttaa uskontoa. Skolastiset debatit tukkivat Hommaforumin, kun hurskaat ja hurskaammat oppineet pohtivat, kuinka monta maahanmuuttajaa väijyy Kaisaniemen pensaissa ja Varissuon ostoskeskuksella.

Dogmatiikka syntyy apologiasta. Hyvä maahanmuuttokriitikko on sosiologi, kulttuurintutkija ja uskontotieteilijä voidakseen vakuuttaa pakanat uskonsa oikeutuksesta. Hän osaa käyttää asiaankuuluvaa jargonia. Tosin raa’an tutkimuksen sijasta maahanmuuttokriitikon sosiologia muistuttaa pikemminkin astrologian suhdetta astronomiaan.

Laaditaanhan horoskoopit tieteellisesti. Kukapa voisi kiistää tutkituista ja olemassa oleviksi tunnetuista taivaankappaleista ja niiden suhteellisista sijainneista tehtyjen havaintojen perusteita.

Nuivismissa ja astrologiassa näillä aksiomaattisilla totuuksilla perustellaan tosin täysin poskettomia ennustuksia ja arvoasetelmia. Väittämien kyseenalaistajalle osoitetaan faktoja: voidaanko kiistää, ettei aurinko nouse elokuussa Leijonan tähtikuviossa? Eikö ole totta, että muslimienemmistöisissä valtioissa on Suomea korkeammat syntyvyysluvut?

Oireellista on, että ”tiedon” muututtua ”totuudeksi” mikään empiirinen havainto ei enää kumoa mielikuvia. Skeptikko murisee, että aurinkomerkit voivat olla kuukauden verran pielessä ilmoitetuista päivämääristään, mutta se ei jarruta astrologin päätelmiä. Onhan aivan normaalia olettaa pikku leijonapersoonan olevan päämäärähakuisempi kuin muut, suorapuheinen ja pöyhkeä, ja kukaties poikkeuksellisen altis sydän- ja verisuonitaudeille. Ja tietenkin Suomesta tulee Eurabian kalifaatin pohjoinen osavaltio kahdensadan vuoden kuluttua. Koska islam.

Yllättävästi moni julkiskeptikko on samalla intohimoinen maahanmuuttokriitikko. Epäilylläkin on siis rajansa. Kukapa ei tahtoisi uskoa johonkin?

Kuten kaikki uskonnot, nuivismi rakentuu todistuksille, joihin uskonnon opit ankkuroidaan. Valistumattoman korvissa puheet kansojen älykkyyseroista, joidenkin kulttuurien kyvyttömyydestä elää länsimaisessa yhteiskunnassa ja uutiseen kuin uutiseen liitetyt raiskaustilastot ovat vain rasistista ja sovinistista sanahelinää. Mutta aivan ytimessä ovat kuitenkin muutamat tieteenfilosofiset ajatelmat:

  1. Maailma kehittyy tai edistyy.
  2. Kehitykseen vaikuttavat tekijät ovat muuttumattomia vakioita tai kehittyvät itse yksisuuntaisesti ja vääjäämättömästi.
  3. Kehityskulkuun ei ole mahdollista vaikuttaa inhimillisin keinoin.

Olli Immonen käyttää näitä maahanmuuttokritiikin kolmea pääolettamaa apunaan hahmotellessaan rakkaan koti-Suomensa vaiheita nyt ja tulevaisuudessa. Hän toteaa profeetallisesti, että 1. Eurooppa vaiheittain islamisoituu maahanmuuton, maahanmuuttajien korkean syntyvyyden ja uskonnollisen käännytystyön kautta.

Hän uskoo myös, että 2. maahanmuutto pysyy nykyisellään tai lisääntyy; että maahanmuuttajien lähtömaiden syntyvyysluvut per nainen toistuvat tästä ikuisuuteen sellaisenaan tai kasvavin määrin – sekä rajojen takana että Suomessa. Hän uskoo, että Eurooppa ja Suomi ovat muilta osin sadan vuoden kuluttua sellaisia kuin Eurooppa ja Suomi nyt.

Hänen kuvitelmissaan 3. islam on eräänlainen luonnonvoima, joten sitä vastaan pitää toimia konkreettisin turvajärjestelyin. Ehkä siis pitäisi rakentaa muuri maamme ympärille.

Kun katsotaan Maahanmuuton vuosikatsausta vuodelle 2010, saadaan selville, millaiset todelliset luvut uhkaavat maagisesti Suomen olemassaoloa. Turvapaikanhakijoiden määrä on vastoin nuivistista kasvuideologiaa kutistunut eikä Suomi vieläkään ota vastaan kuin mitättömän noron maailman pakolaisvirroista:

  • Ruotsi: 31 819
  • Norja: 10 064
  • Suomi: 4 018.

Suomeen tuli vuonna 2010 turvapaikanhakijoita seuraavista maista: Irak 575 (muutos vuodesta 2009 -620), Somalia 571 (-609), Bulgaria 485 (-254)

Missään tapauksessa yksikään uuden eduskuntamme Immosista ei katsele näitä numeroita sellaisina kuin ne ovat. Ei nuivisti ajattele maahanmuuttoa samassa lauseessa Suomen nurinkurisen väestöpyramidin kanssa – puhumattakaan, että hän ikinä hairahtuisi ajattelemaan ihmistä numeroiden takana.

