Toisin kuin Armstrong, sanon: tämä reissu oli täysin mitätön askel ihmiskunnalle, mutta kohtuukokoinen yhdelle ihmiselle.

Yhden miehen mielenosoitusmarssi Itämeren puolesta jätti edelleen epäselväksi sen, onko meri vielä pelastettavissa. Kannattaa kuitenkin yrittää, Suomen meriluonto on henkeäsalpaavan kaunis. Hävettää julmetusti olla sukupolven edustaja, joka tärvää jotain ainutkertaista tulevilta.

Paljon on tekemistä kaikissa Itämeren maissa. Usein ajatellaan, että me olemme kyllä osuutemme hoitaneet, mutta ne muut maat. Ja silloin katsotaan itään. Asia ei ole näin. Maatalouden typpi- ja fosforipäästöt ovat Suomessa surkeassa tilassa ja päästöt ovat kasvamassa. Meillä ei ole aihetta osoitella sormella muita.

Meri on yhteinen; saasteet ylittävät valtakunnan rajat ilman tulleja ja rajamuodollisuuksia. Siksi meidän tehtävämme on hoitaa myös naapureiden asioita. Tästä hyvänä esimerkkinä on eräiden suomalaisten, kuten John Nurmisen säätiön, esimerkillinen toiminta Pietarin alueella.

Lopputilastot: matkaa kertyi yhteensä 1344 kilometriä ja melonta-aika hieman päälle 227 tuntia. Reissun kokonaisajaksi muodostui 27 päivää, 4 tuntia ja 45 minuuttia. Reissulla oli 5 vapaapäivää. Syitä oli kolme: melojan toipumistarve, kovat tuulet ja työnteko. Päivälenkkien pituuden vaihtelivat välillä 34 – 79 km. Melontapäivän keskimääräinen kilometrisaalis oli 58 kilometriä.

Viimeinen päivä sujui kuin valssi kesällä: kaukokiito haki kajakkini sovittuun aikaan, lento Helsinkiin lähti ajallaan (lentopiletin hinta tosin oli sikamaisen kallis, 382 euroa) ja armaani oli vastassa Helsingin päässä. Aamuyöllä sain reissun rajuudesta muistuksen; heräsin klo 4.00 käden särkyyn, mutta se kuuluu asiaan. 

Rupatellessani melontareissusta ihmisten kanssa, melko yleinen ensimmäinen kysymys kuuluu: ”Mistä ajatus moiseen?”

Kysymys pitää sisällään rivien välissä olevan viestin: ”onks sulla kaikki muumit laaksossa?”

Varsinaiseen kysymykseen on vaikea vastata; rivien välissä olevaan mahdotonta. Jossain määrin on tietysti kysymys näyttämisestä. Se ei ole koko vastaus. Luulen, että me siisteissä sisätöissä töitä tekevät ja nykyaikaisessa urbaanissa elinympäristössä elävät ihmiset olemme vailla alkuvoimaista luontokokemusta. Monet meistä kaipaavat sellaista. Tällaisella reissulla voi juurruttaa itseään tukevammin luonnon alkukotiin. Ehkäpä se on yksi selitys.

Mitä tapahtui melojalle? Kuvittelen, että olen hieman parempi ihminen – tai vähemmän huono. Mitä ”hyvällä” ja ”huonolla” ikinä tarkoitetaankaan. Sekä henkinen että fyysinen iskukestävyys on pykälän kovempi. Nyt varmaankin jaksaa töissä ainakin 63 –vuotiaaksi, ehkä vanhemmaksikin. Odotan sekä hallitukselta että EK:lta suklaarasiaa ja kukkapuskaa työuran pidentämiseen tähtäävien ponnistelujen vuoksi.

Tämmöinen reissu muokkaa ihmistä, eikä ainakaan huonompaan suuntaan. Oma käsityksenä jätkän ”kovuudesta” lieveni. Turhat luulot karisevat luonnonvoimien edessä. Käsitys omasta ”kovuudesta” asettuu mittasuhteisiin: kuin lastu lainehilla.

Ehkäpä ”kovuus” on oman pienuuden ymmärtämistä.

Kunnian miehenä Matti Hokkanen tuoreeltaan soitti sopiakseen vedonlyönnin lunastusajankohdan. 

