Ihmiset asuivat routaisilla uudistiloilla Pähkinäsaaren rauhan rajan surkeammalla puolella ja söivät pettua. Kansakouluun oli viidentoista kilometrin matka. Talvet olivat pidempiä ja kylmempiä kuin nykyään, joten mäystimiä alettiin sovitella lapikkaisiin jo syyskuun puolivälissä. Lukuvuosi kesti elokuun alusta kesäkuun loppuun, lauantaisinkin päntättiin kertotauluja. Muuten koulusta sai vapaata vain perunannostoa ja vanhempien hautajaisia varten. Jos myöhästyi, siitä sai heti käytöksenalennuksen ja jälki-istuntoa, kotona sitten piiskaa. Umpihangessa kolmenkymmenen asteen pakkasessa sivakoiva yksinäinen lapsiparka saattoi vain toivoa, että kintereillä jolkottelevat hukat kylliksi siivittäisivät taivalta.

Ja sitten olivat ne, joilla meni todella huonosti.

Veteraanien lapsilla on trauma siitä, etteivät he koskaan päässeet kuolemaan isänmaansa puolesta. Heille tarjoiltiin pula-ajan niukkuuden keskellä niin leveä elämä kuin sotainvalidien selkänahasta oli mahdollista kiskoa. Aikuistuttuaan he saivat kultalautasella hyvinvointia.

Heistä tuli todellinen pullamössösukupolvi. Ansiotta saamansa runsauden he kostivat omille lapsilleen.

Pohjalainen, tietenkin

Harvoin yksi ainoa kolumni pystyy yhtä hyvin tiivistämään kaikki harhakuvitelmat, joita eläkeputkessa hiihtävillä kansalaisilla on lapsistaan ja parhaimmillaan lastenlapsistaan.

Onneksi on Pohjalainen.

Oppineeksi ihmiseksi melkoisen matalaotsaisessa töräyksessään ”Opiskelijoita on turha säälitellä” (31.12.2010, Pohjalainen) kasvatustieteen emeritusprofessori, suurten ikäluokkien primus inter pares Kari Uusikylä opastaa kädestä pitäen, mitä sukupolvien välisellä kuilulla tarkoitetaan.

Onnen kyynel silmäkulmassaan Uusikylä kirjoittaa:

Opiskelemaan pääsy oli ikäpolvelleni suuri etuoikeus ja ilon aihe.

… Kiitos 1939–45.

Pääsin lainan turvin kaksivuotiseen opettajakorkeakouluun. Suurilla ikäluokilla ei ollut opintotukia eikä opiskelija-asuntoja, oli alivuokralaishuone ja velka ilman valtion takausta. Kun sain vuonna 1965 Vaasan kaupungin stipendin, 500 markkaa, tunsin itseni melkein varkaaksi. Stipendin ojensi kaupungintalolla itse kaupunginjohtaja Kaunis-Lauri Järventaka.

Kiitos myös Kaunis-Lauri, mutta niin mieluusti kuin hemmotellut nykynuoret haluaisivatkin seurata Uusikylän esimerkkiä, se opintie on heiltä suljettu. ”Kaksivuotisia opettajakorkeakouluja” ei ole olemassa. Opettajan ammatti edellyttää nykyään aina maisterintutkintoa, juurikin Kari Uusikylän tapaisten kasvatustieteen asiantuntijoiden vaatimuksesta.

Minulla ei ollut varaa mennä opettajakorkeakoulun vuosijuhlaan, koska se maksoi 20 markkaa. Äiti lupasi hankkia rahan myymällä lippuja VPS:n peleissä. Hän kertoi samassa kirjeessä, että pian Helsinkiin lähtee sukat ja pitkät kalsarit, myöhemmin ruokapaketti. Naurattaako? Naurakaa pois!

Naurakaamme. Onhan tuo tavaton uhraus äidiltä, mutta onneksi hyvästä syystä. Vuosijuhla on vuosijuhla. Se muuten tekee 32,69 euroa. Sen verran vuoden -65 kaksikymppinen on nykyrahassa.