Hän ajattelee Suomen rajojen sisäpuolella olevia 6 593 Somalian kansalaista. Tilastokeskuksen mukaan heidän määränsä oli kohonnut edellisvuodesta 18,4 %. Laskutaitoisena miehenä Immonen pystyy päättelemään saman kuin kuka tahansa: jos Suomessa asuvien somalialaisten määrä kasvaa 18,4 prosenttia joka vuosi, Suomessa asuu 50 vuoden kuluttua 30 666 781 Somalian kansalaista!

Kukaan ei tietenkään varsinaisesti perustele, miksi tämä maahanmuutto pitäisi estää ja mikä on varsinaisesti se uhka, jota vastaan nuivistit taistelevat vastajihadissaan. Eihän pelkkää lukumäärää tarjoava ennuste perustele, missä ongelma piilee. Jos nykyisen Euroopan valtauskonnoksi vakiintuisi seuraavien parinsadan vuoden aikana islam, mitä se tarkoittaisi muuten kuin teologisesti tarkasteltuna? Vaikka hyväksyttäisiin mielipuolinen oletusarvo ”islamilaisen kulttuurin” tuhatvuotisesta muuttumattomuudesta, maahanmuuttokriitikko ei pysty kertomaan planeetan tulevaisuudesta mitään enempää kuin keskimääräinen horoskooppimaakari.

Vihaisia miehiä on aina ollut. Koska natsikortti on vähän väsynyt, tutkitaan toista ilmansuuntaa.

Nuoressa neuvostovaltiossa ymmärrettiin leniniläisittäin, että luokkataistelu on parasta suorittaa pikaisesti ja fyysisesti. Marxin yhteiskuntateorioita oiottiin ja proletariaatti – tai oikeammin sen ideologisesti motivoidut johtajat – kohosi ylimmäksi kansanluokaksi melko suorasukaisesti poistamalla muut kansanluokat elävien kirjoista.

1970-luvun Länsi-Euroopassa tätä mallia sovellettiin lukuisissa äärivasemmiston terrori-iskuissa ja poliittisissa murhissa. Suomessa ei väkivallan tielle lähdetty, mutta proletariaatin diktatuuria ja verenpunaista vallankumousta saarnattiin. Stalinilla oli Suomessa koko joukko nuoria ymmärtäjiä, joista moni kohosi eduskuntaankin. Heitä elähdytti fantasia, joka kauhistutti suurinta osaa kansasta ja jopa useimpia heidän puoluetovereistaan.

Ehkä Olli Immonen olisi saattanut jollekin eri vuosikymmenelle syntyessään vihata kulakkeja yhtä paljon kuin hän nyt vihaa islaminuskoisia.

Paistaa se päivä risukasaankin

23. elokuuta 2011, kello 15.08 - Jami Järvinen

Kontula on asuinalue ja synonyymi Helsingin 47. kaupunginosalle eli Mellunkylän peruspiirille. Se sijaitsee kaupungin itäisellä laidalla ja on kaupunki itsessään omine lähiöineen ja kaksine metroasemineen. Kaikkiaan kymmenen neliökilometrin alueella asuu ihmisiä yhtä paljon kuin Kajaanissa (2 264,01 km²): yli kolmekymmentäkuusituhatta asukasta, joille Itäkeskus on yksi lähikauppa muiden joukossa ja metro tutumpi kulkuneuvo kuin henkilöauto.

Kontulalla ja itähelsinkiläisillä lähiöillä on paha maine sikäli kuin niiden olemassaoloa tiedetään. Tuskin kukaan Helsingin ulkopuolella on kuullutkaan Puotilasta tai Roihuvuoresta, näistä kulttuuriväen suosimista boheemikaupunginosista. Tammisalon ja Marjaniemen tapaisia kultahammasrannikoita ei mielletä Itä-Helsingiksi edes Itä-Helsingissä, vaikka alueet fyysisesti ovat melkein Itäkeskuksen kainalossa.

Ei, kun sanotaan ”lähiö” ja ”Itä-Helsinki” samassa lauseessa, tarkoitetaan Kontulaa ja jotain, jota Helsingin Katajanokalla asuva rovaniemeläis-espoolainen Jari Tervo nimitti Mogadishu Avenueksi.

Elokuussa 2011 Kontulassa järjestettiin yhdeksättä kertaa KontuFestari-niminen ilmainen musiikkitapahtuma. Tilaisuus on aina ollut suosittu – muun muassa vuonna 2004 paikalle Kontulan Kelkkapuistoon saapui bussilasteittain yleisöä pitkin Keski-Eurooppaa vain todistamaan Amorphis-yhtyeen silloisen laulajan viimeistä keikkaa. Tilaisuus on ollut alusta asti avoin kaikille, minkä vuoksi laajaa, kumpuilevaa nurmikenttää ovat kansoittaneet lapset, nuoret, perheet, juopot, raittiit, suomenkieliset ja ulkomaalaiset.