Kiitos palautteesta, sillä on ollut suurempi merkitys kuin arvaattekaan. Ihminen on laumaeläin. Joskus laumassa ollaan viestien kautta. Kiitos; matkalla kohtasin ihania ihmisiä.

Kiitos myös yhteistyökumppaneille: ammattiliitto ERTO:lle, Vakuutusyhtiö Turvalle ja STTK:lle.  

Mitäs seuraavaksi? Isältä peritty viulu rapistuu hyllyllä käyttämättömänä. Pitäisi opetella viulunsoittoa?

Kaikki hyvä (ja paha?) päättyy aikanaan. Rantauduin Röytän vierasvenesatamaan Torniossa tiistaina 12.7. klo 13.30. Reissu meni reippaasti alle 30 päivässä. Syynä kohtuullisen hyvät säät, jotka sallivat päivittäisen melomisen.

”Miltä nyt tuntuu”, kysyn itseltäni, ja vastaan: ”Tyhjältä.” Ei tule mieleen hyppiä tasajalkaa tai palkita itseään esim. alkoholilla (joka olisikin enemmän rangaistus kuin palkinto) tai millään muullakaan erityistoimenpiteellä. Pääsen yöksi kotiin ja armaani viereen. Siinä on palkintoa kerrakseen.

Päivä toi mittariin lähes 48 km ja reissun kokonaispituudeksi (ennen tarkistuslaskentaa) muodostui 1344 km. Melonta-aika on n. 230 tuntia (aina kun kajakki liikkuu gps:n kello käy) eli normaalista suomalaisen vuosityöajasta n. 15 %.  

Muistan hämärästi lukeneeni romaanin uhkapelurista, joka jatkuvasti hävisi. Lopulta hän voitti pääpotin. Pian hänet löydettiin itsemurhan tehneenä. Ihmettelin tarinaan liittyvää psykologiaa. Tämä tarina tuli mieleeni viime kilometreillä. Jos ihmismielen on täyttänyt jokin odotus pitkään ja se on ollut voimakas, on odotuksen täyttyminen tavallaan tylsää; mielestä tyhjenee yksi lokero. Ei ole enää odotusta. Iso tila mielessä tyhjenee.  

Rakkaat lukijat, ei syytä hätääntymiseen, en ole menossa ostamaan kaupasta vahvaa köyttä. Vaikka olo on tyhjä, on se myös positiivinen.

Sitten talouspoliittinen katsaus: Kemin ja Tornion tehtaat syöksevät savua taivaalle ja satamissa on säpinää. Ainakin pohjoisessa kasvatetaan BKT:tä.

Ja sitten turvallisuuspoliittinen katsaus: Kuten itärajallakin, myös länsirajalla on rauhallista.

Röytässäkin on ystävällisiä ihmisiä: tarjottiin saunaa ja kahvia. Jälkimmäiseen vastasin: kyllä, kiitos. Tämä olkoon sisäpoliittinen katsaus: maassa asuu ystävällisiä ihmisiä, jotka välittävät kanssakulkijoista.

Palaan huomenna vielä kerran tälle palstalle ja yritän tehdä yhteenvetoa.

Oli normipäivä: kilometrejä 56, mutta menin täysin vetämättömäksi. Taitaa reissu alkaa painamaan oikein kunnolla. Vielä pitäisi puristaa yksi päivä; semmoinen 50 kilometriä. Luvassa ei ole ihan optimituulia, mutta lähes.

Olen tilannut kiitolinjan kuskaamaan kajakkini kotiin Helsinkiin klo 16.00, joten arkeen palaaminen sujuu juohevasti kun on viimeiselle päivälle aikataulupakko.

Suomessa piisaa toinen toistaan hienompia mökkikyliä. Yövyn Simossa vanhassa pappilassa – ihan simona. Hieno paikka meren rannalla, mökit ovat aivan erinomaisia. Viimeinen reissuyö on viimeisen päälle.