Vertailun vuoksi Peduca ry:n eli Helsingin yliopiston kasvatustieteen ja luokanopettajalinjan opiskelijoiden vuosijuhlat maksoivat viimeksi 60 euroa. Kaikesta päätellen Kari Uusikylän äiti olisi joutunut menemään päivätöihin, jos poikaparka olisi epäonnekseen joutunut aloittamaan opintonsa nyt.

”En ole sankari, mutta…”

Professori Uusikylä on eläkepäivillään alkanut harrastaa teeskennellyn nöyryyden ohella toistakin jaloa taitoa, olkinukkejen askartelua. Niitä onkin mukava ilkkua omassa kuplassa, jonka sisällä on ikuinen vuosi 1965.

En ollut köyhä sankari. Olin suurten ikäluokkien tavallinen opiskelija. Meidän oli vastattava itse elämästämme heti, kun koulu jäi taakse. Aikuisuus oli portti vapauteen, ei pelon aihe, kuten niin monille nykyään.

Kapakoissa notkuivat juopot, harvoin opiskelijat. Lauantainakin oli opetusta, illalla mentiin rippipuvussa osakuntatansseihin.

Kapakoissa notkuvat juopot myös vuonna 2010. Osa juopoista on opiskelijoita. Niin kuin vuonna 1965, jolloin legendan mukaan ei muuta tehtykään kuin ryypättiin. Osakuntatansseista on sentään sittemmin päästy eroon.

Uusikylän omat irtiotot opiskelijaelämän raskaasta puurtamisesta rippipuvussa ja etenkin -puvutta joka tapauksessa kantoivat hedelmää. Hän sai. Koska siihen aikaan ei perhesuunnitteluun uskottu ja homouttakaan ei ollut vielä keksitty, raappahousujen riisuminen johti vääjäämättömästi laajan lapsikatraan ilmestymiseen:

Olin tavattoman onnellinen, kun pääsin 22-vuotiaana perheenisänä yliopistoon jatkamaan opintoja, työn ohella. Kaikki piti aloittaa alusta. Hiekkalaatikon reunalla oli helppo lukea, taaperot pysyivät loorassa.

22 ja taaperot? Uusikylä puhuu arvoituksin. Nyt on pakko vetää henkeä ja pohtia muutamia asioita:

1960-luvun lopulla MTK piti huolen tuottajahintojen ja SAK palkkojen noususta. Työnantajaliitot puolestaan tilasivat säännöllisin väliajoin devalvaation. Viisivuotissuunnitelmiin ankkuroitu kiinteähintainen idänkauppa tasasi suhdannevaihteluita. Kouluttamaton väki muutti tekemään kuulalaakereita Ruotsiin, valkokaulustyöntekijöistä oli puolestaan pulaa kotimaassakin.

Tässä työelämään astuu Kari Uusikylä. Hän on saanut vain kahden vuoden opinnoilla ilmeisen vakaan työpaikan omalta alaltaan. Lisäksi hän on nainut mies, joka jollakin keinolla pystyy kasvattamaan lapsensa, opiskelemaan yliopistolla ja käymään töissä. Olisiko pikkurouva ollut kotona vai riittikö opettajan palkka tuolloin yksityisen perhepäivähoitajan liksoihin?

Yhtälö on ollut käytännössä ratkaisematon koskaan sen jälkeen.

Ja silti, kaiken tuon materiaalisen ynnä henkisen hyvinvoinnin päälle professorilla on varaa olla katkera siitä, että nykynuoret eivät enää käy luennoilla lauantaisin. (Se olisi mahdotonta, sillä opetusta ei ensinkään järjestetä viikonloppuisin ja toisaalta nykyisin ei ole varaa pitää luentoja aina edes viikolla. Valtion rahat on käytettävä Kari Uusikylän ja hänen kollegoidensa säätämien lakien nojalla heidän omiin eläkkeisiinsä.)

Nykyajan nuoret

Niin, muinoin kaikki oli kaikki niin selvää, mutta sitten jokin meni pieleen. Lapsista kasvoi kiittämättömiä lurjuksia.