Viimeisintä festaria kuvailtiin Kontula.com-sivustolla seuraavasti:

KontuFestari onnistui hyvin ja suunnitelmien mukaisesti, jopa edellisvuosia paremmin. Ylimitoitetusta median jälkijulkisuudesta huolimatta itse tapahtuman järjestelyt ja ohjelma saivat kiitosta yleisöltä, jota oli päivän aikana 6 000-7 000 paikan päällä. Loppuillan itähelsinkiläisten räppiyhtyeiden esityksiä seurasi n. 2 500 iloisella ja hyvällä tuulella ollutta ihmistä.

Normaalisti joukkoviestimet uutisoisivatkin riemukkaasti, että festivaalien suosio yllätti. Että tapahtuma oli jymymenestys, kaikilla oli kivaa.

Mutta ei Kontulassa.

Useimmille helsinkiläistoimittajille pääkaupungin alueet yli sadan metrin päässä Lasipalatsin salavasta ovat vieraita ja pelottavia eikä niistä haluta tietää mitään. Toisinaan joku hurjapäisempi avustaja lähtee safarille metron itäpään asemille, mutta tuolloinkin kyseessä on piipahdus eksoottiseen maisemaan katsomaan, miten jalo villi – hyvässä lykyssä vieläpä maahanmuuttaja – elää näissä luonnottomissa oloissa, jonne ei edes pääse raitiovaunulla ja jossa ei ole pieniä kivijalkakauppoja, joista voisi valehdella ostavansa nuorten muotoilijoiden tekemiä taide-esineitä.

Mutta hetkinen, olihan festareilla esiintymässä Suomen kuuluisimpia rap-artisteja. Asan ja Jätkäjätkien sekä Steen1:n esiintymisiä seurasi Notkean Rotan 10-vuotisjuhlakonsertti Rane Raitsikan, Petoksen ja Mato Valtosen kanssa. Ja kulttuuriministeri juontamassa bändejä lavalle. Sattuisiko sellainen kiinnostamaan kaupunki- ja kulttuuritoimittajia, jotka niin kovin hehkuttavat pohjoisen metropolin urbaania sykettä?

Ei, mitä turhia. Onhan Sanomatalolle toimitettu tiedotteet niin tapahtumanjärjestäjältä kuin poliisilta: ensimmäinen kertoo, mitä aiottiin, ja jälkimmäinen, mitä saatiin.

Mitä siis seuraa, kun laiska media käyttää kulttuuriuutisessaan ainoana lähteenään STT:tä ja vahvasti värittynyttä poliisitiedotetta?

Pelko ja vainoa. Otsikoita, joilla yritetään perustella poliisin tarve uusille etälamauttimille ja joukkojenhallintavälineille. Uutisia, joilla ruokitaan perustelematonta pelkoa. Tietoja, jotka ovat aidosti valheellisia. Mielettömiä lauseita, joissa väitetään, että ”sadat päihtyneet käyttäytyivät erittäin aggressiivisesti sekä poliisia että palomiehiä kohtaan”.

STT:n sellaisenaan lainaama poliisitiedote ei kerro mitään konserteista. Se ei näytä festarialuetta, lapsia tanssimassa musiikin tahdissa, hyväntuulisia järjestysmiehiä ja skeittailevia teinejä. Se ei näytä pariskuntia suutelemassa rinteessä. Se ei näytä makkaraperuna-annostaan näykkivä perheitä, metrilakukauppiaita, Njassan stadilaista nasaaliääntä tai lettukahvilan jonoa.

Se kertoo vain, että festivaaleihin liittymätön risukasa paloi ja että humalaiset olivat humalassa. Ja että o tempora, o mores, nykyajan nuoret, miksi ne eivät enää hakkaa halkoja sotaveteraaneille niin kuin me teimme 60-luvulla.

Alma Media sai kunnian laatia omituisimmat uutiset asiasta, josta yhtiön yhdelläkään viestintävälineellä ei ollut minkäänlaista ensi käden tietoa. Iltalehti teki geneerisen ”palavat lähiöt” -uutisensa, mutta muisti sitten, että Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on ennenkin ollut alle sadan kilometrin säteellä jostakin tapahtumasta. Nopealla kynänvedolla umpikokoomuslainen julkaisu päättää korvata sanan ”festivaali” sanalla ”mellakka”.

Ministeri keskellä mellakkaa -jutussa Arhinmäki yrittää sanoa, että eihän siellä tätä nuotiota lukuun ottamatta mitään tapahtunut. Lehti ei tätä usko, vaikka Arhinmäki oli itse paikalla ja toimittaja ei.

Heti perään saman konsernin tamperelainen Aamulehti tiesi linkittää Kontulan ”mellakan” täysin surrealistisesti Tampereen ”mellakkaan”, jotka ovat molemmat kytköksissä ”hip hop -kulttuuriin” ja ehkäpä sitä kautta taianomaisesti Lontoon tapahtumiin ja jos vaikka vähän sosialismiin, maahanmuuttajiin ja muihin lehden sovinistista toimituskuntaa uhkaaviin, porvarillis-patriarkaalista maailmankuvaa kalvaviin ilmiöihin.