Meloja oikaiseen merkittyjä reittejä rannempaa. Silloin joutuu erittäin usein pintaverkkoja ylittämään. Kajakilla se sujuu hienosti. Ei tärvelly verkot eikä kajakki. Lohiverkkoja on näissä vesissä paljon. Se kaiketi kertoo siitä, että kalaa tulee. Jos lohi viihtyy, täytyy veden laatu olla kohtuullisen hyvä. Itämeren rehevöitymisen (lue: kuolemisen) pulmat ovat toistaiseksi perämerellä pääosin tulevaisuutta. Paino sanalla ”toistaiseksi”.

Tänään taas sama havainto: on meitä suomalaisia harvassa. Siihen nähden tuntuu melko erikoiselta, että tonttien rajariidat ovat yksi suomalaiskansallinen ”kisailun” muoto, joka välillä vie jopa hengen.

Nyt uskallan uskoa siihen, että tämä ”kerran elämässä” –projekti toteutuu. Ikävä läheisiä kohtaan on reissun suurin negatiivinen tekijä. Ehkäpä tämä kertoo minulle myös sen, miten rakkaita ja tärkeitä läheiset ovat. Tuttujakin kaipaan torikahvilla, töissä, kulmakunnan kuppilassa jne.

Puhtaat vaatteet ovat loppu. Olen ”pyykännyt” niitä suihkun alla ja kylmässä merivedessä, mutta tietty ominaistuoksu vaatteissa on. Saas nähdä kuinka äijän huomenna illalla lentokentän turvatarkastuksessa käy.

Vietin hiljaisen hetken merellä – taas. Siskoni mies, Matti, haudattiin tänään. Kyllä se sielua korventaa, ettei voi olla läheisten kanssa silloin kun läsnäolon tarve on suuri.

Enää en valita tuulista. Tänään oli myötäistä koko päivä, välillä jopa liiankin kanssa. Liika myötätuuli tekee ”tien” kuoppaiseksi ja eteneminen hidastuu. Tämä ei ollut valitus. Kohta alkaa myötä- ja vastatuulten suhde olla tasoissa.

Loppukirin ensimmäinen (kolmesta) päivä toi mittariin lähes 75 km ja päädyin telttailemaan Haukiputaalle Martinniemen entisen sahan alueelle Kiiminkijoen suulle. Saha antoi työtä ja toimeentuloa lähes sata vuotta koko kylälle. Nyt on alue hiljainen, vain yksinäisen melojan näppäimistön naputus täyttää tienoon.

On pohjoisessakin ihania ihmisiä: pariskunta otti yhteyttä ja halusi tavata. Sovimme tärskyt; sain kahvia, mukavaa juttuseuraa ja paljon hyviä vinkkejä lopputaipaleelle.

Harvaanasuttu maa Suomi on. Tällä reissulla se konkretisoituu. Tuntikaupalla voi meloja taivalta taittaa eikä ristin sielua näy.

Suomi on harvaan asuttu mukavien ihmisten asuttama maa.

Kiersin Oulun kaukaa, meloin Raahesta suoraan Hailuotoon ja siitä Haukiputaalle. Lähtiessäni ylittämään selkää, jonka toisella puolella on Hailuoto, ei vastarantaa näkynyt pariin tuntiin. Meinasi jo epäusko vallata, olenko ottanut vikalukemat ja matkalla Ruotsiin, mutta putkahtihan Hailuoto pian näkyviin. Oulu, joka on sinänsä ihan mukava kaupunki, oli hyvä tällä kertaa kiertää kaukaa; ukkonen jyrisi mantereella, mutta merellä oli hieno sää. Miten se meni: kun maalla on hätä, niin merellä ollaan viisaita?

Oulu ja iso joukko lähikuntia muodostavat Suur-Oulu 2013 alkaen. Metropoli näyttää syntyvän pohjoiseen, kun etelässä ollaan niin turkasen nurkkakuntaisia.   

Perämeren rantoja en lakkaa ihmettelemästä. Rantaan saattaa olla kilometri tai kaksi ja kajakin pohja jämähtää hiekkasärkälle. Matalaa piisaa. Ei tämmöistä voi ymmärtää.

Sosiaaliselle ihmiselle tämmöinen yksinäinen vaellus tuntuu paikoin ahdistavalta. Kaipaisi laadukkaampaa seuraa kuin oma itse. Aikakautemme ehkä pahin vitsaus on yksinäisyys. (Aasinsilta tässä on aika kökkö, mutta menköön.) Ihminen kaipaa  lajitovereidensa seuraa. Ilman sitä tylsistyy ja synkistyy. Minulla kakku on kohta lusittu, mutta sadoille tuhansille yksinäisyys on pysyvää.