Nyt aikuisia opiskelijoita holhotaan korkeakouluissa melkein kuin taaperoita. Suorituksissakin joustetaan usein, ettei opiskelijalle vain tule paha mieli.

Ei ennen pyydelty vaihtoehtoista tentin suoritustapaa ”kun kirja on niin paksu ja vieraskielinen”, tai tentin aikaan on Kanarian reissu. Professori olisi heittänyt ulos. Luennot alkoivat aamulla ja nimilista kiersi salissa.

Uusikylä juksaa hiukan. Jos koskaan suorituksissa joustetaan, se tehdään siksi, että korkeakoulut saisivat opiskelijansa nopeasti ulos maisteritehtaalta. Juuri Kari Uusikylän ikä- ja aatetoverit julkishallinnossa ja työnantajaleirissä lakkaamatta suoltavat vaatimuksia opiskeluajan lyhentämisestä. Keinolla millä hyvänsä.

Emerituksen rakkaudella kyhäämän olkinukkeopiskelijan hahmo on jo saanut eeppiset mittasuhteet. Laiska ja omahyväinen nuorisorikollinen on tietenkin silkkaa pahuuttaan tehnyt kirjatentin ja kieltäytynyt suorittamasta kurssiaan luentopäiväkirjaa täyttämällä. Opintorahatkin (298 €/kk, miinus verot) käytetään kaikista maailman asioista juuri löhölomaan rantakohteessa – eihän viikko Kanarialla maksa kuin kolmen kuukauden opintorahat tai vuoden opintolainat. Uusikylän universumissa opiskelijahipsterin tunnistaa ennen kaikkea ranteessa kimmeltävästä, Lanzarotelta ostetusta rantarolexista.

Kukahan ne on ruokkinut?

Hävyttömimmillään täyttä eläkettä ja erilaisia esiintymis- ja kirjoituspalkkioita ynnä tunnustuspalkintoja kaksin käsin rohmuava professori Kari Uusikylä on syyttäessään toimeentulominimin alla sinnitteleviä opiskelijoita ahneudesta:

Muuan opiskelija vaatii lehtikirjoituksessa Kelaa perustelemaan, miksi hänen pitäisi alentaa opiskeluaikanaan elintasoaan!

Lapsuuden yltäkylläisyys on vienyt monelta nuorelta suhteellisuuden tajun. On oikein, että opiskelijoita tuetaan taloudellisesti. On kuitenkin pöyristyttävää, että opiskelemalla vain 18 opintopistettä vuodessa saa opintotukea. Nämä pisteet vaativat noin kymmenen viikon tehokasta opiskelua vuodessa!

Itse asiassa tuo nimetön lehteen kirjoittanut henkilö, jonka emeritus laajan oppineisuutensa ja korkean ikänsä suomalla etuoikeudella monistaa kattamaan kaikki korkeakouluopiskelijat, kysyy aivan oikean kysymyksen. Miksi 1940–50-luvulla syntyneet ovat ottaneet kaiken ja jättäneet lapsensa tyhjän päälle?

1990-luvulta alkaen aikuistunet ovat ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan ahtaammin ja pienemmillä tuloilla. BKT:n kasvu on jatkunut taantumista ja suhdannekuopista huolimatta, mutta nuoremmissa ikäluokissa tulojen kasvu ei näy.

”Lapsuuden yltäkylläisyys”, josta Kari Uusikylä syyttää viattomia nuoria, on näet hänen omaa yltäkylläisyyttään. Eivät opiskelijat ole vastuussa vanhempiensa pröystäilystä.

Valitettavin merkki professorivanhuksen vääjäämättömästä valppaustason alenemisesta on silti huutomerkillä koristeltu väittämä, että opiskelemalla kymmenen viikkoa vuodessa saisi opintorahansa. Kela vaatii ilman mitään selittelyitä opintosuorituksia 4,8 opintopistettä per kuukausi. Se on sama kuin 116 tuntia töitä kuukaudessa, noin 30 tuntia opintoja viikossa.