KontuFestarin ennätysyleisö rähinöi ja hurrasi tulipalolle:

Myös Tampereen poliisi oli viikonloppuna täystyöllistetty. Hip hop -festivaali Blockfest houkutteli Tampereen keskustaan sankoin joukoin nuoria, jotka tappelivat ja aiheuttivat häiriötä.

Mainittakoon, että Blockfest yritti oikaista kotikaupunkinsa päämedian valheellista väittämää vastineella, jota Aamulehti ei tietenkään julkaissut. Niinpä vastine julkaistiin netissä: Avoin vastine Aamulehdelle: Lehtijuttu tuhosi nuorison maineen

Emme ymmärrä, miksi Aamulehti suhtautuu vihamielisesti nuorisoon. Miksi halutaan tietoisesti synnyttää ristiriitoja ja vastakkainasetteluja?

Helsingin Uutiset sentään antoi palstatilaa myös kontulalaisille.

– Meillä oli tiukemmat turvajärjestelyt kuin aiempina vuosina ja kaikki meni ihan nappiin. Meillä oli entistä tarkemmin valittu turvamiesporukka, yhteensä 20 ammattilaista. Turvapäällikkömme antoi apua sekä poliisille että pelastuslaitokselle, [festivaalituottaja Ilkka] Tuominen toteaa.

– Ohjelma toimi erittäin hyvin. Jätkäjätkät veti erittäin hyvän keikan ja paikalliset bändit esiintyivät omille kannattajilleen, Tuominen selvittää.

– Meistä riippumattomista syistä joku päätti polttaa Porttitien varresta risukasan, Tuominen huokaa.

Näettehän, Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Yleisradio, Aamulehti, Iltalehti, MTV3, se ei ole tuon vaikeampaa.

Ajojahti

25. toukokuuta 2011, kello 16.05 - Jami Järvinen

Ajojahti!

Teuvo Hakkarainen sanoo, ettei hän ole rasisti, kun hän ehdottaa, että tummaihoiset tulisi pakottaa palkattomaan ulkotyöhön.

Niin…

Kun muistetaan Suomen itäinen sijainti ja Teuvo Hakkaraisen muiden puoluetovereiden ilmeinen haluttomuus eriväristen ihmisten laajaan maahantuontiin, saattaisi olla paikallaan kokeilla näille pituusasteille paremmin sopivaa maaorjuutta. Olisiko aika palauttaa torpparilaitos?

Loppuisi samalla se työttömien työnhakijoiden hyöky kaupunkeihin.

Ajojahti!

Erään perussuomalaisen maakuntalehden päätoimittaja jyrähteli jo vapun alla siitä, miten ”etelän media” vainoaa täysin syyttömiä ja syyntakeettomia keskisuomalaisia kylähulluja vain sillä varjolla, että nämä ovat häpeäksi demokraattiselle päätöksenteolle.

Etelän media valitettavasti oli vappubileissä eikä huomannut päätoimittaja Mekka Pervolan riehumista:

Samaan aikaan television viihdeohjelmissa vihaiset nuoret naiset puhuvat höpöjä tai vilauttelevat puseronaluksia, mutta se ei toimittajia kauhistuta – yltiösuvaitsevaisuuden nimissä

(Kuka nainen on vilautellut ja missä? Linkkejä, linkkejä, me vaadimme linkkejä!)

Tasa-arvon nimissä onneksi Teuvo Hakkarainen osoitti oitis, että voi raitis, uskovainen mieskin vilautella paljasta poveaan. Sellainen humaus oli kansanedustajan känni, ettei hän ens’alkuun lainkaan muistanut edes ryypänneensä.

Ajojahti!

Eduskuntaan parinkymmenen vuoden korpivaelluksen jälkeen uudelleen nousseet vennamolaiset ovat ymmärtäväisiä. Kerrankos sitä, pojat on poikia ja kyllähän Pekkakin.

Anssi Joutsenlahti, rovasti ja pyhimys, hehkui suorastaan ylikristillistä laupeutta miettiessään Teukan karhumaisia otteita.

Uskovaisen miehen 20 vuoden raittiusputki katkesi muutamaan kaljaan ja siitäkös media repäisi.

Mediako se paidan siis repäisi? Etelän media! Juotti känniin ja riisui paidan!

Olisiko Perussuomalaisten myös syytä tilata Jukka Jusulalta jokin uusi kielikuva selittämään, miten 39-henkisen ryhmän ahkera suunpieksäntä ”edustaja Markku Eestilän tarpeellisesta aloitteesta 7-numeron kirjoittamisesta äänestyslippuun” on ryhdikästä oppositiopolitiikkaa ja vasemmistolaisten tuskallinen kädenvääntö hallitusneuvotteluissa inhaa opportunismia? Nimittäin tuo puhe paidattomuudesta ei nyt oikein osu kohteeseen:

Näin se takkikin kääntyy tai taitaa koko takki lähteä päältä, löytyykö alta paitaakaan.