Huomiset sääennusteet näyttävät oikein hyviltä. Neljältä herätys ja viideltä matkaan. Huomenna ei tinki ihan vielä täyty, mutta ei paljoa uupumaankaan jää. Huomenissa täytyy kajakista soitella kuljetusliikkeisiin, josko joku hoitaisi uljaan ratsuni Helsinkiin.

Nyt menee niin kuin Strömsössä: 60,5 km 10 tunnissa, keli oli mitä loistavin. Majoituin hotelliin Raahen. Tarkoitus on syödä ja nukkua hyvin, jotta kolmen päivän (?) ja n. 200 km:n loppukiri onnistuu. On myönnettävä, että hieman on puuduttava olo.

Tänään sattui ensimmäinen pieni välinerikko (mieshän on ollut ”rikki” jo useamman kerran) kun peräsin hajosi. Onneksi ei ollut paha tilanne. Raahessa korjasin peräsimen.

Raahessa eivät veneilijät noudata nopeusrajoituksia. Kaupungin rannassa on nopeusrajoitus, jota yksi veneilijä kymmenestä noudattaa. Kovin laajoja johtopäätöksiä ei parane tehdä, tutkimusaineistoni käsittää täsmälleen 10 veneilijää. Olen kuullut huhuja, että valtion kassassa on vajetta. Virkavalta voi valvoa hieman Raahen veneilijöitä. Kirstun pohjalle kilahtaisi melko helposti muutama roponen.

Taloustieteessä käytetään käsitettä trade off. Kuin varis tervatulla katolla; voisi se olla suomeksi. Usein kahden miellyttävän vaihtoehdon välillä vallitsee ristiriita. Trade off on esillä melontareissulla koko ajan. On tehtävä monenmoisia valintoja, joiden taustalla vaikuttaa trade off. Reitin pituuden ja turvallisuuden välillä on trade off. Lyhin reitti kulkee usein kaukana rannasta. Levon ja rasituksen suhteen hienosäätö on oma probleemi. Jos mukana on paljon tavaraa, on leiriytyminen miellyttävämpää kuin niukkojen varusteiden kera, mutta kajakin kuormaa on koko ajan mietittävä.

Itse elämä on myös täynnä trade offeja.

Aivan oikein: enhän minä missään Lohjalla ollut, vaan Lohtajalla.

Ystävällisiä ihmisiä löytyy pohjanmaan lisäksi pohjoisesta. Minulle on tarjottu majoittumispaikkaa. Täytyy vielä fundeerata onnistuuko tämä ystävällinen tarjous.

Ihminen on kummallinen kapistus, se tokenee omia aikojaan. Erilaiset krempat ovat reissun myötä hiipuneet, vaikka olen painanut kaasua. Eivät ne täysin tipotiessään ole. Viime yönä vasemman käden särky herätti minut kesken unien.

Hieman piiputtaa. Pitkä yöuni kaiken muuttaa voi?

Loppusuoralla olen saanut turboruuvin väännettyä auki. Myös tänään ihan hyvä päivä: 65 km ja 1100 km on plakkarissa. Päivä oli lähes tuuleton, joten matka maittoi.  

Majoituin Kalajoen särkillä mökkiin. Yleisissä suihkutiloissa oli neljä suihkua: kahdesta tuli liian kylmää vettä ja kahdesta liian kuumaa.

Lähin paikka, josta voi ostaa evästä, on 1,5 km:n päässä. Ei näitä turistikeitaita ole melojille suunniteltu.   

Kiitoksia taas kerran palautteesta; se lämmittää ja innostaa. Terveisiä on tullut nyt Suomen lisäksi Ranskasta ja Italiasta. Olen ajatellut kirjoittaa matkan jälkeen jonkinlaisen yhteenvedon, jossa yritän tiivistää olennaisimmat matkan tulokset. Enkä nyt tarkoita kilometrejä ja sekuntteja.