Opiskelijan ”tuntipalkka” on siis suunnilleen kaksi ja puoli euroa. Ylitöitä ei korvata.

Opiskelijatutorit ohjaavat tulokkaita opintoihin haalari päällään, isot kaljapakkaukset kummassakin kädessä. Ryyppäämisen peruskurssilla aloitetaan ja moni etenee nopeasti alalla laudatur-tasolle.

Juopottelukin on taitolaji.

”Miksi nykynuoret eivät enää vie jäänmurtajia Neuvostoliittoon?”

”On pakko olla töissä”, kuulen kiukkuisen huudon. Ei ole, ellei pelkää pikku velkaa.

Pikku velka on suhteellinen käsite. Tai olisi, jos professori Uusikylän maailmankuvassa olisi mitään muuta kuin absoluutteja. 1965-vuoden Suomessa korot ja vuokrat oli säännelty, palkkojen ja hintojen kilpajuoksu piti inflaatioprosentin ilmassa. Vuosikaudet valtiovalta hyvitti lainanottajia tarjoamalla oikeuden vähentää korot verotuksessa.

Nämä yhdessä tarkoittivat yksinkertaisesti sitä, että isotkin lainat sulivat palkankorotusten ja rahan arvon laskemisen myötä nopeasti. Lainoilla oli negatiivinen reaalikorko. Uusikylän nuoruudessa lainat tosiaan olivat maksettavissa.

”Kaikille ei ole töitä!” kuuluu jatkohuuto. Asiassa voi olla perää, mutta tuskin kenenkään koulutetuista pitää nukkua roskalaatikoissa tai viemäreissä, kuten niin monen suomalaisen tulevanakin yönä.

Kr-hm…

Miksi muuten pari vuotta sitten valmistui 2.5 kertainen määrä maistereita? Siksi, että opiskelijat pakotettiin opiskelemaan ikivanhojen arvosanojen vanhenemisen uhalla.

Opiskelijan tulisi opiskella eikä hortoilla aamuöisin kännipäissään torilla. Opintorahoja ei ole tarkoitettu ryyppäämiseen eikä taksiajeluun.

Tässä ei enää puhu kasvatustieteilijä, vaan vanha, kateellinen mies, joka haaskasi nuoruutensa perustamalla perheen liian aikaisin.

Pahoitinko jonkun mielen? Totuus voi joskus olla epämukava, mutta sitä ei voi paeta.

Totuutta on näemmä aika helppo paeta. Tarvitsee vain uskotella itselleen, että ajat eivät ole muuttuneet sitten Kekkosen päivien.

Melkein sankarivainajia

Kari Uusikylä ei ole ainoa kuudetkymmenet täyttänyt kynäniekka, jonka elämää ravistelee silmitön kateus rahattomia 20–30-vuotiaita kohtaan. Suuria ikäluokkia ei suotta sanota suuriksi, heillä riittää katkeruutta vaikka muille jakaa:

• Timo T. A. Mikkonen tietää, että koska hänen sukupolvensa kasvatti lapsistaan pelkkiä vätyksiä, Neuvostoliitto miehittää Suomen. | KOHTI BB-SAAPUMISERIÄ (Seiska)
• ”Ilmastonsuojelu-uskonto, feminismiuskonto, vihreä uskonto, kasvissyöntiuskonto”… Aarno Laitinen ei koskaan ole päättänyt, vihaako hän enemmän nuoria vai naisia. | Uudet uskonnot (Iltalehti)
• ”Minulle on välittynyt kuva, että 90-luvun talouskriisi asuu opiskelijoiden takaraivossa. Se on jättänyt tällaisia atavistisia pelkoja, kuten ylimitoitettu pelko työttömyydestä.” | Raimo Sailas (Wikisitaatit)
• Suomalainen ympäristöpuolue tappaa ja kiduttaa ihmisiä globaalisti, uskoo Matti Putkonen. | Annin ja Osaman yhteensopivuus (Turkulainen)