Ajojahti!

Teuvo Hakkarainen haluaisi hillitä kieltään, mutta helluntailaisena hän tietää, että usein se käy kalkattamaan aivan omin voimin. Lipsahtelee suuntaan jos toiseenkin.

Media ei ymmärrä, että se on kansan kieli, kun Hakkaraisen suussa pyörii.

Teuvo Hakkarainen on bon sauvage, jonka salatut viisaudet ymmärretään väärin länsimaisen kulttuurin hapattamassa viestintäilmastossa. Helsingissä ei asu enää ihmisiä. Viitasaari on Suomen Tahiti.

Jämsän Seutu -lehden toimittaja Ilkka Palmu sanoo sen suoraan:

Hakkaraiselle ei taida koskaan olla selvää, että häntä haastatellaan. En ole koskaan tavannut julkisuudessa olevaa henkilöä, joka olisi niin umpirehellinen. Hän sanoo juuri sen, mitä ajattelee, eikä osaa pidätellä mitään.

Rehellinen mies ei valehtele. Määritelmällisesti kaikki, mitä Teuvo Hakkarainen sanoo, on totta. Maailmankaikkeus joutuu taas tekemään ylitöitä mukautuakseen perussuomalaiseen narratiiviin.

Ajojahti!

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on tällä vaalikaudella pystynyt yhteen yksimieliseen päätökseen. He päättivät nuhdella Teuvo Hakkaraista ja – voi Jumalan pyssy ja puukuulat! – tuomita rasismin.

Hakkaraisen ja rasismin tuomitsemisesta piti huolta Jussi Halla-aho, josta Uusi Suomi tapansa mukaan julkaisi kammottavasti vääristellyn valokuvan.

* * *

Päivitys 26.5.2011, tilanne kehittyy:

Teuvo Hakkaraisen vastaanottama ryhmäkuranssi annettiin etelän median pahansuovan ajojahdin takia, ei aiheesta. Vuosi vuodelta pahemmin säkittävistä baskereistaan tutun tamperelaisen sarjakuvahahmo Veltto ”Pertti” Virtasen elaboraatin salaliittoteorian mukaan persuryhmä heitti sahurin susille vaikka tämä ei ollut käyttänyt neekeriukko-sanaa sanoessaan, että jokainen tummaihoinen pitäisi panna pakkotyöhön.

Tutkivat journalistit lähtivät Virtasen esoteerisen tiedon innoittamana oitis penkomaan salaisia kansioitaan, josko telepaattisesti äänitetty puhelinhaastattelu jostain pintautuisi.

Ei tullut haastattelunauhaa, tuli pyhällys.

Suomen johtava poliittinen aikakauslehti Seiska törmäsi Teuvo Hakkaraiseen 1980-luvulla, jossa hän oli juuri ryöstämässä Suomussalmen kirkosta – kuten Lapin Kansa tietää siteerata – ”125 hopeista ehtoollispikaria kuljetuslaukkuineen, 24 pulloa ehtoollisviiniä, kolehtirahoja ja ulkomaisia kolikoita”.

Ajojahti!

Hakkarainen

4. toukokuuta 2011, kello 13.05 - Jami Järvinen

 

Vappuna Nuorgam-musiikkijulkaisun Tommi Forsström laati videon ja sen perään komean miksauksen hakkarainen.nrgm.fi-sivulle.

Teuvo Hakkarainen – Bileet minareetin tolpan nokassa (maximum vuvuzela remix inna dem vappu stylee) by NRGM

Mistä on kyse?

Teuvo Mauno Kalervo Hakkarainen syntyi 12.4.1960 Viitasaarella. Hän asuu yhä Viitasaarella. Hän jätti peruskoulun kesken kahdeksannella luokalla eikä ole autokoulua lukuun ottamatta suorittanut mitään opintoja. Hakkarainen ei seuraa mediaa ja ylpeilee sillä, ettei omista televisiota tai radiota. Hän on käynyt ulkomailla – komennustyöläisenä niin kuin tuhannet suomalaismiehet – mistä on seurannut kaksi asiaa: hän kammoksuu ulkomaalaisia, mutta ymmärtää rajat ylittävän työssäkäynnin tarpeen.

Uskonnoltaan Teuvo Hakkarainen on karismaattisen, luterilaiseen kirkkoon kuulumattoman helluntaiherätyksen jäsen. Hän on tunnustuksellinen islamofobi: Hakkaraisen maailmassa Viitasaari on täynnä minareetteja, joista kaikuu rukouskutsuja aamuisin.

Tällä hetkellä Teuvo Hakkarainen nauttii 6 335 euron palkkaa ensimmäisen kauden kansanedustajana. Tätä ennen hän on saanut ansiotulonsa sahayrittäjänä.