Ohitin tänään Lohjalla sijaitsevan Ohtakarin, joka on merelle työntyvä niemennokka. Niemen rannat ovat uskomattoman hienoa hiekkarantaa. Kalajoki ja Yyteri ovat melko vaatimattomia Ohtakarin rinnalla. Paikalla sijaitsee Katiskabaari ja pieni retkeilyalue, jossa pieni mutta vannoutunut porukka käy. Olen kierrellyt elämäni aikana Suomen ristiin rastiin, mutta tämmöinen helmi on jäänyt näkemättä. Paikka on yksi Suomen kauneimpia.

Pientä remppaa piisaa. Olen tainnut käyttää tällä reissulla lääketeollisuuden tuotteita enemmän kuin edeltävänä kymmenenä vuonna yhteensä: laastareita, buranaa, bepanthenia jne. Tänään toinen kainalo hiertyi ja nenä paloi auringossa, kun unohdin laittaa aurinkorasvaa. Pitkän kajakissa istumisen jälkeen askel on jonkin aikaa melko horjuva ja kun nenä on lisäksi punainen, sivullisen arvio melojasta on varmaankin: kännikala.  

Uutisfriikille on ankeaa olla hieman ohuemman uutistarjonnan äärellä. Eiliseltä päivältä kuitenkin huomasin, että ympäristökeskus varoittaa sinilevästä. Se on merkittävästi runsastunut viime viikkoina. Itämeren valtioiden päättäjät kokoontuivat pari vuotta sitten ja sitoutuivat joukkoon toimenpiteitä, joilla Itämeren tilaa parannetaan. Hitaita ovat herrojen kiireet. Suomessa pitäisi maatalouden ravinnepäästöille tehdä kiireesti jotain. Hitaita ovat täällä meilläkin herrojen kiireet. Välillä mieleen hiipii kyynisyys ja se on vaarallinen tauti. Vanheta  kyynistymättä, on yksi onnellisen elämän edellytys.

Huomenna Raaheen, majoitus on vielä hieman auki. Raahen jälkeen on tiedossa kolmen päivän loppukiri. Se vedetään umpiluu – meiningillä. Tarkoitus olisi (ja tähän kohtaan laitetaan ne tavalliset: jos mies pysyy kasassa ja jos sää pysyy melottavana) tiistaina laittaa piste tälle reissulle. Lapsia ja armastani on jo tosi kova ikävä.

Tuhat kilometriä tuli täyteen. Tarkka luku on 1039,4 km. Matkan kokonaiskilometrimäärä on selvästi yli 1300 km, joten matkaa taitaa olla vielä yli 300 km melottavana. Tämän päivän saldo oli 71 km. Enpä ole tällä reissulla melonut peräkkäin kahta yli 70 km:n päivää ja tarkoitus on huomenna meloa vielä kolmas, Kalajoelle. Paino sanalla ”tarkoitus”. Kun oikea käden säryt ovat asettuneet, niin alkaa vasen kipuilemaan.

Rakas ystävä ja serkku sekä oppi-isäni Ville haudattiin tänään perhepiirin tilaisuudessa. Pidin oman hartaustilaisuuteni merellä. ”Elämä on kuolemista, pane käsi käteen ollaan hiljaa.” Siinä se on. Kaikki.

Sain mökin Kokkolan leirintäalueelta. Karu, mutta kyllä se telttamajoituksen voittaa. Sää oli tänään 80 %:sti erittäin hyvä. Sain meloa peilityyntä meren pintaa lähes 10 tuntia. Vanha ystävä, vastatuuli, tuli tervehtimään pariksi lopputunniksi. Ärräpäillä häntä tervehdin.

Pietarsaaresta Kokkolaan pääsee veneellä myös Larsmon järven kautta. Sulun kautta järvelle ja sulun kautta takaisin merelle. Matkaa järvellä kertyi n. 25 km. Tämä on tietysti pieni häpeä merimelojalle, mutta kaunista maisemaa järvellä oli mukava meloa tyynessä säässä ja suluissa temppuilu kajakilla on kokemus sinänsä.  