Kyseinen saha – Haka-Wood Oy – on omanlaisensa erikoisuus. Taloussanomien tietojen mukaan firma on tehnyt lamavuonna 2009 yli puolen miljoonan euron tappiot. Vielä vuotta myöhemmin tulos on ollut 36 000 euroa miinuksen puolella. Tämä on johtanut henkilöstövähennyksiin: 28 työntekijän firmasta liki puolet sai jäädä ansiosidonnaiselle viime vuoteen mennessä.

Taulukon suurin epäselvyys on vuoden 2009 tyhjä sarake. Tarkoittaako se, että saha on seissyt lomautettuna koko vuoden vai sitä, ettei tätä tietoa ole vain viitsitty toimittaa viranomaisille?

Tuloskehitys on heitellyt rajusti. Liikevaihto putosi katastrofivuonna 2009 liki miljoona euroa vuoteen 2008 verrattuna ja aiheutti aiemmin mainitut 501 tuhannen euron tappiot. Seuraavana vuonna liikevaihto oli noussut 155 000 eurolla, mutta tuloksen muutos oli peräti 470 000 euroa. Miten hitossa? Paremman tiedon puutteessa on vain uskottava, että säästökuurit ovat purreet ja 315 000 euroa oli nipistetty menopuolelta. Toiminta on kaikesta päätellen supistettu minimiinsä, koska vielä 2006 firma teki pienemmällä liikevaihdolla ja täydellä 28 ihmisen työvoimalla reipasta plussatulosta.

Näinä samoina aikoina Haka-Woodiin kaadettiin julkista rahaa. Viitasaaren kunta takasi vuonna 2008 yhtiölle 400 000 euron lainan ja Euroopan aluekehitysrahasto myönsi investointitukea 461 750 €. EU-kriittinen Hakkarainen ei ole epäröinyt ottaa vastaan julkista tukea perheyhtiöönsä.

Sahan pahin huolenaihe on silti sen paloherkkyys. Vuonna 2001 silloinen toimitusjohtaja, rouva Hilja-Kyllikki Hakkarainen manaili, että ”kyseessä on jo neljäs tulipalo tällä sahalla”. Paja oli palanut keskimäärin kerran vuodessa. Yhdeksän vuotta myöhemmin uusi paloepidemia iski sahaan:

Sahalla on puolentoista vuoden aikana sattunut kaksi aikaisempaa tulipaloa. Viime maaliskuussa paloi sahan lämpölaitos ja viime vuoden elokuussa yksi sahan jakolinjoista syttyi tuleen.

Kaikkiaan siis uutisia yhdistelemällä saadaan seitsemän tulipaloa vuosina 1997–2010. Jos kyseessä olisi tamperelainen pizzeria, eräs äärikansallismielinen keskustelufoorumi olisi jo varma tapahtumain taustoista.

Kevään 2011 eduskuntavaaleissa Teuvo Hakkarainen valittiin eduskuntaan Perussuomalaisten ehdokkaana. Hän myönsi käyttävänsä kravattia toista kertaa elämässään – olisiko varusmiespalvelus jäänyt Hakkaraiselta suorittamatta? – ja antoi sitten lausunnon, jonka sisällön avoin rasismi herätti vähemmistövaltuutetun ja jopa Timo Soinin.

Seuraavien päivien aikana Perussuomalaisten uusi kansanedustaja teki Suomen ennätyksen meemiksi muuttumisessa.







Mörrimöykyn kolo

11. huhtikuuta 2011, kello 21.04 - Jami Järvinen

Eurovaaleista tuttu Anna Mikkola esitti Facebookissa – missäpä muuallakaan – harmistuneen kommentin, joka kuvastaa erinomaisesti vuoden 2011 eduskuntavaalien ongelmallista runsaudenpulaa.

Vasemmistoliitolla on aivan liian paljon aivan liian hyviä ehdokkaita ja samaan aikaan joillakin kiinnostavilla pienryhmillä on hurmaavia kylähulluja listoillaan. Ketä siis äänestäisi, kun ristiriitaiset impulssit riepottelevat valitsijaparkaa äänestyskopissa?

Helsingin vaalipiirissä Vasemmistoliiton ehdokaskatrillissa kirmaavat puheenjohtaja Paavo Arhinmäen lisäksi Silvia Modig, Katri Immonen, Dan Koivulaakso, Heikki Patomäki, Martina Reuter… Kun yrittää alkaa listata sopivia ehdokkaita, joutuu lopulta luettelemaan koko litanian: Eduskuntavaalien ehdokkaat Helsingissä.

Jopa kontulalaista politiikkablogistia hellitään kahdella aidosti pätevällä paikallisehdokkaalla: Pekka Saarniosta saisi taas vankkaa osaamista eduskunnan karaokekerhoon ja Tiina Lintunen vaikuttaisi hurjan hyvältä uudelta tulokkaalta itähelsinkiläisten parlamentaarikkojen harvalukuiseen joukkoon.

Takana ovat ajat, jolloin hyvää vasemmistokandidaattia piti hakea täikammalla stalinistien, ydinvoimalobbareiden ja rasistijunttien seasta. Uskollisinkin kansandemokraatti saattoi tuolloin hyvällä omallatunnolla äänestää oman puolueen sijasta mitä hyvänsä protestiehdokasta, mikä saattoi osaltaan olla syynä Vihreiden muuttumisessa Koijärvi-liikkeestä liberaalisosiaalidemokraattiseksi yleispuolueeksi.

Ei, nyt vassareilla on näyttävä rivi ihania ihmisiä jokaisessa vaalipiirissä.

Ja samaan aikaan on tarjolla toisissa porukoissa parasta mahdollista sekopäätä. Esimerkiksi Piraattipuolue, josta muuan Mikko Rautalahti sanoo etevästi:

Piraattipuolue on hieno lafka, jos tykkää sekavasta naisvihasta, rasismista, markkina-arvoteorisoinnista, hönöilystä ja uskomattoman yksisilmäisestä maailmankatsomuksesta.

Aivan kaikki piraatit eivät mene tuohon yllä kuvattuun kategoriaan. On olemassa esimerkiksi BB-Antti. Tätä voisi kuvitella vinoiluksi, mutta vaalikeskustelua seuranneelle on selvää, että toveri Kurhinen saattaa kaikesta huolimatta olla yksi puolueensa täyspäisimmistä ehdokkaista. Mitä nyt demokratian kanssa välillä on omat hakauksensa.

Eduskuntavaalit 2011 ovat Suuret Trollivaalit eikä Peikkometsälle lähtevää kansalaista jätetä yksin. Parhaimmat pahimmat ehdokkaat on löydettävissä vaalikoneiden lisäksi sosiaalisen median niljaisilta soilta. Yksi etevimmistä lähteistä on tuotteliaan henkilön tai työryhmän ylläpitämä Wareborgin piraattiajatuksia -blogi, jossa suositellaan transdimensionaalisia ja ”Wareborg-henkisiä” ehdokkaita. Useimmat edustavat poliittisen kartan etäisimpiä kolkkia styyrpuurin puolella.

Toki, outous ei ole mikään libertaarioikeiston yksinoikeus. On näet olemassa myös ultrakonservatiivisia vihapoliitikkoja, eriskummallisia sitoutumattomia kommunisteja ja ”maapallon mangeettisen kentän piiristä” ammoin karanneita hahmoja.

Muuten, eikö Wille Rydman näytäkin aivan Jörg Haiderilta? Tai sitten se on vain tuo rusketus.

On huutava vääryys, että vuosisadan sekopäisimmissä vaaleissa on vain yksi eduskunta valittavana. Ainoan äänen antaminen asiantuntevalle, miellyttävälle ehdokkaalle panee ironia-aistin käryämään, sillä ketäpä ei kutkuttaisi nähdä Jussi Parviaista ja Veltto Virtasta käymässä kyselytunnilla debattia Jouko Pihon kanssa siitä, minkäväristä tinapaperia tulisi eduskunnan torkkupeittoon ommella.

Kaasuputki-blogi ehdottaa, täten, että Suomen eduskunta uudistetaan kaksikamariseksi. Toinen kamareista olisi perinteinen nykymuotoinen parlamentti, toinen pienpuolueiden ja valikoitujen kokoomuslaisten hiekkalaatikko. Se olisi sitten makuasia, kumpi olisi ala-, kumpi ylähuone.

Sukupuutto

24. helmikuuta 2011, kello 13.02 - Jami Järvinen

Heinäkuun helteillä eräs dosentti kirjoitti Helsingin Sanomiin arvelmansa muutaman pohjoisen maatiaisrodun sukupuuttouhasta:

Kuitenkin jo pelkkä kantasuomalaisia ja islamilaisia tarkasteleva ennuste osoittaa, että jos ainutlaatuinen suomalainen kulttuuri halutaan turvata ja säilyttää, maahanmuuttopolitiikkaan tarvitaan muutoksia.

Muutos 2011 -puoluetta edustava ja sen mukaan tiedettään tulkitseva dosentti Kyösti Tarvainen on lannistunut, suomalaisvastainen mies. Hän uskoo ja julistaa uskoansa, jonka mukaan suomalaiset ovat geneettisesti, moraalisesti ja kulttuurillisesti kelvoton kansakunta, joka on tuomittu häviämään maan kamaralta muutamassa vuosikymmenessä.

Suomalaiset eivät kestä minkäänlaista kilpailua.

Tarvainen on tutkinut asiaa ja päätynyt lopputulokseen, jonka mukaan suomalaiset ovat erillinen ihmislaji. Kuin neandertalilaiset, jotka vetäytyvät kohti Pohjolan perimmäisiä nurkkia yhä pienempinä ryhminä, kunnes päätyvät itseään etevämpien eteläisten tulokkaiden syrjäyttämiksi. Näitä maahantunkeutujia, 2000-luvun cromagnoneita, dosentti kutsuu ”muslimeiksi”. Hänen mukaansa nuo ihmiset ovat ajattelun notkeudessa, kätten taidoissa, sosiaalisissa suhteissa ja näiden kykyjen tehokkaassa hyödyntämisessä kaikin puolin ylivertaisia debiileihin suomalaisiin verrattuna. Kauas on tultu äärioikeistossakin 1930-luvun aatemaailmasta.