Viikko sitten käsittelin vanhenemista. Pienen pienet fyysiset muutoksen täytyy ottaa huomioon. Lista oli kielteissävyinen. Ikääntymiseen liittyy paljon myönteisiäkin asioita. Viisaus on ominaisuus, joka suoraan suhteessa elettyihin vuosiin. Korrelaatiokerroin ei toki ole 1, mutta viisauden ja elinvuosien välillä on yhteys. Viisaus helpottaa elämää; tulee tehtyä vähemmän hölmöyksiä. Ikääntymiseen liittyy yleensä vaurastumista. Jos on saanut terveenä töitä koko ikänsä, alkaa viidenkympin jälkeen olla taloudellisia mahdollisuuksia monenmoiseen, kuten tämmöiseen melontahullutukseen.

Mieli virkistyi monta pykälää: tuuliennusteet lupaavat lievää myötäistä seuraavaksi kahdeksi päiväksi. Nyt tuntuu – toisin kuin pari päivää sitten – että Matti joutuu kaivamaan kuvettaan. Ei lipaista vielä, Suomen suven sää on arvaamaton kuin elämä itse.

Lähtö lykkääntyi tunnilla, kun aamusella oli sankka sumu. Sitä piisasi hieman matkan varrellakin, mikä aiheutti pieniä harhautumisia. Vastatuuli oli tuttu seuralainen, mutta se kiusasi minua melko lievästi. Päivän saldo on ihan mukiinmenevä: 72 km.

Sumussa melomiseen liittyy ylimääräistä jännitystä. Melojan suunnistusvälineet ovat melko kevyttä kalustoa. On vain luotettava kompassin lukemiin, vaikka kuinka intiutio veisi toisaalle.

Päädyin telttailemaan Uusikaarlepyyn ulkopuolella olevalle saarelle. Täällä on muuten kilometreittäin hiekkarantaa. Tämä on yllätys. Yleensä puhutaan vain Kalajoen ja Yyterin hiekkarannoista.

Anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet; läppärin näyttöä ei tahdo auringonpaisteessa nähdä, eikä teltassa tilanne ole juuri paljon kehuttavampi. Paistettahan näillä leveyspiireillä tähän vuodenaikaan riittää.  

Vaasan saaristossa lienee eniten mökkejä pinta-alaan suhteutettuna. Mökkikulttuurillä on Vaasassa pitkät perinteet. Isoisälläni oli saarimökki jo 30-luvulla. Vaasassa mökkeily on nimenomaan ollut työväenluokan harrastus. Tontit ovat pieniä ja mökkejä kaikki rannat täys. Kaikki on itse tehtyä ja se on sen näköistä.

Suunnitelma, joka varmaankin vielä muuttuu, on se, että huomenna Kokkolaan, ylihuomenna Kalajoelle ja sitten Raaheen. Sillä edellytyksellä, että mies pysyy kasassa ja vastatuulta on vain vähän. Myötäistä en uskalla toivoakaan.

Meloin Korsnäsistä Vaasaan mökille; alle 50 km:n melko helppo keikka. Vastatuulta toki oli, mutta niin lievänä, ettei kehtaa valittaa. Käsi ei vaivaa, kun muistaa ottaa buranan silloin tällöin. Kädessä taitaa olla – monille niin tuttu – tenniskyynärpää.

Jos kaikki päivät olisivat tällaisia, niin voisin allekirjoittaa yhden tämän reissun meloneen luonnehdinnan reissusta: viiden viikon sunnuntaikävely.

Matkamittarissa on nyt pikkuista vaille 900 km. Koko reissun suorittaminen 30 päivässä on kiikun kaakun, mutta huomenna laitetaan turbovaihde päälle.

Kun olin lapsi, joutsen oli maailman ihme. Ne olivat todella harvinaisia otuksia. Nyt niitä löytyy joka saaren tuntumasta. Vaikka näky on tavanomainen, on joutsen komea otus. Ne liikkuvat aina pareittain. Ne solmivat elinikäisen parisuhteen. Jos meloja osuu liian lähelle pesää, tarkkailevat joutsenet kulkijaa huolellisesti ja pariskunta keskustelee keskenään intensiivisesti. Joutsenen lentoon lähtö on vaivalloisen näköistä: ne juoksevat jaloillaan veden päällä pitkään kun siivet sammalla viuhtovat vimmatusti.