Pehmeäsydämisenä kukkahattutätinä Tarvainen näyttääkin vaativan, että Suomen valtio säätäisi lakeja, joiden avulla tätä evoluutioteorian umpikujaksi osoittautunutta ”Suomen kansaa” varjeltaisiin sukupuutolta. Ehkä ei olekaan sattumaa, että Tarvaisen tohtoriskollega Jussi Halla-aho on hakenut tuntumaa poliittiseen toimintaan kaupunginvaltuuston ohella Korkeasaaren eläintarhan johtokunnassa. Maahanmuuttokriitikkojen tavoitteena on aivan ilmeisesti aidata Suomesta ”ainutkertaisen suomalaisen kulttuurin” luonnonsuojelualue. Kirjaimellisesti kansallispuisto.

Vaan miten suomalaiset sitten tuhoutuvat? Jäämällä jalkoihin. Systeemianalyytikko Tarvainen on laskeskellut ugrilaisessa kallossaan, että tarunomaiset muslimit synnyttävät jälkeläisiä moninkertaisesti enemmän kuin suomalaiset. Se on heillä geeneissään. Tullessaan Suomeen asumaan he jatkavat sikiämistä, mutta koska muslimit ja suomalaiset ovat kaksi eri eläinlajia, Suomessa syntyvät muslimien jälkeläiset eivät ikinä muutu suomalaisiksi, vaan säilyvät polvesta polveen vieraina. Tämä on ikävä uutinen Vihreiden Husein Muhammedille ja toki myös kokoomusehdokas Fatbardhe Hetemajlle.

Finis Finlandiae! Vuoden 2170 Suomessa mämmiä eivät enää lusikoi suomalaiset, vaan peräti kuudennen polven maahanmuuttajat. Runebergintortut katoavat Suvivirsiä ja Hoosianna-hymnejä kailottaviin, etäisesti muslimitaustaisiin kurkkuihin.

Mutta – aina jossakin on mutta.

Kun dosentti Tarvainen aprikoi eri ihmislajien sikiävyysaste-eroja, pitäisikö hänen muistaa, että Suomessa on eräs porukka, joka tarjoaa jopa tunnustuksellisimpiin muslimeihin verrattuna muhkeita syntyvyyslukuja – nimittäin lestadiolaiset? Onhan heillä tunnetusti yli toistakymmentähenkisiä perheitä.

Suomessa on ollut lestadiolaisia ja muslimeja yhtä kauan, 1800-luvun puolivälistä. Niinpä vertailu on paitsi helppo, myös mielekäs. Mikäpä todistaisi Tarvaisen kuolettavan muslimihypoteesin voimakkaammin kuin juuri se, miten Suomi ja vallankin Pohjanmaa suorastaan tulvii islaminuskoisia tataareja siinä, missä lestadiolaisia koko maassa on vain kourallinen.

Miksi siis dosentti ei ole pukahtanut sanaakaan tataareista tai lestadiolaisista lukuisissa kirjoituksissaan? Olisiko rotutohtori sittenkin tarkoittanut muslimilla jotain muuta kuin ketä tahansa islaminuskoa tunnustavaa tai tunnustamatonta koraaninselaajaa? Voisiko hänen kulttuurirasisminsa olla – sittenkin! – ihonvärirasismia?

* * *

Vaikka kulttuuri on tunnetusti muuttumaton monoliitti, ihminen sentään voi taipua tuulen mukana. Edes FT Kyösti Tarvainen ei ole aina ollut pelkkä rasistidosentti. Villissä nuoruudessaan hän taisteli tiedemiehiä vastaan puolustamalla astrologiaa. Näin ainakin, jos on luottaminen Skepsis ry:n Skeptikko-lehdessä vuonna 1991 julkaistuun artikkeliin, jossa kuvaillaan erään ”dosentti Kyösti Tarvaisen” palavaa rakkautta tähdistä ennustamiseen:

Tarvaisen yritys antaa astrologialle kokemusperäisyyden leima vetoamalla tutkijoihin, jotka ovat osoittaneet astrologisten väitteiden olevan perättömiä, on psykologisesti mielenkiintoinen ja tuntuu vahvistavan sitä, että ”totuuden” omaava ihminen pystyy tulkitsemaan kielteisimmätkin havainnot oman vakaumuksensa tueksi. Lisäksi Tarvainen (1990) on muualla selvästi näyttänyt, että hän astrologian ”kokemusperäisyydellä” pikemmin tarkoittaa eräänlaisen subjektiivisen vakuuttuneisuuden saavuttamista kuin varsinaista empiiristä näyttöä.

”Kohtaat tumman muukalaisen”, sanoo Tarvaisen horoskooppi. Tehdäänpä ajatuskoe. Korvataan yllä olevasta skeptikkolainauksesta sana ”astrologia” sanalla ”maahanmuuttokriittisyys”.

Kas, kas.

Kansan Uutiset Oy | Sähköposti: ku@kansanuutiset.fi | Puhelin (09) 759 601 | Fax (09) 7596 0319