Miesten ja naisten tasa-arvo kehittyy yleisesti ottaen myönteiseen suuntaan, mutta yhdellä (ainakin) sektorilla tilanne on muuttumaton. Veneet ovat miesten juttu. Nainen veneen ruorissa on harvinaisuus. Jos auton ratissa sukupuolten suhde on noin 60-40 miesten eduksi, on se veneen ruorissa n. 99-1. Tämä kyllä hämmästyttää, kummastuttaa.

Melonta sen sijaan on melko tasa-arvoinen laji. Olettaisin (vain villi arvaus), että melonnan harrastajien sukupuolijakauma on koko lailla tasan.

Vaasan saaristosta iso alue määriteltiin maailman perintökohteeksi maan nousun vuoksi, joka tekee luontotyypistä maailman mitassa ainutkertaisen. Tunnustus on hieno juttu, joka omalta osaltaan auttaa pelastamaan Itämerta. Kuka nyt haluaisi tuhota maailman perintökohteen.

Maa nousee noin sentin vuodessa ja maisema muuttuu koko ajan. Yli viidenkymmenen vuoden takainen maisema lapsuudestani on muuttunut. Näyttää kuitenkin siltä, että ilmastonmuutos, joka nostaa veden pintaa, kompensoi lähivuosina maan nousua. Kun satavuotiaana katselen Vaasan saariston maisemia, ne saattavat muistuttaa lapsuuteni näkymään.

Tästä päivästä ei paljon ole lastenlapsille kerrottavaa. Muuten; sepä onkin yksi tämän reissun tarkoitus, että olisi jotain mielenkiintoista kerrottavaa kiikkustuolissa aikanaan lastenlapsille. Muistan vieläkin elävästi oman isoisäni, faffan, kertomukset meriltä, jossa hän oli työskennellyt 1910-luvulla.

Päivä on koostunut lepäilystä ja loppuretken suunnittelusta. Alustavan ja karkean laskelman mukaan matkaa on vielä yli 500 kilometriä. Se tarkoittaisi sitä, että kokonaismatka menee reippaasti yli 1300 km:n. Voi olla, että arviossa on hieman klappia.

Loppumatkalla on hieman harvemmassa retkisatamia ja mahdollisuuksia täydentää muona-, vesi- ja sähkövarastoja. Muuten; aurinkokenno, jolla oli tarkoitus ladata kännykkä, on osoittautunut pettymykseksi. Pitää vielä selvittää onko vika laitteessa vai laitteen käyttäjässä. Kajakkiin täytyykin nyt kasata hieman runsaammin evästä ja nestettä.  

Tuulta on vielä tänään piisannut ihan kohtuullisesti, tosin ei eilisen myrskyn veroisesti. Seuraavaksi kolmeksi päiväksi on tuuli tyyntymässä selvästi. Se tosin on vastaista. Huono arpaonni tuuliarpajaisissa jatkuu.  

Ehdin jo jossain aiemmassa raapustuksessani riemuita, että valistus on tehonnut, kun juhannuksena hukkumistapauksia oli vähän. Johtopäätös taisi olla väärä; menneenä helteisenä viikonloppuna hukkui kahdeksan ihmistä. Hurja lukema.

Yksi tämän reissun miinusosaston kamaa on ikävä; poikiani on raastava ikävä. Kännykkä on laiha lohtu tähän tautiin, vaikka hieman lievittääkin. Olen useasti nähnyt tämän tuskan moninkertaisena, kun huoltokiistojen tuoksinassa evätään toiselta puolisolta, useimmiten isältä, yhteydet lapseensa tyystin. Siihen nähden minulla ei pitäisi olla mitään valittamista.

Lapsuudenaikainen ystävä soitti ja kertoi omistavansa mielenkiintoisen taulun, josta haluaisi päästä – sopivaan hintaan – eroon. Igor Karbinskij on maalannut Hertta Kuusisen muotokuvan vuonna 1956. Se on vallan hieno teos:  maalari on taitaja ja kohde Suomen poliittisen historian merkkihenkilö. Jos jollakin blogini lukijoista on tarvetta hankkia kyseinen teos omistukseensa, niin minun kauttani löytyy taulun omistajan yhteystiedot.

Käden kunto on pieni arvoitus; edes kahden päivän lepo ei ole täysin poistanut särkyä. Tilanne on aktiivisessa tarkkailussa. Johtopäätöksiä teen tilanteen mukaan.